aiheutin itse oman ahdistukseni

Kiitos lohdullisista sanoistasi... Kumpa vain kykenisinkin uskomaan huomiseen.. Tänäänkin pakotin itseni nousemaan ylös.. En usko että tästä on siltikään pois pääsyä.. Luuletko ettei terapiaan hakeminen varmasti ole jo liian myöhäistä? Ja lopulta mitä se auttaa... Kaikki tuomitsevat ja syystäkin... Eikä puhuminen auta luultavasti mitään... Olen viallinen ja kaltaiseni ei olisi koskaan ansainnut syntyä... Ja mitä lääkkeitä tulisi käyttää? Jotain masennus tai ahdistuslääkkeitäkö? En usko että nekään pystyisivät poistamaan ahdistusta ja kaikkea mitä minulla on.. Vaikka kuinka toivoisin, että elämäni kääntyisi vielä hyväksi jonain päivänä, en tiedä pääsenkö sinne asti.. Yritin eilen katsoa jotain paikkaa josta voisin hakea apua.. En tiedä uskallanko varata aikaa ja mennä.. Entä jos minut käännytetään heti takaisin? Vaikka minulla on perhe olen silti yksin... ja itsemurhan ajattelu on väärä ratkaisu, tiedän.. Välillä ahdistukseni vain yltyy niin kovaksi että en kykene kuin itkemään ja myös tuntuu kuin koko ruumiini olisi halvaantunut... Muuten olen vain ahdistunut ja täysin lamaantunut... Pakottaudun esittämään perheelleni iloisempaa kuin mitä olen.. En halua, että he murehtivat minusta, koska en ansaitse heidän huolenpitoaan..En usko että jaksan kauaa..En siskoni vakuutteluista huolimatta pysty uskomaan, että hän välittäisi tällaisesta kuin olen ja olisi antanut anteeksi.. Olet oikeassa, että elämää pitää elää eteenpäin. Mutta itse en vain näe mitään syytä itselleni elää sitä, vaikka kuinka yritän.. En vain pysty...se sama asia on ja pysyy, eikä minulla ole oikeutta nauttia nuoruudesta tai mistään mikä on hyvin.. En ansaitse olla kenenkään sisko tai edes ystävä.. En nyt enkä koskaan..

Olet oikeassa.. Itsemurha olisi vain vastuun pakoilua.. Ja sisareni ansaitsee paremman elämän.. Toivon, että hän myös saa sellaisen, vaikka itse en ehkä koskaan olisi sitä näkemässä... Mutta millään ei oikeastaan ole enää mitään väliä... Kaikki haaveet omasta tulevaisuudesta ovat rikkoutuneet.. Enkä pysty enää korjaamaan niitä sellaisiksi kuin ne olivat tai edes sellaisiksi, että ne muistuttaisivat edes etäisesti sitä mitä ne joskus olivat... Toivon, että en tuhonnut kaikkea sitä sisareni elämästä... Ja kun vain ajattelen sitä se antaa minulle taas yhden hyvän syyn itkeä ja kuolla pois...

Tajusin, että ei tällainen voi jatkua, että se on väärin... En tiedä...Se oli väärin siskoani kohtaan... Minusta tuntuu, että olen käyttänyt hyväksi ihmistä jota rakastan eniten maailmassa, vaikka en sitä hyväksikäytöksi silloin mieltänyt... minä vain en kykene kestämään sitä tosi asiaa, että olen tehnyt jotain noin kauheaa, ja että tuota ei saa tekemättömäksi... En vain voi uskoa, että hän kykenisi rakastamaan ja välittämään tämmöisestä... Olin monia kuukausia asiasta ahdistunut mutta nyt en enää kykene hillitsemään tätä mitenkään... Tätä ei saa selvitettyä... Ja totta on, että se on laissa kiellettyä... ja jos uskoisin enemmän joutusin varmaan helvettiin.. Mutta tuntuu, että elän jo nyt siellä, eikä tästä ole pois pääsyä... Olen vain yksin syyllinen... Tahtoisin olla hänen ystävänsä ja siskonsa, mutta en ansaitse sitä.. En tiedä voiko tuollaista ikinä edes käsitellä.. Olo on voimaton.. En voi antaa itselleni anteeksi tätä koskaan ja siksi on parempi myös että lähden pois... En jaksa kohta enää kauemmas.. Kiitos silti, että vaivauduit kirjoittamaan...

Epätoivoinen ninni kirjoitti:

Tajusin, että ei tällainen voi jatkua, että se on väärin... En tiedä...Se oli väärin siskoani kohtaan... Minusta tuntuu, että olen käyttänyt hyväksi ihmistä jota rakastan eniten maailmassa, vaikka en sitä hyväksikäytöksi silloin mieltänyt... minä vain en kykene kestämään sitä tosi asiaa, että olen tehnyt jotain noin kauheaa, ja että tuota ei saa tekemättömäksi... En vain voi uskoa, että hän kykenisi rakastamaan ja välittämään tämmöisestä... Olin monia kuukausia asiasta ahdistunut mutta nyt en enää kykene hillitsemään tätä mitenkään... Tätä ei saa selvitettyä... Ja totta on, että se on laissa kiellettyä... ja jos uskoisin enemmän joutusin varmaan helvettiin.. Mutta tuntuu, että elän jo nyt siellä, eikä tästä ole pois pääsyä... Olen vain yksin syyllinen... Tahtoisin olla hänen ystävänsä ja siskonsa, mutta en ansaitse sitä.. En tiedä voiko tuollaista ikinä edes käsitellä.. Olo on voimaton.. En voi antaa itselleni anteeksi tätä koskaan ja siksi on parempi myös että lähden pois... En jaksa kohta enää kauemmas.. Kiitos silti, että vaivauduit kirjoittamaan...

sisaresi on syyllinen jos nyt välttämättä haluat syyllistä hakea, vai raiskasitko hänet kerta toisensa jälkeen? Eikö tämä seksisuhde ollut kummankin ns. hyväksymä, molemmathan te sitä halusitte.

Ei ymmärrä-.. kirjoitti:

sisaresi on syyllinen jos nyt välttämättä haluat syyllistä hakea, vai raiskasitko hänet kerta toisensa jälkeen? Eikö tämä seksisuhde ollut kummankin ns. hyväksymä, molemmathan te sitä halusitte.

