Olen ollut jo pari kuukautta tosi masentunut. Toisinaan ajattelen kuolemaa.. Olen yksinäinen, eikä mikää tunnu kiinnostavan. Olen 15-vuotias tyttö.
Joskus on ollut masentunutta mielialaa nuorempanakin, mutta se oli vain ohimenevä vaihe. Nyt vaihe ei tunnu menevän millään ohi. Aina ajattelen; '
En jaksa, elää, en jaksa elää.
Istun paljon koneella, kun mikään muu ei kiinnosta. Käyn joskus lenkillä. Joskus käyn kaupassa tms, mutta
elämäni rytmittyy kouluun ja kotona nyhjäämiseen. Musta tuntuu, ettei kukaan poikakaan kiinnostu musta. Ei ketään kaveri ikinä soita, tekstaa, eikä aloita juttelua mesessä tms. Aina itse alotan kaikki keskustelut.
Olen TODELLA harvoin ystävieni kanssa missään. Joskus kuulen, kun monet ystäväni ovat tehneet jotain hauskaa, mutta itteäni ei ole edes kysytty mukaan. Olen kysynyt ystäviäni johonkin, mutta kyselyyn se jääkin. Mitä voin tehdä? Miten jaksaisin kestää tätä elämää..?
Joskus on ollut masentunutta mielialaa nuorempanakin, mutta se oli vain ohimenevä vaihe. Nyt vaihe ei tunnu menevän millään ohi. Aina ajattelen; '
En jaksa, elää, en jaksa elää.
Istun paljon koneella, kun mikään muu ei kiinnosta. Käyn joskus lenkillä. Joskus käyn kaupassa tms, mutta
elämäni rytmittyy kouluun ja kotona nyhjäämiseen. Musta tuntuu, ettei kukaan poikakaan kiinnostu musta. Ei ketään kaveri ikinä soita, tekstaa, eikä aloita juttelua mesessä tms. Aina itse alotan kaikki keskustelut.
Olen TODELLA harvoin ystävieni kanssa missään. Joskus kuulen, kun monet ystäväni ovat tehneet jotain hauskaa, mutta itteäni ei ole edes kysytty mukaan. Olen kysynyt ystäviäni johonkin, mutta kyselyyn se jääkin. Mitä voin tehdä? Miten jaksaisin kestää tätä elämää..?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Elämäni tuntuu hyvin samanoloiselta kuin sinun, vaikka mä kyllä käyn nykyään töissä koulun sijasta. Mulla on varmaan tuosta 14-vuotiaasta edespäin ollut masennusta... Nyt olen 20. Kukaan ei halunnut olla mun kanssa koulussa, häpesin valtavasti itseäni ja jonkunlaisen arven se on muhun jättänytkin. Tuskin se koskaan lähtee pois. Joskus tulee semmoisia kirkkaita hetkiä kun tajuaa, että sitä on paljon parempi kuin ne jotka sua kohtaan väärin tehneet. Joskus taas ajattelee että jotain vikaa mussa on oltava, miksi en voi olla tavallinen ja olla muiden kanssa, miksi mulle ei ole jäänyt yhtään ystävää. Pohjimmiltaan olen nyt ymmärtänyt tähän mennessä että mussa ei ole mitään vikaa, olosuhteet teki kaiken sellaiseksi kuin oli. Jotkut sanoo että ihan turha valittaa ettei ole ystäviä, jos kerran nyhjää yksin kotona eikä halua lähteä muiden sekaan. Siitä syrjimisestä vaan tulee sellainen kuori, jonka taakse ei ketään halua päästää. Tuntuu viihtyvän paremmin itsekseen... Mun pelastukseni tässä elämässä oli kun mä tapasin mun miehen 17-vuotiaana. Tuntui että yksi ihminen veti mut pois paskasta johon useampi ihminen oli mut upottanut. En ikinä uskonut että kukaan musta voisi välittää, luulin että elän loppuelämäni surkeena yksin ja kuolen onnettomana... Mutta niin vaan tapahtui että mä löysin yhden ihmisen joka pitää musta tämmöisenä ja enempää mä en tarvitse, välttämättä. Tottakai uudet ystävätkin on tervetulleita (ja kai niitä on vähän tullutkin) mutta en mä niitä tässä elämässä selviämiseen tarvitse. Sun täytyy pitää silmäsi auki, nähdä ne pienet mahdollisuudet mistä sä voisit tosi ystävän tai rakkauden löytää ja yhtäkkiä se kaappaakin sut syliinsä eikä päästä pois. Mä uskon että kaikille, jotka sitä vaan toivoo, lopulta tapahtuu niin. Mä pidin itseäni viimeisenä ihmisenä maailmassa, johon joku voisi rakastua. Ajattele sitä... Mä olen selvinnyt niistä öistä jolloin mä olen itkenyt silmäni ulos päästä omaa yksinäisyyttäni ja ujouttani. Niin selviät säkin ja sulla on kohta joku jota sä osaat arvostaa ja rakastaa niin paljon. Jotain kautta se tulee... Kaikkea hyvää sun elämään!
