Itsetunto vai itsevarmuus?

Otanpa tähän esimerkiksi itseni. Jos itsevarmuus määritellään niin, että se on itsenä hyväksymistä, en voi sanoa olevani itsevarma. Minulla on paljon huonia puolia, joista en pidä ja joita en pysty hyväksymään vaikka haluaisinkin. Silti luotan kyllä itseeni, tiedän mitä osaan, mihin pystyn ja tiedän mitä tarvitsen. Silti en ole varma itsestäni monissakaan asioissa, vaan tunnen tarvitsevani myös muiden hyväksyntää siitä että kelpaan myös heille. Tiedän paljon ihmisiä jotka ovat itsevarmoja ja erittäin tyytyväisiä itseensä, vaikka heillä ei siihen oikeastaan olisi aihetta. Sanoisin että heidän tapauksessaan se on silkkaa tyhmyyttä, ja että heillä on vääristynyt minäkuva, ja näinollen huono itsetunto. Tiedän myös paljon ihmisiä jotka rypevät itsesäälissä ja kiroavat huonoja ominaisuuksiaan, eivätkä koskaan saa tarpeeksi sisua tehdä asioille mitään vaikka siihen pystyisivätkin. Itse pyrin yksinkertaisesti unohtamaan omat huonot puoleni, koska en pysty niitä sietämäänkään. Yritän kohdistaa katseeni muihin asioihin ja olemaan vaivaamatta päätäni itseni toteuttamisella ja annan vain itsestäni sen minkä tiedän pystyväni antamaan. Kuitenkaan tälläinen ei tuo sisäistä rohkeutta tai itsensä hyväksyntää. Sanotaan että itsevarmuutta voi parantaa. Itse olen yrittänyt tätä monella tavalla ja huomannut joissain asioissa kokemus parantaa itsevarmuutta. Tämä ei silti poista itseinhoa. Monesti olen miettinyt miten jotkut ihmiset pystyvät rakastamaan itseään sellaisena kuin ovat, ja olemaan jännittämättä mitä erillaisemmissa tilanteissa, vaikka heillä ei olisi näistä tilanteista mitään kokemusta. Kyllä minäkin osaan arvostaa itseäni, mutta kovin itsevarmaksi ryhtyminen tuntuu typeryydeltä. Ovatko kaikki itsevarmat siis typeriä ja liian tyytyväisiä itseensä? Miten tämä asia on joillekin niin helppo ja toisille ei?

itsetunnon omaava kirjoitti:

Otanpa tähän esimerkiksi itseni. Jos itsevarmuus määritellään niin, että se on itsenä hyväksymistä, en voi sanoa olevani itsevarma. Minulla on paljon huonia puolia, joista en pidä ja joita en pysty hyväksymään vaikka haluaisinkin. Silti luotan kyllä itseeni, tiedän mitä osaan, mihin pystyn ja tiedän mitä tarvitsen. Silti en ole varma itsestäni monissakaan asioissa, vaan tunnen tarvitsevani myös muiden hyväksyntää siitä että kelpaan myös heille. Tiedän paljon ihmisiä jotka ovat itsevarmoja ja erittäin tyytyväisiä itseensä, vaikka heillä ei siihen oikeastaan olisi aihetta. Sanoisin että heidän tapauksessaan se on silkkaa tyhmyyttä, ja että heillä on vääristynyt minäkuva, ja näinollen huono itsetunto. Tiedän myös paljon ihmisiä jotka rypevät itsesäälissä ja kiroavat huonoja ominaisuuksiaan, eivätkä koskaan saa tarpeeksi sisua tehdä asioille mitään vaikka siihen pystyisivätkin. Itse pyrin yksinkertaisesti unohtamaan omat huonot puoleni, koska en pysty niitä sietämäänkään. Yritän kohdistaa katseeni muihin asioihin ja olemaan vaivaamatta päätäni itseni toteuttamisella ja annan vain itsestäni sen minkä tiedän pystyväni antamaan. Kuitenkaan tälläinen ei tuo sisäistä rohkeutta tai itsensä hyväksyntää. Sanotaan että itsevarmuutta voi parantaa. Itse olen yrittänyt tätä monella tavalla ja huomannut joissain asioissa kokemus parantaa itsevarmuutta. Tämä ei silti poista itseinhoa. Monesti olen miettinyt miten jotkut ihmiset pystyvät rakastamaan itseään sellaisena kuin ovat, ja olemaan jännittämättä mitä erillaisemmissa tilanteissa, vaikka heillä ei olisi näistä tilanteista mitään kokemusta. Kyllä minäkin osaan arvostaa itseäni, mutta kovin itsevarmaksi ryhtyminen tuntuu typeryydeltä. Ovatko kaikki itsevarmat siis typeriä ja liian tyytyväisiä itseensä? Miten tämä asia on joillekin niin helppo ja toisille ei?