Siis kun hän on minua niin monta vuotta nuorempi... Olen vanhempi ja vanhemman pitää kantaa vastuu... En ole häntä raiskannut siis pakottanut seksiin kanssani.. mutta koska hän on niin paljon nuorempi ja minä vanhempi koen että olen hyväksikäyttänyt häntä... vaikka en ole sitä ennen ajatellutkaan... Kun sovimme, että ei enää sitten emme tehneet enää...

Epätoivoinen ninni kirjoitti:

Tajusin, että ei tällainen voi jatkua, että se on väärin... En tiedä...Se oli väärin siskoani kohtaan... Minusta tuntuu, että olen käyttänyt hyväksi ihmistä jota rakastan eniten maailmassa, vaikka en sitä hyväksikäytöksi silloin mieltänyt... minä vain en kykene kestämään sitä tosi asiaa, että olen tehnyt jotain noin kauheaa, ja että tuota ei saa tekemättömäksi... En vain voi uskoa, että hän kykenisi rakastamaan ja välittämään tämmöisestä... Olin monia kuukausia asiasta ahdistunut mutta nyt en enää kykene hillitsemään tätä mitenkään... Tätä ei saa selvitettyä... Ja totta on, että se on laissa kiellettyä... ja jos uskoisin enemmän joutusin varmaan helvettiin.. Mutta tuntuu, että elän jo nyt siellä, eikä tästä ole pois pääsyä... Olen vain yksin syyllinen... Tahtoisin olla hänen ystävänsä ja siskonsa, mutta en ansaitse sitä.. En tiedä voiko tuollaista ikinä edes käsitellä.. Olo on voimaton.. En voi antaa itselleni anteeksi tätä koskaan ja siksi on parempi myös että lähden pois... En jaksa kohta enää kauemmas.. Kiitos silti, että vaivauduit kirjoittamaan...

Koet, että olet toiminut väärin - että olet hyväksikäyttänyt siskoasi, koska olet häntä vanhempi, ja koska nyt jälkeenpäin pidät tuollaista vääränä. Voitko fyysisesti pahoin ajatellessasi asiaa? kummitteleeko se mielessäsi koko ajan? Jos sisaresi ei pidä asiaa niin pahana, niin kuinka pahaksi hän myöhemmin tulisi kuvittelemaan osuutensa sinun itsemurhaasi, että hänen viaton leikkinsä johti sinun kuolemaasi? ja kuinka hirvittävät mittasuhteet hänen ahdistuksensa tulisi saamaan. Olit itsekin lapsi, vaikkakin vanhempi iältäsi, miltä se sinusta silloin tuntui, ajattele sitä kokeeksi.

n.. kirjoitti:

Koet, että olet toiminut väärin - että olet hyväksikäyttänyt siskoasi, koska olet häntä vanhempi, ja koska nyt jälkeenpäin pidät tuollaista vääränä. Voitko fyysisesti pahoin ajatellessasi asiaa? kummitteleeko se mielessäsi koko ajan? Jos sisaresi ei pidä asiaa niin pahana, niin kuinka pahaksi hän myöhemmin tulisi kuvittelemaan osuutensa sinun itsemurhaasi, että hänen viaton leikkinsä johti sinun kuolemaasi? ja kuinka hirvittävät mittasuhteet hänen ahdistuksensa tulisi saamaan. Olit itsekin lapsi, vaikkakin vanhempi iältäsi, miltä se sinusta silloin tuntui, ajattele sitä kokeeksi.

En ajatellut nuorempana että se olisi ollut mitään väärää... Vasta myöhemmin tajusin, että noin ei vain voi tehdä... kadun tuota kaikkea... ja sitä että ylipäätään olen tässä... Ajattelen sitä taukoamatta, enkä kykene edes opiskelemaan... Tuntuu kuin minulla ei olisi oikeutta edes siihen... Vaikka saisin hetken ajateltua sitä mitä luen, ajatukseni palaavat heti siihen mitä olen tehnyt... Tuntuu hyödyttömältä opiskella, vaikka ennen rakastin sitä.. Toivoin ihan tavallista tulevaisuutta kuten kaikilla... En enää ansaitse toivoa sellaista... Kun aamulla herään ensimmäisenä se on taas mielessä... Käteni ja jalkani ovat voimattomat, enkä jaksa tehdä mitään.. En pääse yöllä kunnolla uneen..Minua kuristaa kurkun kohdalta ja välillä minulla on olo, että voisin oksentaa. Kerran pyörryin kun tuska kävi liian kovaksi.... Itken joka päivä...Yritän aina pidätellä itkuani muiden seurassa... Vaikka tahtoisin ystävän, en kykene enää olemaan iloinen ja mukava mitä joskus olin... En näe syytä miksi pitäisi.. En voi kuin teeskennellä kaikille, että kaikki on hyvin... En ansaitse ystävää.. Hetki jolloin koen, että olen onnellinen, on vain silloin kun siskoni halaa minua ja kertoo rakastavansa minua... Edes hän ei tiedä mitä koen, enkä tahdo säikyttää häntä ajatuksillani... Mutta pahinta ovat ajatukset päässäni.. Niitä en pääse pakoon... Vaikka tahtoisin... Mitä enemmän vain ajattelen mihin olen syyllistynyt sitä pahemmaksi oloni tulee ja sitä enemmän minua itkettää. Tiedän, että itsemurha olisi vastuuntunnotonta ja että sisareni saattaisi kärsiä siitä... Ehkä se on ainoa syy miksi en ole sitä tehnyt vielä... Mutta toisaalta hän pääsisi minusta eroon, eikä hänen tarvitsisi huolehtia onko minulla pahaolo vai ei... En haluaisi hänelle mitään tällaista ahdistusta mitä koen tai että hän joutuisi ikinä kokemaan mitään tällaista.. En myöskään haluaisi aiheuttaa vanhemmilleni tuskaa, koska rakastan heitä valtavasti ja he ovat aina auttaneet minua aina kaikessa. Mutta en tiedä kestänkö henkisesti enää kauaa.. en halua, että sekoan lopullisesti joten olisi ehkä parempi lähteä pois kun on vielä jotenkin järjissään.. Mutta toisaalta olen pelkuri, sillä minua pelottaa tehdä itsemurha.. En tiedä mitä sen jälkeen on.. Ei mitään.. Minua pelottaa olla ei mitään... .
On totta että olin itsekkin lapsi. Mutta teimme sitä vuosia yhdessä, kunnes tulin järkiini.. En vain voi ottaa sitä kokeiluna... Haaveilimme molemmat omista poikaystävistä ja kaikseta sellaisesta. Siskoni haluaa yhä perheen ja ammatin. Nuo kaikki asiat ovat minussa nyt murskana... Koska en ole lapsi enää, niin minun on pakko kohdata todellisuus...Olen tehnyt jotain mitä ei voi tehdä tekemättömäksi ja nyt kärsin siitä koko loppuelämäni ajan oli se sitten tunteja, päiviä, viikkoja, kuukausia tai vuosia... Mutta tämä suru, tunteet ja kaikki fyysinen ja henkinen mielipaha eivät lähde ikinä.. En usko että jaksan järjissäni jaksaa eteenpäin kaiken tämän kanssa... Edes toisen
ihmisen kanssa puhuminen ei auta, eikä mikään lääke maailmassa voi poistaa ahdistustani... En edes tajua miksi jaksan kirjoittaa tänne... Ehkä ajattelen yhä että joskus minäkin olen vielä onnellinen ja että painajaisten jälkeen minullakin on mahdollisuus...