mieli maassa jos vertaat kevääseen.????Toisilla on niin sanottuu syksyyn ja talveen liittyvää depistä ja voimattomuutta ja sen huomaa kun on tossa kahenkymmenen ikävuoden molemmin puolin.Lekurit väittää eton jo lapsillakin sellasta pimeseen vuodenaikaan liittyvää depistä.Googleta KAAMOSMASENNUS.
Masennukseni on kokoajan vain kasvanut. keväällä mieli ei ollut näin maassa, mutta kesällä kyllä.
Ajattelin paljon itsemurhaa.. En oo uskaltanu kertoa vanhemmille/perheelle, ku häpeen
omaa masennusta.. :ss
harrastan tanssia. Olen tavannut uusia ihmisiä, mutta mulla on tunne, että musta puhutaan pahaa. Olen ulkopuolinen tanssiryhmässäämme. Muut ovat avoimia toisille, jakaa salaisuukksia.
En saa unta öisin ja oon suunnitellu itsemurhapäivänki, mutta enn pystynyt toteuttamaan tekoa.
Opiskelu on alkanut mennä heikosti.
Oletko tullut ajatelleeksi, että monista ikäisistäsi saattaa ainakin ajoittain tuntua samalta? Onko sinulle tapahtunut jotakin surullista tai surua aiheuttavaa?
Nuoruus ei ole kovin helppo vaihe elämässä; liittyisivätkö masennuksen tunteesi murrosikään?
Voisitko ajatella aloittavasi uuden harrastuksen, missä tutustuisit uusiin ihmisiin? Esimerkiksi jos liittyisit partioon, voisit saada sieltä uusia tuttavia ja uutta ajateltavaa. Liikunta on hyvä asia, se kohottaa ainakin vähän mielialaa. Muista myös syödä terveellisesti ja etenkin NUKKUA riittävästi.
Tsemppiä - kyllä ilonaiheitakin vielä tulee, usko pois!
Ajoittain mua on jätetty yksin. oon nytki ulkopuolinen. oon jääny monesti yksin(lähetetty viesti tms.)