Lue lisää

kuin itsevarmuus tai itseluottamus, joka kai tarkoittaa suunnilleen samaa.

Itse kyllä pidän hyvään itsetuntoon kuuluvana sen, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, hyveineen ja paheineen, vahvuuksineen ja heikkouksineen. Sinä sanoit, ettet hyväksy joitakin huonoja puolia itsessäsi ja pyrit unohtamaan ne. Tärkeintä kai onkin, että hyväksyt itsesi siitä huolimatta. Eli tunnet olevasi hyvä ja arvokas ihminen huonoista puolistasi huolimatta. (Ja puutteeksi voi katsoa myös sen, ettet pysty hyväksymään puutteitasi:-)

Itsevarmuus on kai sitä, että luottaa omiin kykyihinsä tai osaamiseensa. Se liittyy aina johonkin suoriutumiseen. Epävarmuutta voi hyvinkin peittää tekeytymällä itsevarmaksi, vaikka ei oikein hallitsisikaan hoidettavaa asiaa. Jotkut ihmiset ovat hyvin hämättävissä kun rehvakkaasti esittää osaavaa.

Jos oikeasti osaa jonkun asian hyvin, itsevarmuus on aika luontevaa. Joskus kuitenkin pelkää epäonnistuvansa, vaikka tietäisikin osaavan asian hyvin. Se kai liittyy silloin huonoon itsetuntoon ja siihen, ettei uskalla epäonnistua maineen/kasvojen/arvostuksen menettämisen pelossa.

Kyllä minusta itseensä saa ja on suotavaakin olla tyytyväinen, vaikka sille ei olisikaan mitään näkyvää aihetta.

Hyvä keino itsetunnon parantamiseen on erottaa oma ihmisarvonsa omaksi asiakseen ja se mitä tietää ja osaa, omaksi asiakseen. Ihmisarvo on mittaamaton (vakio ääretön) eikä se kasva eikä vähene sen mukaan mitä ihminen osaa tehdä tai mihin hän kykenee.

itsetunto EI ole vakaa, vaan se voi vaihdella elämänkokemusten myötä.

darlaaaaaahhhh kirjoitti:

itsetunto EI ole vakaa, vaan se voi vaihdella elämänkokemusten myötä.

Minusta itsetunto on ihmisen henkisen hyvinvoinnin kivijalka. Jos jo pienestä pitäen kokee itsensä hyväksytyksi ja oppii arvostamaan itseään sellaisena kuin on, se antaa hyvät lähtökohdat vastaanottaa vaikeitakin elämänkokemuksia. Hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen ei lankea epärealistisiin itsesyytöksiin tai itseinhoon kuin sellainen, jolla on heikompi minäkäsitys.

Itse olen yrittänyt rakentaa itsetuntoa itselleni vasta aikuisiässä, vakavan masennuksen jälkeen. Olen kyllä huomannut, että kyllä se väliin aika hauras on. Selkäytimeen on jo kitetytynyt tietyt reaktiomallit masennusta edeltävistä 35 vuodesta, ettei niitä niin vain sieltä poisteta. Jokapäiväiset pienet epäonnistumiset ja muut harmit ovat kyllä nyt helpompi sietää kuin mitä vielä 15 vuotta aiemmin, jolloin märehdin kaikkia mokiani ihan liikaa. Mutta jos tulee jotain isompaa ryppyä elämänmenoon, niin kyllä se vanha sairas "olen huono enkä kelpaa tähän maailmaan"-mantra hyvin helposti nostaa päätään.

