Olen ollut mieheni kanssa nyt n. 10 vuotta, perheeseemme kuuluu yksi lapsi reilu 4 v. ja toinen syntyy loppuvuodesta. Mieheni on aina ollut jotenkin "perusnegatiivinen" eli tällä tarkoitan sitä, että ensin hän näkee asioissa negatiivisen puolen ja vasta tämän jälkeen positiivisen puolen. Monet asiat tuntuvan olevan pielessä ja hän jaksaa valittaa, vaikka todellisuudessa asiat ovat ainakin minun mielestä varsin hyvin. Suomessa asumme vuokralla, mutta ulkomailla meillä on pari hyvin varustettua isohkoa omistusasuntoa ja omistamme myös pari tonttia (mieheni on ulkomaalainen). Meillä on mahdollisuus vuosittain käydä mieheni kotimaassa ja miehelläni on välillä ollut mahdollisuus olla vähän pitempiäkin aikoja kotimaassaan. Valitus ja negatiivuus ei kuitenkaan lopu sielläkään...vaikka hän tavallaan on sitä mieltä, että omassa kotimaassa kaikki olisi hyvin. Toki on hän siellä ehkä jonkin verran positiivisempi ja voi paremmin. Tarkoituksenamme on muuttaa muutaman vuoden kuluttua mieheni kotimaahan ja sitä hänkin kovasti odottaa. Jotenkin tuntuu välillä siltä, että hän ei edes salli itsensä nauttivansa elämästä Suomessa, jotta jonain päivänä varmasti muuttaisimme hänen kotimaahansa. Itse asiassa vähän tämän suuntaista hän on sanonutkin.
Itselläni on vakituinen työ ja miehenikin on saanut olla töissä, joskin toisinaan irtisanoo itsensä, kun ei vaan huvita olla töissä, ihmiset ovat kuulemma niin kamalia (?) ja hänen pitää sitten ns. levätä, että jaksaa taas tehdä töitä. Taloudellisesti olemme tulleet suht. mukavasti toimeen, mutta mieheni sen sijaan kokee että elämä on huonoa kun ei ole miljoonatuloja. Tavallaan ymmärtää kyllä, että eivät ne miljoonatulot ja kaiken maailman omaisuus tuo onnellisuutta, mutta jostain syystä hän jaksaa vaan unelmoida elämästä, jota ei edes saavuteta hänen kaltaisellaan asenteella ja toiminnoilla. Kukaanhan ei rikastu töitä tekemättä, mutta tällä hetkellä työn tekeminen tuntuu olevan hänelle kovin haastavaa.
Muutama vuosi sitten hänellä todettiin krooninen suolistosairaus, joka aina välillä ilmoittelee itsessään. Säännöllinen lääkitys käytössä ja sillä sairauden saa pidettyä paremmin kurissa, mutta akuuttivaiheitakin on ihan riittävästi. Tämä sairaus on selvästi vienyt mieheltäni pohjaa elämältä ja välillä hän tuntuu kokevan, että millään ei ole enää väliä ja hän varmaan kuolee sairauden johdosta. En oikeastaan tiedä onko hän kenties masentunut, ollut ehkä jo pidemmän aikaa, vai onko kyseessä vain muu luonteenpiirre. Haluaisin toki auttaa häntä yksistään jo siitä syystä, että olemmehan me perhe ja tarkoitus tietysti on, että yhdessä eteenpäin mennään eikä heti ensimmäisistä vastoinkäymisistä erota.
Miehelläni on lisäksi taipumusta kääntää asiat niin, että hänen paha olo johtuu aina jostain muusta, ei hänestä itsestään, syy on aina muissa ihmisissä, yhteiskunnassa... minua hän ei niinkään syyttele, ja sen kerran jos erehtyy näin tekemään, niin olen kyllä toivon mukaan aika selvästi pyrkinyt tuomaan esille, että vika ei todellakaan ole minun. Kotitöistä meidän ei tarvitse riidellä, eikä pahemmin lapsen kasvatuksestakaan, vaikka kahden kulttuurin ristipaineessa eletäänkin. Jos minulta kysytään, niin elämäämme mahtuun paljon hyviä asioita, mutta mieheni ei vain näe niitä. Hän vertaa itseään ja elämäänsä koko ajan superjulkkisten ja tähtien elämään ja vaikka tietää, että tavallaan hölmöä, mutta ei kuitenkaan pääse irti tästä vertailusta ja minusta tämä näkyy sitten jatkuvana valituksena siitä, että hänen elämä olisi jotenkin surkeaa. Hän ei vaan osaa nauttia niistä asioista, mitä hänellä on.
Mieheni on myös kai aika vaikea luottaa ihmisiin, parisuhteessakin hän välillä ottaa takapakkia ja viestii sanomisillaan, että epäilee minun jättävän hänet ja tietysti on aika raivostuttavaa, koska en ole ihan pikkujutuista kuitenkaan häntä jättämästä ja pyrkimys on nimenomaan rakentaa yhteistä tulevaisuutta.
