... kaneista
Meillä oli joskus entivanhaan kääpiökani, nimeltään Neiti Tiihonen (myöhemmin osoittautui Mr. Tiihoseksi).
Se oli ite piru. Inhosin sitä heti alusta asti. Meidän junnu vaan oli hingunnu sitä ja aivan lutunenhan se kani oli pienenä. Nimenomaan pienenä. Aikuisena se oli oikeesti ite pääpiru. Se asusti yöt yläkerran kylppärissä. Se pisti remonttiin kaikki ovenkarmit. Vaikka kuinka voiteli ovenpieliä pahanhajuisilla rasvoilla, niin aina ne vaan kelpasi sen kaluttaviksi.
Sillä oli lisäksi paha tapa jyrsiä telkkarin anteenin johdot. Ette uskokaan, kuinka mä toivoin, että se kerran, edes viimeisen sellasen, olisi iskeny hampaansa sähköjohtoon. Ei kertaakaan tehnyt sitä, aina vaan anteennin johtoon.
Meillä oli myös urossakemanni. Ne tuli toimeen suht´koht hyvin ja tämä Tiihoska sai ihan vapaasti hypellä sen sakemannin yli sakun siitä suuttumatta ja tehdä niitä mitä eriskummallisempia ilmavolttejan. Tämä Tiihonen jopa apinoi sitä sakemannia. Se saatto heittäytyä olkkarin matolle makuulle kyljelleen ja levittää raajansa samoin, kuin sakukin. Jälkikäteen tulee mieleen, että se ihan vittuili sille sakulle.
Kerran se Tiihoska kuitenkin teki virheen. Saku oli seisomassa olkkarin takan edessä ja tämä Tiihoska meni sakun alle. Se läväytti pari kertaa sakun palleja ja siitäkös ei saku tykänny. Kani joutu pakenemaan tuhkaluukkuun. En saanu sitä sieltä ulos ja aattelinkin, että tuikkaan takkaan tulta, niin eiköhän lämpö aja sen pois sieltä. No järkiinnyin toki minäkin ja en laittanu takaan tulta. Tiihoskahan olisi voinut vaan painaa päänsä alemmas ja ei olisi osannut edes paeta tulta. Tuli se sieltä sitten pois, kun tilanne oli rauhoittunut ja salaatinlehdillä sitä oltiin houkuteltu. Eipä muuten enää sen jälkeen koittanu sakun palleja.
Kerran, jos toisenkin se lähti pakoon häkistään. Lumivalkonen kääpiökani keväisellä multapellolla olis aivan ihanteellinen saalis haukoille. Ei vaan huolineet nekään sitä, vaikka niin hartaasti sitä toivoin. Velipoika vei sen sitten sinne saunan taakse ja silleen veti liikkuvat taakse...
Meillä oli joskus entivanhaan kääpiökani, nimeltään Neiti Tiihonen (myöhemmin osoittautui Mr. Tiihoseksi).
Se oli ite piru. Inhosin sitä heti alusta asti. Meidän junnu vaan oli hingunnu sitä ja aivan lutunenhan se kani oli pienenä. Nimenomaan pienenä. Aikuisena se oli oikeesti ite pääpiru. Se asusti yöt yläkerran kylppärissä. Se pisti remonttiin kaikki ovenkarmit. Vaikka kuinka voiteli ovenpieliä pahanhajuisilla rasvoilla, niin aina ne vaan kelpasi sen kaluttaviksi.
Sillä oli lisäksi paha tapa jyrsiä telkkarin anteenin johdot. Ette uskokaan, kuinka mä toivoin, että se kerran, edes viimeisen sellasen, olisi iskeny hampaansa sähköjohtoon. Ei kertaakaan tehnyt sitä, aina vaan anteennin johtoon.
Meillä oli myös urossakemanni. Ne tuli toimeen suht´koht hyvin ja tämä Tiihoska sai ihan vapaasti hypellä sen sakemannin yli sakun siitä suuttumatta ja tehdä niitä mitä eriskummallisempia ilmavolttejan. Tämä Tiihonen jopa apinoi sitä sakemannia. Se saatto heittäytyä olkkarin matolle makuulle kyljelleen ja levittää raajansa samoin, kuin sakukin. Jälkikäteen tulee mieleen, että se ihan vittuili sille sakulle.
Kerran se Tiihoska kuitenkin teki virheen. Saku oli seisomassa olkkarin takan edessä ja tämä Tiihoska meni sakun alle. Se läväytti pari kertaa sakun palleja ja siitäkös ei saku tykänny. Kani joutu pakenemaan tuhkaluukkuun. En saanu sitä sieltä ulos ja aattelinkin, että tuikkaan takkaan tulta, niin eiköhän lämpö aja sen pois sieltä. No järkiinnyin toki minäkin ja en laittanu takaan tulta. Tiihoskahan olisi voinut vaan painaa päänsä alemmas ja ei olisi osannut edes paeta tulta. Tuli se sieltä sitten pois, kun tilanne oli rauhoittunut ja salaatinlehdillä sitä oltiin houkuteltu. Eipä muuten enää sen jälkeen koittanu sakun palleja.
Kerran, jos toisenkin se lähti pakoon häkistään. Lumivalkonen kääpiökani keväisellä multapellolla olis aivan ihanteellinen saalis haukoille. Ei vaan huolineet nekään sitä, vaikka niin hartaasti sitä toivoin. Velipoika vei sen sitten sinne saunan taakse ja silleen veti liikkuvat taakse...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mitähän tämä inhottava tarina yrittää kertoa?
Että vihaat kaneja?
... kaneja, enkä ylipäätään mitään eläimiä. Eläimet ovat aivan ihania ja oikein kohdeltuina mitä parhaimpia ystäviä.
Toi meidän Tiihoska oli hyvä esimerkki siitä, kun ihmisen ja eläimen kemiat eivät kohtaa. Se oli kertakaikkiaan ilkeä ja pyrki dominoimaan kaikkia muita. Kerrankin olin viikkaamassa pyykkiä. Heitin pyykkikasan sängyn päälle, niin Tiihoska oli sitä mieltä, että se haluaa "uida" pyykkikasassa. Kun aloin viikkaauksen, niin se piru kävi muhun kiinni. Vein sen pois toiseen huoneeseen ja laitoin oven kiinni, niin se alotti hirveen jyskytyksen käpälillään ja taas sai ovenkarmi uusia hampaan jälkiä. Päästin sen pois, niin sama homma. Kävi irvistelemään mulle ja kun otin pyykin, niin ampu kiinni käsiin. Auta armias, jos olin vaikka päikkäreillä ja jalka tai käsi heilahti sängyn ulkopuolelle. Aina kävi kiinni. Se ihan kyttäsi tilaisuutta saadakseen terotta hampaitaan muhun.
Se sai olla vapaana ihan niin paljon, kun halusi. Ainoastaan yöksi se suljettiin kylppäriin tai ulkoilun ajaksi omaan ulkohäkkiin (sieltäkin se aina karkasi). Tietysti sitä voisi ihailla sen uskomattomasta sitkeydestä ja omapäisyydestä, mutta mitään muuta hyvää siitä en keksi.
Mun yhdellä kaverilla oli myös kani noihin aikoihin. Se oli aivan uskomattoman säyseä ja halusi jatkuvasti, että sitä "paapotaan". Se oikein kerjäsi silittelyä ja hinkusi syliin.
Eli en inhoo mitään eläimiä.