ihan kun oisin lukenut omaa elämääni,mä olen jo vanha 51v nainen.vasta vanhemmalla iällä masennus vallannu mun elämän,siinä on takana ero,yksinhuoltajuus,työttömyys,lihominen ja sen myötä erakoituminen.sulla on vielä kaikki kortit käsissäsi,katso vaan ehkä iän myötä persoonallisuutesi muokkautuu.kaikki on joskus masentuneita tiedän et kuulostaa naivilta,muuttaun se iskee omalle kohdalle sen vasta tajuaa.mulla pahin masis ollut nyt vuoden,eikä valoa näy.ystävät ei minuakaan muista,omaa syytäni kun en jaksa olla aktiivinen.jo suihkussa käyminen vaatii suuria ponnisteluita.uskon kuitenkin koska olet niin nuori,että alakulo menee kohdallasi ohi,ja toivon niin.kuoleman ajatteleminen kuuluu tän taudin kuvaan,kunhan jaksat koulusi hoitaamsekin jo hieno saavutus.jos ystäväsi luulevat,ettet ole muuten vaan kiinnostunu lähteen niitten kanssa liikenteeseen,ovat ehkä pyydelleet aikansa,ja olettavat sinun ottavan yhteyttä kun itse tahdot osallistua?älä mieti liikaa tota oloa,minkä virheen itse tein koska se käynnistää oravanpyörän.itse saatan yks kaks piristyä jostain hiusten värjäyksestä,ei siinä paljoa tarvita kun se mieli kirkastuu.toivon todella,että vaikka 2kk päästä olet jo pirteempi,ja ihmettelet mennyttä kurjempaa aikaa.
Olen itse 15-vuotias poika ja huomasin että sinun 15-vuotias tytön elämä vastaa täysin omaani.
Koulun hoitaminen ei vain kertakaikkiaan onnistu vaikka tiedän, että viimeinen vuosi ennen lukiota.
Kaverit eivät enää soittele vaan otan yleensä itse yhteyttä.
oon saman ikänen ja mulla on ihan sama tilanne enkä osaa tehdä asialle yhtään mitään
Itselläni vähän samantyyppistä ollut, paitsi että vain nuo ystävät, keneltä kysyä, puuttuvat. Jos aloitan mesessä keskustelun, vastaus on yleensä tyyppiä "Ai katos, säki oot olemassa" hieman typistettynä.
Kaikille tällaista kokeville suosittelen omasta kokemuksestani ihan tosissani: hakekaa ajoissa asiantuntijan apua ja pitäkää huoli siitä, että tilanne tosiaan ymmärretään (toinen ei voi nähdä sisällenne)! Masennus ei ole koskaan leikin asia. Jos tuntuu useampia viikkoja putkella ja toistuvasti siltä, ettei elämää vain jaksa niin tilanne on huolestuttava. Syyt masennukseen voivat olla vaikkapa lapsuudessa, tai vain ohi meneviä mutta avun hakeminen ei koskaan ole haitaksi. Itse vakavuutta on usein itse vaikea edes huomata. Kerron oman kokemukseni.
Olin toistuvasti masentunut viikkojen tai kuukausien jaksoja varhaismurrosiästä alkaen. Vasta lukioiässä aloin ottaa asiaa tosissani ja hain psykologilta apua. Sen kertaiseen jaksoon keskustelu auttoikin, mutta ehkä itsekin vähän kaunistelin tuntemuksiani joten asia jäi siihen. Myöhemmin sama kuitenkin toistui ja joskus hakeuduinkin hoitoon vastaavin tuloksin. Syyttelin itseäni siitä, että elämä "muka" tuntui raskaalta.
Olen nyt hieman alle kolmikymppinen ja äskettäin tilanne kärjistyi. Hakeuduin työpaikkalääkärin kautta hoitoon, kun en pystynyt enää keskittymään mihinkään. Ensimmäistä kertaa kerroin ihan suoraan, että tätä on jatkunut pitkään ja toistuvasti ja tähän liittyy itsetuhohaluja. Asia otettiin vasta nyt vakavasti ja asiat alkavat hieman selvitä. Ikävä kyllä väsymys on sen verran pitkällä, että saattaa olla etten pysty enää koskaan työskentelemään normaalisti.
Olisinpa hakeutunut hoitoon vakavalla mielellä paljon aiemmin. Varhaisessa vaiheessa jo pelkästään asiasta rehellisesti avautuminen olisi saattanut auttaa paljon.
Kertokaa siis asiasta vaikka kouluterveydenhoitajalle, nuorisopoliklinikalla, lasten ja nuorten puhelimessa tai missä vain. He ohjaavat eteenpäin.