Tästä voi olla ehkä hieman vaikea tajuta mitä haen, kun kaikkea ei voi juurta jaksaen selittää, mutta ajatus on se, että mieheni elämä on varmasti monen mielestä varsin hyvällä mallilla, mutta hän ei sitä itse näe/koe. Mietinkin kuumeisesti, että miten ihmeessä hänet saisi nauttimaan elämästä. Positiivista lienee se, että kyllä hän kuitenkin tiedostaan oman negatiivisuutensa ja siitä on hänelle muutama muukin ihminen sanonut, mutta ei hän osaa tätä puolta itsestään muuttaa. Välillä hän saa stempattua, mutta todella helposti hänen hyvä mieliala lopahtaa.
Voisinko minä kenties tehdä jotain, sanoa jotain vai pitäisi yrittää saada hänet jonkun ammattilaisen juttusille? Sen olen huomannut, että jos häntä jaksaa tukea kovasti niin sillä on yleensä hyviä vaikutuksia, sen sijaan esim. erolla uhkaileminen tai muu vastaava ei toimi ollenkaan, vaan sellainen nimenomaan vie pohjaa luottamukselta, jota hänellä muutenkin tuntuu olevan ehkä vähän.
Vinkkejä, neuvoja??
Itselläni on vakituinen työ ja miehenikin on saanut olla töissä, joskin toisinaan irtisanoo itsensä, kun ei vaan huvita olla töissä, ihmiset ovat kuulemma niin kamalia (?) ja hänen pitää sitten ns. levätä, että jaksaa taas tehdä töitä. Taloudellisesti olemme tulleet suht. mukavasti toimeen, mutta mieheni sen sijaan kokee että elämä on huonoa kun ei ole miljoonatuloja. Tavallaan ymmärtää kyllä, että eivät ne miljoonatulot ja kaiken maailman omaisuus tuo onnellisuutta, mutta jostain syystä hän jaksaa vaan unelmoida elämästä, jota ei edes saavuteta hänen kaltaisellaan asenteella ja toiminnoilla. Kukaanhan ei rikastu töitä tekemättä, mutta tällä hetkellä työn tekeminen tuntuu olevan hänelle kovin haastavaa.
Muutama vuosi sitten hänellä todettiin krooninen suolistosairaus, joka aina välillä ilmoittelee itsessään. Säännöllinen lääkitys käytössä ja sillä sairauden saa pidettyä paremmin kurissa, mutta akuuttivaiheitakin on ihan riittävästi. Tämä sairaus on selvästi vienyt mieheltäni pohjaa elämältä ja välillä hän tuntuu kokevan, että millään ei ole enää väliä ja hän varmaan kuolee sairauden johdosta. En oikeastaan tiedä onko hän kenties masentunut, ollut ehkä jo pidemmän aikaa, vai onko kyseessä vain muu luonteenpiirre. Haluaisin toki auttaa häntä yksistään jo siitä syystä, että olemmehan me perhe ja tarkoitus tietysti on, että yhdessä eteenpäin mennään eikä heti ensimmäisistä vastoinkäymisistä erota.
Miehelläni on lisäksi taipumusta kääntää asiat niin, että hänen paha olo johtuu aina jostain muusta, ei hänestä itsestään, syy on aina muissa ihmisissä, yhteiskunnassa... minua hän ei niinkään syyttele, ja sen kerran jos erehtyy näin tekemään, niin olen kyllä toivon mukaan aika selvästi pyrkinyt tuomaan esille, että vika ei todellakaan ole minun. Kotitöistä meidän ei tarvitse riidellä, eikä pahemmin lapsen kasvatuksestakaan, vaikka kahden kulttuurin ristipaineessa eletäänkin. Jos minulta kysytään, niin elämäämme mahtuun paljon hyviä asioita, mutta mieheni ei vain näe niitä. Hän vertaa itseään ja elämäänsä koko ajan superjulkkisten ja tähtien elämään ja vaikka tietää, että tavallaan hölmöä, mutta ei kuitenkaan pääse irti tästä vertailusta ja minusta tämä näkyy sitten jatkuvana valituksena siitä, että hänen elämä olisi jotenkin surkeaa. Hän ei vaan osaa nauttia niistä asioista, mitä hänellä on.
Mieheni on myös kai aika vaikea luottaa ihmisiin, parisuhteessakin hän välillä ottaa takapakkia ja viestii sanomisillaan, että epäilee minun jättävän hänet ja tietysti on aika raivostuttavaa, koska en ole ihan pikkujutuista kuitenkaan häntä jättämästä ja pyrkimys on nimenomaan rakentaa yhteistä tulevaisuutta.
Tästä voi olla ehkä hieman vaikea tajuta mitä haen, kun kaikkea ei voi juurta jaksaen selittää, mutta ajatus on se, että mieheni elämä on varmasti monen mielestä varsin hyvällä mallilla, mutta hän ei sitä itse näe/koe. Mietinkin kuumeisesti, että miten ihmeessä hänet saisi nauttimaan elämästä. Positiivista lienee se, että kyllä hän kuitenkin tiedostaan oman negatiivisuutensa ja siitä on hänelle muutama muukin ihminen sanonut, mutta ei hän osaa tätä puolta itsestään muuttaa. Välillä hän saa stempattua, mutta todella helposti hänen hyvä mieliala lopahtaa.