Epätoivoinen ninni kirjoitti:

En ajatellut nuorempana että se olisi ollut mitään väärää... Vasta myöhemmin tajusin, että noin ei vain voi tehdä... kadun tuota kaikkea... ja sitä että ylipäätään olen tässä... Ajattelen sitä taukoamatta, enkä kykene edes opiskelemaan... Tuntuu kuin minulla ei olisi oikeutta edes siihen... Vaikka saisin hetken ajateltua sitä mitä luen, ajatukseni palaavat heti siihen mitä olen tehnyt... Tuntuu hyödyttömältä opiskella, vaikka ennen rakastin sitä.. Toivoin ihan tavallista tulevaisuutta kuten kaikilla... En enää ansaitse toivoa sellaista... Kun aamulla herään ensimmäisenä se on taas mielessä... Käteni ja jalkani ovat voimattomat, enkä jaksa tehdä mitään.. En pääse yöllä kunnolla uneen..Minua kuristaa kurkun kohdalta ja välillä minulla on olo, että voisin oksentaa. Kerran pyörryin kun tuska kävi liian kovaksi.... Itken joka päivä...Yritän aina pidätellä itkuani muiden seurassa... Vaikka tahtoisin ystävän, en kykene enää olemaan iloinen ja mukava mitä joskus olin... En näe syytä miksi pitäisi.. En voi kuin teeskennellä kaikille, että kaikki on hyvin... En ansaitse ystävää.. Hetki jolloin koen, että olen onnellinen, on vain silloin kun siskoni halaa minua ja kertoo rakastavansa minua... Edes hän ei tiedä mitä koen, enkä tahdo säikyttää häntä ajatuksillani... Mutta pahinta ovat ajatukset päässäni.. Niitä en pääse pakoon... Vaikka tahtoisin... Mitä enemmän vain ajattelen mihin olen syyllistynyt sitä pahemmaksi oloni tulee ja sitä enemmän minua itkettää. Tiedän, että itsemurha olisi vastuuntunnotonta ja että sisareni saattaisi kärsiä siitä... Ehkä se on ainoa syy miksi en ole sitä tehnyt vielä... Mutta toisaalta hän pääsisi minusta eroon, eikä hänen tarvitsisi huolehtia onko minulla pahaolo vai ei... En haluaisi hänelle mitään tällaista ahdistusta mitä koen tai että hän joutuisi ikinä kokemaan mitään tällaista.. En myöskään haluaisi aiheuttaa vanhemmilleni tuskaa, koska rakastan heitä valtavasti ja he ovat aina auttaneet minua aina kaikessa. Mutta en tiedä kestänkö henkisesti enää kauaa.. en halua, että sekoan lopullisesti joten olisi ehkä parempi lähteä pois kun on vielä jotenkin järjissään.. Mutta toisaalta olen pelkuri, sillä minua pelottaa tehdä itsemurha.. En tiedä mitä sen jälkeen on.. Ei mitään.. Minua pelottaa olla ei mitään... .
On totta että olin itsekkin lapsi. Mutta teimme sitä vuosia yhdessä, kunnes tulin järkiini.. En vain voi ottaa sitä kokeiluna... Haaveilimme molemmat omista poikaystävistä ja kaikseta sellaisesta. Siskoni haluaa yhä perheen ja ammatin. Nuo kaikki asiat ovat minussa nyt murskana... Koska en ole lapsi enää, niin minun on pakko kohdata todellisuus...Olen tehnyt jotain mitä ei voi tehdä tekemättömäksi ja nyt kärsin siitä koko loppuelämäni ajan oli se sitten tunteja, päiviä, viikkoja, kuukausia tai vuosia... Mutta tämä suru, tunteet ja kaikki fyysinen ja henkinen mielipaha eivät lähde ikinä.. En usko että jaksan järjissäni jaksaa eteenpäin kaiken tämän kanssa... Edes toisen
ihmisen kanssa puhuminen ei auta, eikä mikään lääke maailmassa voi poistaa ahdistustani... En edes tajua miksi jaksan kirjoittaa tänne... Ehkä ajattelen yhä että joskus minäkin olen vielä onnellinen ja että painajaisten jälkeen minullakin on mahdollisuus...

Eli olet menettämässä järkesi, koska tulit järkiisi :) [anteeksi.]

Koet itsesi aikuiseksi, joka on vastuussa siitä mitä nyt hylkäämäsi ja tuomitsemasi lapsi (sinä) teki ymmärtämättä tekevänsä väärin. Haluatko rankaista itseäsi siitä? Oletko sekaisin siitä, että et enää voi sietää muistoa siitä mistä joskus pidit? Mikset voi hyväksyä, että se oli hyvä silloin, mutta ei enää? Häiritseekö sinua että et ole enää lapsi, joka ei ymmärrä mikä on väärin? Onko siskosi järjetön, kun vielä odottaa elämältään jotain?

n.. kirjoitti:

Eli olet menettämässä järkesi, koska tulit järkiisi :) [anteeksi.]