Mutta voiko lapsuudessa rakentunut hyvä itsetunto murentua myöhemmin? Kyllä hyvääkin itsetuntoa pitää hoitaa eli pitkin elämää pitää saada kokemuksia siitä, että kelpaa sellaisena kuin on, heikkouksineen, kiukkuineen jne.

Itsetuntoinen? kirjoitti:

Minusta itsetunto on ihmisen henkisen hyvinvoinnin kivijalka. Jos jo pienestä pitäen kokee itsensä hyväksytyksi ja oppii arvostamaan itseään sellaisena kuin on, se antaa hyvät lähtökohdat vastaanottaa vaikeitakin elämänkokemuksia. Hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen ei lankea epärealistisiin itsesyytöksiin tai itseinhoon kuin sellainen, jolla on heikompi minäkäsitys.

Itse olen yrittänyt rakentaa itsetuntoa itselleni vasta aikuisiässä, vakavan masennuksen jälkeen. Olen kyllä huomannut, että kyllä se väliin aika hauras on. Selkäytimeen on jo kitetytynyt tietyt reaktiomallit masennusta edeltävistä 35 vuodesta, ettei niitä niin vain sieltä poisteta. Jokapäiväiset pienet epäonnistumiset ja muut harmit ovat kyllä nyt helpompi sietää kuin mitä vielä 15 vuotta aiemmin, jolloin märehdin kaikkia mokiani ihan liikaa. Mutta jos tulee jotain isompaa ryppyä elämänmenoon, niin kyllä se vanha sairas "olen huono enkä kelpaa tähän maailmaan"-mantra hyvin helposti nostaa päätään.

Mutta voiko lapsuudessa rakentunut hyvä itsetunto murentua myöhemmin? Kyllä hyvääkin itsetuntoa pitää hoitaa eli pitkin elämää pitää saada kokemuksia siitä, että kelpaa sellaisena kuin on, heikkouksineen, kiukkuineen jne.

Lue lisää

Olen kanssasi osittain samaa mieltä, mutta pari kohtaa listassasi täsmentäsin omalta kohdaltani.

Sanot, ettei saa antaa loukata itseään. Töissä on pakko sietää ivaamista ja nälvimistä eikä voi pitää puoliaan, koska silloin voi joutua lähtemään. Luovuttaminen on joskus välttämätöntä. Yliopisto-opettajat nälvivät ja ivaavat eikä heille voi sanoa vastaan, koska silloin saa nollan kurssista (kaikille puolensa pitäjille usein käy niin). Esimerkkejä on myös muita. Miehet loukkaavat..

Kohta: itsenäinen päätöksenteko oman elämänsä ratkaisuissa. Itse olen aina joutunut huomioimaan muut ihmiset omissa päätöksissäni, ts. myös antanut muiden päättää asioita puolestani. Vanhempia piti kunnioittaa, vastaan ei saanut sanoa. Myös parisuhteessa miehen piti saada aina päättää kaikesta muuten tuli kiukuttelua eli helposti luovutin siinäkin. Miehiä pitää aina mielistellä, miellyttää. Eli voinhan olla ihmisten kanssa eri mieltä (olla mielistelemättä) mutta se johtaa aina riitaan, kostamiseen (töissä, parisuhteessa) ja/tai hylkäämiseen (töissä, opinnoissa).

Ei se minusta liity itsetuntoon/itsevarmuuteen jos joutuu mielistelemään muita ihmisiä. Se on vaan joskus pakko. Toinen vaihtoehto on olla aina yksin. Molempia ei voi ainakaan naisena saavuttaa.
Etenkin virallisissa yhteyksissä mielistely on ehdoton edellytys hengissä selviämiselle.