Voisinko minä kenties tehdä jotain, sanoa jotain vai pitäisi yrittää saada hänet jonkun ammattilaisen juttusille? Sen olen huomannut, että jos häntä jaksaa tukea kovasti niin sillä on yleensä hyviä vaikutuksia, sen sijaan esim. erolla uhkaileminen tai muu vastaava ei toimi ollenkaan, vaan sellainen nimenomaan vie pohjaa luottamukselta, jota hänellä muutenkin tuntuu olevan ehkä vähän.
Vinkkejä, neuvoja??
Vastaukset 2
Vanhimmat
sekin on "aina" negatiivinen. sen mitä muistan koko ikäni (25v) se on ollut hyvällä tuulella aina vain silloin kun on juonut muutaman olusen. muuten valittaa kaikesta ja varsinkin purkaa oman negatiivisuutensa muihin, ikäänkuin se olisi muiden vika, tässä tapauksessa muun perheen. kiroilee hitosti ja sitten kiistää että ei hän ole ikinä kiroillut..
joo.. mutta tohon sun tapaukseen.. niin.. kai se olis hyvä viedä juttelee jonnekin terapeutille. rahaa kun tuntuu olevan niin ei liene sekään ongelma. normaaleilla ihmisillä kato ei moiseen lystiin koko rahaa. pitää olla oikeasti mielisairas että pääsee terapiaan.
Hieman olisi kuin olisin itsestäni lukenut. Tosin en tavoittele huippu juttuja vaan ihan perusasioita. En luota ihmisiin ja en varmaan pysty koskaan luottamaan. Perusluonteeni taitaa olla negatiivisuus, sillä suhtaudun kaikkeen ja kaikkiin varoen ajatellen, että jotain mätää tässä on tai jokin menee pieleen, ei minulle voi mitään hienoa tapahtua.
Pahaan olooni on myös syy jossain muualla vaikka yritän välillä kovasti ymmärtää, että mikä tässä mättää. Ei vain onnistu. Mitä historiaani tulee niin todella vaikea lapsuus syntymästä asti oli eli väkivaltaa tapahtui minulle kun olin pieni (henkistä ja fyysistä) ja kokonaistuloksena sairaalajakso n. vuoden sitten lastenkotia koko ikäni. Kukaan ei tukenut tai välittänyt. Sain ala-asteella ollessakin vammoja mm. puukosta ja itse vain kävelin yli 5 km sairaalaan. Kukaan ei auttanut vaikka näki, että on haava. Loppu tulos armeijan jälkeen oli se, että elämäni pitää muuttua tai en jaksa. En jaksanut ja yritin itsaria. Itsarin jälkeen aloin muuttumaan ja yrittämään olla yhteiskunnassa mukana. Aikuisiällä sain pahan vamman (ei itse aiheutettu) joka johti siihen, että olin sairaalassa n. 3 kuukautta ja sen jälkeen vuoden sairaslomalla ennen kuin liikunta kyky alkoi olla kunnolla kunnnossa. Tuon ajan tein kaikki yksin kun ei ollut ketään auttamassa. Käytännössä hain yhden maitopurkin kaupassa ja muina päivinä yksitellen jotain ruokaa. Ei ollut kivaa.
Tämä kaikki on johtanut siihen etten ole kovin puhelias ja se näkyi työpaikoilla siten, että minua ei uskalleta lähestyä ja en välitä muitten seurasta joten epäsosiaalinen yksilö taidan olla muitten mielestä. Ilmanko olen yt-neuvotteluissa saanut monoa muutaman kerran.
Entäs nyt.
En ole huono oppimaan sillä olen aikuisiän opiskelussa tehnyt kouluni ennätyksiä opiskeluvauhdissa, tuloksissa ja nautin kun saan opiskella (taitaa olla niitä ainoita kivoja asioita elämässäni). Silti mietin, että pystynkö olemaan koskaan missään työpaikassa ilman, että joudun silmätikuksi tai saanko koskaan yhtään mitään ihmissuhdetta aikaiseksi. Perhe on, mutta vaimo vain piinaa minua näillä asioilla.
Olen alkanut luovuttamaan sillä olen alkanut toteamaan itselleni, että olen mikä olen ja jos muut ei sitä hyväksy niin sitten ei hyväksy. Tämä ei ole itsekäästi ajateltu vaan pikemmin oman stressin vähentämistä hyväksymällä tosiasiat ja ehkä se auttaa hieman (en tiedä vielä).
En tiedä onko mitään hyvää neuvoa olemassa, mutta ehkä se on se, että ympärillä ei saa olla negatiivisia asioita vaan pitää olla mahdollisimman positiivisia asioita.