Koet itsesi aikuiseksi, joka on vastuussa siitä mitä nyt hylkäämäsi ja tuomitsemasi lapsi (sinä) teki ymmärtämättä tekevänsä väärin. Haluatko rankaista itseäsi siitä? Oletko sekaisin siitä, että et enää voi sietää muistoa siitä mistä joskus pidit? Mikset voi hyväksyä, että se oli hyvä silloin, mutta ei enää? Häiritseekö sinua että et ole enää lapsi, joka ei ymmärrä mikä on väärin? Onko siskosi järjetön, kun vielä odottaa elämältään jotain?

Niin noh varmaan voit sanoa että olen menettämässä järkeni. Olen tulossa vainoharhaiseksi... varmaan... Aina kun siskoni on ärtyinen tai hiljainen, ajattelen, että hän vihaa minua... Ja voi olla etten ole vainoharhainen vaan hän vihaa minua ihan oikeastikkin... en ikinä saa sitä selville...Tai sitten siksi koska olen koko ajan kinuamassa hänen huomiotaan ja varmistamassa ettei hän vihaa minua... Päädyn siihen, että hän vihaa minua.
Niin en vain voi hyväksyä sitä, että olen tehnyt jotain noin kauheaa... En nimittäin ikinä ole tahtonut kenellekkään mitään pahaa... mutta silti olen tehnyt pahaa ajattelematta sitä sen kummemmin... Siinä on ristiriita.. Ja totta tavallaan kun tulin järkiini, mielenrauhani järkkyi, eikä se näytä koskaan palaavan ennalleen... Eli olen menettämässä järkeni..
Tavallaan minusta on oikeudenmukaista, että kärsin... Pahoista teoista seuraa rangaistus... Minun rangasitukseni on tämä.... Ikävä kyllä olen huono sietämään tuskaa, joten siksi itsemurha on mielessäni koko ajan... mutta yritän nyt ajatella myös sen seurauksia.. Joku huomautti, että se voi vaikuttaa myös pahalla tavalla siskoni elämään... Ja se on ihan totta... . En halua, että perheeni kärsii... Mutta en tiedä kestänkö kuitenkaan ja päädyn lopettamaan tieni kulkemisen...vaikka se onkin vastuuntunnotonta..
En vain kykene hyväksymään, että se oli hyvä edes silloin.. Koska se ei ikinä ole ollut hyvää, eikä tule olemaan, koska se on tuomittavaa, koska se on väärin, eikä siitä pääse mihinkään, vaikka katuisit, olisit pahoillasi, olisit ollut lapsi tai nuori tai ihan mitä vain muuta... se on aina väärin... vaikka et olisi sitä ajatellut silloin.. Etkä voi olettaa että saat sitä anteeksi muilta, saati itseltäsi.. En kykene hyväksymään sitä, että siskoni sanoo, ettei minun pitäisi murehtia... mistä tiedän, että vaikka olen kerran saanut anteeksi, että hän todella tarkoittaa sitä, eikä vain esitä? Miten voin luottaa, että hän rakastaa minua, vaikka hän niin minulle sanookin? Niin ihminen antaa rakkaudesta anteeksi kuulemma...mutta en usko siihen...
Kyllä...välillä toivoisin, että olisin lapsi... Minulla olisi oikeus olla ymmärtämättä... Ja oikeus olla onnellisempi... En ehkä ajattelisi näitä synkkyyksiä... En ajattelisi seurauksia... Mutta niin kuin sanoit olen nyt aikuinen ja koen, että minun pitää ottaa vastuuni.. Ei minulla ole mitään syytä jatkaa... Eri asia olisi jos olisin tehnyt jotain vain itselleni.. Mutta tähän liittyy toinen ihminen, josta välitän ja jota en tahtoisi satuttaa... Mutta olen satuttanut häntä ja tulen aina satuttamaan.. joko niin että olen elossa kiusana hänen elämässään tai kuolleena, jolloin hän ehkä kokee syyllisyyttä... En tahdo kumpaakaan hänelle... Toivoisin vain etten olisi koskaan syntynyt.... Välillä olen toivonut, että jos sairastusin vakavasti, se olisi luonnollinen pois pääsy, josta ketään ei tarvitsisi syyttää...
Ei, siskoni ei ole järjetön... Itse asiassa hän on minua aikuismaisempi.. Se jolle olen aina kertonut huoleni ja murheeni, se johon olen aina tukeutunut, se joka on aina lohduttanut minua... Siskoni on henkisesti vahvempi kuin minä... Hän on aina ollut tukenani... Olen vain iloinen hänen puolestaan, että hänellä on tulevaisuus mitä varten elää ja suunnitelmia, jotka hän toivon mukaan toteuttaa... Eli johtopäätökseksi voisin vetää, että olin järjetön silloin kun tein mitä tein mutta en siitä että unelmoin hyvästä tulevaisuudesta, ammatista jne. eli olin varmaan vain puoleksi järjetön/järjissäni ja kohta olen järjetön myös sillä tavalla, että muserrun henkisesti lopullisesti tai sillä tavalla, että kuolleella ei ole järkeä.. Ei kuoleman jälkeen ole mitään... Mutta sisareni ei ole järjetön.. Hän ei ole mieleltään sekavassa tilassa kuten minä: hän ei halua kuolla...hän haluaa elää, ja sitä minä toivon, että hän tulee aina tekemään.

Epätoivoinen ninni kirjoitti:

Niin noh varmaan voit sanoa että olen menettämässä järkeni. Olen tulossa vainoharhaiseksi... varmaan... Aina kun siskoni on ärtyinen tai hiljainen, ajattelen, että hän vihaa minua... Ja voi olla etten ole vainoharhainen vaan hän vihaa minua ihan oikeastikkin... en ikinä saa sitä selville...Tai sitten siksi koska olen koko ajan kinuamassa hänen huomiotaan ja varmistamassa ettei hän vihaa minua... Päädyn siihen, että hän vihaa minua.
Niin en vain voi hyväksyä sitä, että olen tehnyt jotain noin kauheaa... En nimittäin ikinä ole tahtonut kenellekkään mitään pahaa... mutta silti olen tehnyt pahaa ajattelematta sitä sen kummemmin... Siinä on ristiriita.. Ja totta tavallaan kun tulin järkiini, mielenrauhani järkkyi, eikä se näytä koskaan palaavan ennalleen... Eli olen menettämässä järkeni..
Tavallaan minusta on oikeudenmukaista, että kärsin... Pahoista teoista seuraa rangaistus... Minun rangasitukseni on tämä.... Ikävä kyllä olen huono sietämään tuskaa, joten siksi itsemurha on mielessäni koko ajan... mutta yritän nyt ajatella myös sen seurauksia.. Joku huomautti, että se voi vaikuttaa myös pahalla tavalla siskoni elämään... Ja se on ihan totta... . En halua, että perheeni kärsii... Mutta en tiedä kestänkö kuitenkaan ja päädyn lopettamaan tieni kulkemisen...vaikka se onkin vastuuntunnotonta..
En vain kykene hyväksymään, että se oli hyvä edes silloin.. Koska se ei ikinä ole ollut hyvää, eikä tule olemaan, koska se on tuomittavaa, koska se on väärin, eikä siitä pääse mihinkään, vaikka katuisit, olisit pahoillasi, olisit ollut lapsi tai nuori tai ihan mitä vain muuta... se on aina väärin... vaikka et olisi sitä ajatellut silloin.. Etkä voi olettaa että saat sitä anteeksi muilta, saati itseltäsi.. En kykene hyväksymään sitä, että siskoni sanoo, ettei minun pitäisi murehtia... mistä tiedän, että vaikka olen kerran saanut anteeksi, että hän todella tarkoittaa sitä, eikä vain esitä? Miten voin luottaa, että hän rakastaa minua, vaikka hän niin minulle sanookin? Niin ihminen antaa rakkaudesta anteeksi kuulemma...mutta en usko siihen...
Kyllä...välillä toivoisin, että olisin lapsi... Minulla olisi oikeus olla ymmärtämättä... Ja oikeus olla onnellisempi... En ehkä ajattelisi näitä synkkyyksiä... En ajattelisi seurauksia... Mutta niin kuin sanoit olen nyt aikuinen ja koen, että minun pitää ottaa vastuuni.. Ei minulla ole mitään syytä jatkaa... Eri asia olisi jos olisin tehnyt jotain vain itselleni.. Mutta tähän liittyy toinen ihminen, josta välitän ja jota en tahtoisi satuttaa... Mutta olen satuttanut häntä ja tulen aina satuttamaan.. joko niin että olen elossa kiusana hänen elämässään tai kuolleena, jolloin hän ehkä kokee syyllisyyttä... En tahdo kumpaakaan hänelle... Toivoisin vain etten olisi koskaan syntynyt.... Välillä olen toivonut, että jos sairastusin vakavasti, se olisi luonnollinen pois pääsy, josta ketään ei tarvitsisi syyttää...
Ei, siskoni ei ole järjetön... Itse asiassa hän on minua aikuismaisempi.. Se jolle olen aina kertonut huoleni ja murheeni, se johon olen aina tukeutunut, se joka on aina lohduttanut minua... Siskoni on henkisesti vahvempi kuin minä... Hän on aina ollut tukenani... Olen vain iloinen hänen puolestaan, että hänellä on tulevaisuus mitä varten elää ja suunnitelmia, jotka hän toivon mukaan toteuttaa... Eli johtopäätökseksi voisin vetää, että olin järjetön silloin kun tein mitä tein mutta en siitä että unelmoin hyvästä tulevaisuudesta, ammatista jne. eli olin varmaan vain puoleksi järjetön/järjissäni ja kohta olen järjetön myös sillä tavalla, että muserrun henkisesti lopullisesti tai sillä tavalla, että kuolleella ei ole järkeä.. Ei kuoleman jälkeen ole mitään... Mutta sisareni ei ole järjetön.. Hän ei ole mieleltään sekavassa tilassa kuten minä: hän ei halua kuolla...hän haluaa elää, ja sitä minä toivon, että hän tulee aina tekemään.

Itseäsi sinä olet satuttanut, ja satutat, et siskoasi; ehkä hän on 'aikuisempi', kuin sinä 'aikuinen.' Ihailetko häntä sen tähden - halveksut itseäsi, et koe itseäsi minkään arvoiseksi.. ikäänkuin haluaisit olla osa siskoasi, elää hänen elämäänsä - mutta et tietenkään voi. Pelottaako? että elämäsi loppui, kun aikuisuus alkoi? että olet vain jonkinlainen menneisyyden taakka hänelle/ hänen elämälleen/ hänen tulevaisuudelleen? Tahdot kantaa hänen kärsimyksensä[omat kärsimyksesi], raahata itsesi ristille sovitusuhrina yhteisistä 'synneistänne'[sic?] Loppuiko elämäsi lapsuuden loppumiseen? Olet huolissasi hänestä, vaikka hän ei ole huolestunut itsestään; itsestäsi sinun pitäisi olla huolestunut, hänkin on huolissaan sinusta.

Epätoivoinen ninni kirjoitti:

Niin noh varmaan voit sanoa että olen menettämässä järkeni. Olen tulossa vainoharhaiseksi... varmaan... Aina kun siskoni on ärtyinen tai hiljainen, ajattelen, että hän vihaa minua... Ja voi olla etten ole vainoharhainen vaan hän vihaa minua ihan oikeastikkin... en ikinä saa sitä selville...Tai sitten siksi koska olen koko ajan kinuamassa hänen huomiotaan ja varmistamassa ettei hän vihaa minua... Päädyn siihen, että hän vihaa minua.
Niin en vain voi hyväksyä sitä, että olen tehnyt jotain noin kauheaa... En nimittäin ikinä ole tahtonut kenellekkään mitään pahaa... mutta silti olen tehnyt pahaa ajattelematta sitä sen kummemmin... Siinä on ristiriita.. Ja totta tavallaan kun tulin järkiini, mielenrauhani järkkyi, eikä se näytä koskaan palaavan ennalleen... Eli olen menettämässä järkeni..
Tavallaan minusta on oikeudenmukaista, että kärsin... Pahoista teoista seuraa rangaistus... Minun rangasitukseni on tämä.... Ikävä kyllä olen huono sietämään tuskaa, joten siksi itsemurha on mielessäni koko ajan... mutta yritän nyt ajatella myös sen seurauksia.. Joku huomautti, että se voi vaikuttaa myös pahalla tavalla siskoni elämään... Ja se on ihan totta... . En halua, että perheeni kärsii... Mutta en tiedä kestänkö kuitenkaan ja päädyn lopettamaan tieni kulkemisen...vaikka se onkin vastuuntunnotonta..
En vain kykene hyväksymään, että se oli hyvä edes silloin.. Koska se ei ikinä ole ollut hyvää, eikä tule olemaan, koska se on tuomittavaa, koska se on väärin, eikä siitä pääse mihinkään, vaikka katuisit, olisit pahoillasi, olisit ollut lapsi tai nuori tai ihan mitä vain muuta... se on aina väärin... vaikka et olisi sitä ajatellut silloin.. Etkä voi olettaa että saat sitä anteeksi muilta, saati itseltäsi.. En kykene hyväksymään sitä, että siskoni sanoo, ettei minun pitäisi murehtia... mistä tiedän, että vaikka olen kerran saanut anteeksi, että hän todella tarkoittaa sitä, eikä vain esitä? Miten voin luottaa, että hän rakastaa minua, vaikka hän niin minulle sanookin? Niin ihminen antaa rakkaudesta anteeksi kuulemma...mutta en usko siihen...
Kyllä...välillä toivoisin, että olisin lapsi... Minulla olisi oikeus olla ymmärtämättä... Ja oikeus olla onnellisempi... En ehkä ajattelisi näitä synkkyyksiä... En ajattelisi seurauksia... Mutta niin kuin sanoit olen nyt aikuinen ja koen, että minun pitää ottaa vastuuni.. Ei minulla ole mitään syytä jatkaa... Eri asia olisi jos olisin tehnyt jotain vain itselleni.. Mutta tähän liittyy toinen ihminen, josta välitän ja jota en tahtoisi satuttaa... Mutta olen satuttanut häntä ja tulen aina satuttamaan.. joko niin että olen elossa kiusana hänen elämässään tai kuolleena, jolloin hän ehkä kokee syyllisyyttä... En tahdo kumpaakaan hänelle... Toivoisin vain etten olisi koskaan syntynyt.... Välillä olen toivonut, että jos sairastusin vakavasti, se olisi luonnollinen pois pääsy, josta ketään ei tarvitsisi syyttää...
Ei, siskoni ei ole järjetön... Itse asiassa hän on minua aikuismaisempi.. Se jolle olen aina kertonut huoleni ja murheeni, se johon olen aina tukeutunut, se joka on aina lohduttanut minua... Siskoni on henkisesti vahvempi kuin minä... Hän on aina ollut tukenani... Olen vain iloinen hänen puolestaan, että hänellä on tulevaisuus mitä varten elää ja suunnitelmia, jotka hän toivon mukaan toteuttaa... Eli johtopäätökseksi voisin vetää, että olin järjetön silloin kun tein mitä tein mutta en siitä että unelmoin hyvästä tulevaisuudesta, ammatista jne. eli olin varmaan vain puoleksi järjetön/järjissäni ja kohta olen järjetön myös sillä tavalla, että muserrun henkisesti lopullisesti tai sillä tavalla, että kuolleella ei ole järkeä.. Ei kuoleman jälkeen ole mitään... Mutta sisareni ei ole järjetön.. Hän ei ole mieleltään sekavassa tilassa kuten minä: hän ei halua kuolla...hän haluaa elää, ja sitä minä toivon, että hän tulee aina tekemään.

Tuontapaisessa tilanteessa varmaan paljon ajatuksia pyörii päässä ja olo on rauhaton. Mutta kannattaa silti muistaa, että vaikka se, mitä teit on väärin, niin sinä ihmisenä et silti ole väärä tai paha tai kelvoton. Aina on toivoa olemassa, jokaiselle, täysin riippumatta siitä mitä on tehnyt. Luovuttaa ei kannata missään tapauksessa.

Muistuttaisin myös siitä, että itsemurha on peruuttamaton ratkaisu, joka aina koskee lähimmäisiin, sinun kohdallasi sisareesi ja vanhempiisi, ja varmasti moneen muuhunkin.

Kannattaa myös hakea apua, esim. terveyskeskuksesta tai mielenterveystoimistosta. Puhuminen auttaa usein, kun mielessä on kuvaamasi kaltaisia ajatuksia. Itsemurha-ajatukset ovat merkki siitä, että tarvitset apua. Olet arvokas ihminen ja ansaitset hyvää elämääsi! Voimia sinulle eteenpäin!

koivunlehti tuulessa kirjoitti:

Tuontapaisessa tilanteessa varmaan paljon ajatuksia pyörii päässä ja olo on rauhaton. Mutta kannattaa silti muistaa, että vaikka se, mitä teit on väärin, niin sinä ihmisenä et silti ole väärä tai paha tai kelvoton. Aina on toivoa olemassa, jokaiselle, täysin riippumatta siitä mitä on tehnyt. Luovuttaa ei kannata missään tapauksessa.

Muistuttaisin myös siitä, että itsemurha on peruuttamaton ratkaisu, joka aina koskee lähimmäisiin, sinun kohdallasi sisareesi ja vanhempiisi, ja varmasti moneen muuhunkin.

Kannattaa myös hakea apua, esim. terveyskeskuksesta tai mielenterveystoimistosta. Puhuminen auttaa usein, kun mielessä on kuvaamasi kaltaisia ajatuksia. Itsemurha-ajatukset ovat merkki siitä, että tarvitset apua. Olet arvokas ihminen ja ansaitset hyvää elämääsi! Voimia sinulle eteenpäin!

Onkos tuo 'koivunlehti tuulessa' joku sosiaali- ja terveysministeriön kiertokirje?

8=) kirjoitti:

Onkos tuo 'koivunlehti tuulessa' joku sosiaali- ja terveysministeriön kiertokirje?

Minusta 15-vuotias on liian nuori antamaan anteeksi tuollaisen asian. Seksuaalisen hyväksikäytön vaikutukset näkyvät joskus vasta vuosikymmenten jälkeen.

Mielestäni teet lisää vääryyttää kun uhkailet itseurhalla ja vaadit anteeksiantoa ja tiukkaat jatkuvasti vihaako sisaresi sinua. Hänellä on oikeus vihata sinua, sillä onhan kyseessä vakava asia. Vihaaminen on myös tärkeä askel parantumisessa (ensin tulee viha itseä kohtaan, sitten viha tekijää kohtaan ja lopuksi anteeksianto - uskon että anteeksianto on mahdollinen). Et ehkä tällä hetkellä anna siskosi tuntea vapaasti ja siten jarrutat toipumista.

Mielestäni sinä tarvitset nyt ehdottomasti terapiaa ja/tai lääkitystä päästäksesi itsemurha-ajatuksista. Itsemurha ei ratkaise tätä ongelmaa, vaan tuo niitä lisää, jälkeen jääville.

8=) kirjoitti:

Onkos tuo 'koivunlehti tuulessa' joku sosiaali- ja terveysministeriön kiertokirje?

Ei, vaan yksi entinen ahdistunut, joka koittaa välittää eteenpäin sanoja jotka on itseä auttaneet..

Epätoivoinen ninni kirjoitti:

Niin noh varmaan voit sanoa että olen menettämässä järkeni. Olen tulossa vainoharhaiseksi... varmaan... Aina kun siskoni on ärtyinen tai hiljainen, ajattelen, että hän vihaa minua... Ja voi olla etten ole vainoharhainen vaan hän vihaa minua ihan oikeastikkin... en ikinä saa sitä selville...Tai sitten siksi koska olen koko ajan kinuamassa hänen huomiotaan ja varmistamassa ettei hän vihaa minua... Päädyn siihen, että hän vihaa minua.
Niin en vain voi hyväksyä sitä, että olen tehnyt jotain noin kauheaa... En nimittäin ikinä ole tahtonut kenellekkään mitään pahaa... mutta silti olen tehnyt pahaa ajattelematta sitä sen kummemmin... Siinä on ristiriita.. Ja totta tavallaan kun tulin järkiini, mielenrauhani järkkyi, eikä se näytä koskaan palaavan ennalleen... Eli olen menettämässä järkeni..
Tavallaan minusta on oikeudenmukaista, että kärsin... Pahoista teoista seuraa rangaistus... Minun rangasitukseni on tämä.... Ikävä kyllä olen huono sietämään tuskaa, joten siksi itsemurha on mielessäni koko ajan... mutta yritän nyt ajatella myös sen seurauksia.. Joku huomautti, että se voi vaikuttaa myös pahalla tavalla siskoni elämään... Ja se on ihan totta... . En halua, että perheeni kärsii... Mutta en tiedä kestänkö kuitenkaan ja päädyn lopettamaan tieni kulkemisen...vaikka se onkin vastuuntunnotonta..
En vain kykene hyväksymään, että se oli hyvä edes silloin.. Koska se ei ikinä ole ollut hyvää, eikä tule olemaan, koska se on tuomittavaa, koska se on väärin, eikä siitä pääse mihinkään, vaikka katuisit, olisit pahoillasi, olisit ollut lapsi tai nuori tai ihan mitä vain muuta... se on aina väärin... vaikka et olisi sitä ajatellut silloin.. Etkä voi olettaa että saat sitä anteeksi muilta, saati itseltäsi.. En kykene hyväksymään sitä, että siskoni sanoo, ettei minun pitäisi murehtia... mistä tiedän, että vaikka olen kerran saanut anteeksi, että hän todella tarkoittaa sitä, eikä vain esitä? Miten voin luottaa, että hän rakastaa minua, vaikka hän niin minulle sanookin? Niin ihminen antaa rakkaudesta anteeksi kuulemma...mutta en usko siihen...
Kyllä...välillä toivoisin, että olisin lapsi... Minulla olisi oikeus olla ymmärtämättä... Ja oikeus olla onnellisempi... En ehkä ajattelisi näitä synkkyyksiä... En ajattelisi seurauksia... Mutta niin kuin sanoit olen nyt aikuinen ja koen, että minun pitää ottaa vastuuni.. Ei minulla ole mitään syytä jatkaa... Eri asia olisi jos olisin tehnyt jotain vain itselleni.. Mutta tähän liittyy toinen ihminen, josta välitän ja jota en tahtoisi satuttaa... Mutta olen satuttanut häntä ja tulen aina satuttamaan.. joko niin että olen elossa kiusana hänen elämässään tai kuolleena, jolloin hän ehkä kokee syyllisyyttä... En tahdo kumpaakaan hänelle... Toivoisin vain etten olisi koskaan syntynyt.... Välillä olen toivonut, että jos sairastusin vakavasti, se olisi luonnollinen pois pääsy, josta ketään ei tarvitsisi syyttää...
Ei, siskoni ei ole järjetön... Itse asiassa hän on minua aikuismaisempi.. Se jolle olen aina kertonut huoleni ja murheeni, se johon olen aina tukeutunut, se joka on aina lohduttanut minua... Siskoni on henkisesti vahvempi kuin minä... Hän on aina ollut tukenani... Olen vain iloinen hänen puolestaan, että hänellä on tulevaisuus mitä varten elää ja suunnitelmia, jotka hän toivon mukaan toteuttaa... Eli johtopäätökseksi voisin vetää, että olin järjetön silloin kun tein mitä tein mutta en siitä että unelmoin hyvästä tulevaisuudesta, ammatista jne. eli olin varmaan vain puoleksi järjetön/järjissäni ja kohta olen järjetön myös sillä tavalla, että muserrun henkisesti lopullisesti tai sillä tavalla, että kuolleella ei ole järkeä.. Ei kuoleman jälkeen ole mitään... Mutta sisareni ei ole järjetön.. Hän ei ole mieleltään sekavassa tilassa kuten minä: hän ei halua kuolla...hän haluaa elää, ja sitä minä toivon, että hän tulee aina tekemään.

Olen lukenut ja keskustellut aiheesta paljon. En halua lisätä tuskaasi, mutta tuon tämän näkökulman esiin, sillä se saattaa helpottaa syyllisyydentunnettasi.

Kun lapsi tai nuori käyttäytyy yliseksuaalisesti ja käyttää hyväkseen toista lasta tai nuorta, takana on usein hänen itsensä kokema hyväksikäyttö, ihan niin kuin väkivaltaisesti käyttäytyvä lapsi usein on itse joutunut väkivallan kohteeksi. Koska hyväksikäyttö on traumatisoivaa, se saattaa uhrilta unohtua pitkiksi ajoiksi, hän torjuu sen muiston.

Kun haet apua ja saat terapiaa, opit näkemään ja ymmärtämään niitä syitä, jotka johtivat siihen että sinä ja siskosi harrastitte seksiä yhdessä. Kummankaan teidän elämänne ei ole pilalla, vaan voitte toipua niistä vaikutuksista, joita näillä tapahtumilla on ollut teihin.

Ota yhteyttä esim. Tukinaisen kriisipäivystykseen:
puh. 0800-97899, ma-pe klo 9-15, la-su klo 15-21, pyhinä ja niiden aattoina klo 15-21.
Sieltä saa maksutonta kriisiapua seksuaalisen hyväksikäytön ja väkivallan kysymyksissä.

Älä arastele äläkä syyllistä itseäsi kaikesta, sillä olit itsekin lapsi näiden asioiden tapahtuessa.

Hae apua! kirjoitti:

Olen lukenut ja keskustellut aiheesta paljon. En halua lisätä tuskaasi, mutta tuon tämän näkökulman esiin, sillä se saattaa helpottaa syyllisyydentunnettasi.

Kun lapsi tai nuori käyttäytyy yliseksuaalisesti ja käyttää hyväkseen toista lasta tai nuorta, takana on usein hänen itsensä kokema hyväksikäyttö, ihan niin kuin väkivaltaisesti käyttäytyvä lapsi usein on itse joutunut väkivallan kohteeksi. Koska hyväksikäyttö on traumatisoivaa, se saattaa uhrilta unohtua pitkiksi ajoiksi, hän torjuu sen muiston.

Kun haet apua ja saat terapiaa, opit näkemään ja ymmärtämään niitä syitä, jotka johtivat siihen että sinä ja siskosi harrastitte seksiä yhdessä. Kummankaan teidän elämänne ei ole pilalla, vaan voitte toipua niistä vaikutuksista, joita näillä tapahtumilla on ollut teihin.

Ota yhteyttä esim. Tukinaisen kriisipäivystykseen:
puh. 0800-97899, ma-pe klo 9-15, la-su klo 15-21, pyhinä ja niiden aattoina klo 15-21.
Sieltä saa maksutonta kriisiapua seksuaalisen hyväksikäytön ja väkivallan kysymyksissä.

Älä arastele äläkä syyllistä itseäsi kaikesta, sillä olit itsekin lapsi näiden asioiden tapahtuessa.

Tietoa, tukea ja neuvontaa seksuaalisen hyväksikäytön ja väkivallan kysymyksissä myös luottamuksellisesti netistä osoitteesta: http://www.nettitukinainen.fi/.

Palvelun käyttäminen on maksutonta ja voit ottaa yhteyttä nimettömänä.

Minusta entisenä sisarinsestin uhrina tuntuu kyllä tosi pahalta nuo kommentit missä väitetään, että 16-18 -vuotias on vielä ihan lapsi, eikä pitäisi tuntea syyllisyyttä pahanteostaan. Kyllä tuon ikäisen pitäisi jo tietää, ja useimmat tietävätkin, ettei sisarukseen saa kajota. Ei minusta ole enää mikään lapsi lukioikäinen.

erwgttrhjtydejyjyt kirjoitti:

Minusta entisenä sisarinsestin uhrina tuntuu kyllä tosi pahalta nuo kommentit missä väitetään, että 16-18 -vuotias on vielä ihan lapsi, eikä pitäisi tuntea syyllisyyttä pahanteostaan. Kyllä tuon ikäisen pitäisi jo tietää, ja useimmat tietävätkin, ettei sisarukseen saa kajota. Ei minusta ole enää mikään lapsi lukioikäinen.

tiedän kyllä, että sisarukseen ei saa kajota, niinkuin ei isään eikä äitiinkään, eikä eläimeen, eikä lähisukulaisiin, paitsi kai serkkuun presidentin luvalla(?)...

Sisarukseen ei saa kajota. MIKSI EI? Jälkeläisten geeniperimä heikkenee toki, mutta ainoastaan JOS jälkeläisiä tulee!

Mitenkäs saako masturboida ihan yksikseen?

erwgttrhjtydejyjyt kirjoitti:

Minusta entisenä sisarinsestin uhrina tuntuu kyllä tosi pahalta nuo kommentit missä väitetään, että 16-18 -vuotias on vielä ihan lapsi, eikä pitäisi tuntea syyllisyyttä pahanteostaan. Kyllä tuon ikäisen pitäisi jo tietää, ja useimmat tietävätkin, ettei sisarukseen saa kajota. Ei minusta ole enää mikään lapsi lukioikäinen.

Mikäli viittaat minun kommentteihini niin en sanonut, ettei syyllisyyttä pitäisi tuntea, vaan halusin tuoda esiin näkökulman, joka selittää miksi lapsi tai nuori voi käyttäytyä näin. Sanoin, ettei pitäisi syyllistää itseään ihan kaikesta, sillä tällaisen käytöksen taustalla voi olla oma hyväksikäyttökin, vaikka sellaista ei muistaisikaan.

Alle 18-vuotias on lain mukaan alaikäinen ja seksuaalisesti kyllä vielä melko lapsi, aikuisen näkökulmasta.

Aloittajahan on jo tuonut esiin tuntevansa vastuuta ja syyllisyyttä siitä, että hän sisartaan vanhempana ei ymmärtänyt, että seksileikit olivat väärin.

erwgttrhjtydejyjyt kirjoitti:

Minusta entisenä sisarinsestin uhrina tuntuu kyllä tosi pahalta nuo kommentit missä väitetään, että 16-18 -vuotias on vielä ihan lapsi, eikä pitäisi tuntea syyllisyyttä pahanteostaan. Kyllä tuon ikäisen pitäisi jo tietää, ja useimmat tietävätkin, ettei sisarukseen saa kajota. Ei minusta ole enää mikään lapsi lukioikäinen.

nimimerkille erwgttrhjtydejyjyt

Eiköhän ketjun aloittaja jo tunne syyllisyyttä teostaan ihan tarpeeksi... Hän tarvitsisi apua, ettei syyllisyydentunnossaan tee mitään itselleen.