Olo on viimeisen vuoden ollut aivan kamala. Jatkuva mielen synkkyys alkaa todella viedä voimat. Purskahtelen itkuun nykyään aivan kummallisissa tilanteissa ja paikoissa. Töissä jaksan vielä käydä, mutta koulu on todella puuduttavaa. Pelkään nykyään myös ihmisiä. Kauppaankin tuntuu olevan kovin vaikea lähteä, koska pelkään että ihmiset kiinnittävät minuun huomiota. Elän välillä ilman ruokaakin, koska en vaan saa itseäni irrotettua kotini yksinäisyydestä. Ystävien kanssa esitän iloista ja reipasta, mutta heti kun pääsen kotiin lysähdän ja mikään ei kiinnosta. Kotini on aina ollut siisti, mutta saatan istua sotkun keskellä monta tuntia haaveillen siitä, että jaksaisin siivota. Nyt alkaa tuntua siltä, että asialle täytyy tehdä jotain, koska mieleen on alkanut hiipiä ajatuksia elämästä pois irrottautumisesta. Liittyy varmaan tähän merkityksettömyyden tunteeseen, mutta en saa itseäni soittamaan mielenterveyspalveluun ja hakeutumaan hoitoon, koska ajattelen, ettei kukaan ota minua kuitenkaan vakavasti. Elämässäni kun ei periaatteessa ole ulkopuolisen silmin mikään vinksallaan. Vaikka pään sisällä kaikki on täysin sekaisin..Välillä mietin, että liioittelen asiaa, muttei se helpota, kun ei kerta mitenkään pysty toimimaan..
miten hakeutua hoitoon?
joskus kai olin onnellinen
243561
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Terveyskeskuslääkäri on kai ensimmäinen, johon ottaa yhteyttä, meillä päin ainakin mtt:n puolelle tarvitaan lähete jonka saa lääkäriltä. Jospa koettaisit istua ja kirjoittaa pahasta olostasi sekä oireistasi, tuo viestisikin saattaisi riittää että lääkäri ymmärtäisi toden olevan kyseessä.
Avun hakeminen ei ole välttämättä helppoa, ja jos kohtaa jo alussa ymmärtämättömyyttä, voi olla vaikea luottaa siihen että kyllä joku vielä kuuntelee ja ymmärtää missä mennään. Kaikki saattaa näyttää olevan kunnossa päällisin puolin, mutta totuushan on se, että vain ihminen itse tietää oman olonsa ja jos se on niin huono ettei sen kanssa enää jaksa, on syytä varata aika lääkärille ja kertoa suoraan, miten menee.
Tuttua tuo, että yrittää viimeiseen asti esittää että kaikki on kunnossa, vähättelee ja kaunistelee. Minä ainakin olen pienestä pitäen oppinut siihen että minun tunteeni eivät ole tärkeitä eikä niitä siis kannata ulkopuolisenkaan ottaa huomioon, täytyyhän minun jaksaa koska eivät asiat oikeasti niin huonosti ole. Vasta nyt, kun elämässä on tapahtunut niin suuria asioita ettei niiden kanssa yksin selviydy, olen oikeasti nöyrtynyt myöntämään etten voi hallita elämääni enkä parantaa itseäni noin vain. On pakko nostaa kädet pystyyn ja luovuttaa sen sijaan että sitkeästi vain yrittäisi taistellen pohjimmiltaan itseään vastaan. Luovuttamisella en tarkoita vastuun nakkaamista toisten niskoille vaan sitä, että antaa itselleen luvan olla juuri niin huonossa kunnossa kuin on sen sijaan että yrittäisi kaikin voimin vaatia itseltään parempia suorituksia kuin mihin on valmis.
En tiedä, oliko tästä mitään apua sinulle, koetin kai sanoa että et ole olosi kanssa yksin. Ja että hae ihmeessä apua, jos olet voinut huonosti jo kauan ja mieleen alkaa tulla itsetuhoisiakin ajatuksia, kaikki ei missään nimessä ole kunnossa. Sinulla on oikeus saada apua sekä voida paremmin, ei ole pakko koettaa sinnitellä. Voimia avun hakemiseen!
Moi. Kirjoititpa osuvasti tunteistasi ja käyttäytymisestäsi tavalla , jotka lähes kaikki masennuksesta kärsivät voivat allekirjoittaa. Mainitsit kirjoituksessasi myös seikat ,että jaksat käydä töissä ,"mutta koulu on todella puuduttavaa". Väistämättä mieleeni tulee myös mahdollisuus , että olet väsynyt fyysisesti mikä alkaa vaikuttaa jo henkiseen jaksamiseen. Kirjoituksesi oli hyvin osuva omakohtaisiin kokemuksiini työuupumuksesta , urheiluharrastuksien aiheuttamasta ylikunnosta , stressin aiheuttamasta 'burnoutista' ja näiden kaikkien yhteisvaikutuksena alkaneista masennusoireista. Et maininnut kirjoituksessasi elämän tilanteestasi seurustelun tai mielekkäiden rentouttavien harrastusten suhteen mitään , mutta ystävistäsi sen , että heitä ilmeisesti on. Mielestäni on hyvä että olet kyennyt määrittelemään tämän kurimuksesi alkaneen noin vuosi sitten , vai ymmärsinkö väärin? Onko elämässäsi tapahtunut joku iso muutos , minkä voit yhdistää tähän sanoisinko 'väsymysoireyhtymään' ? Mainitsit myös että olet aina pitänyt kotisi siistinä ja nyt haaveilet tunteja siivousvoimasi löytymisestä. Miten määrittelisit luonnettasi eri asioiden hoitamisen suhteen? Totesin itsestäni löytyvien hallitsevien piirteiden eli tunnollisuuden , pikkutarkkuuden , periksiantamattomuuden , taipumuksen 'kantaa muidenkin murheita' ja ehkä ylenpalttisen sisukkuuden vaikuttaneen oman olotilani muodostumiseen ja yleisen väsymystilani kehittymiseen. Vaihtoehtoja tilanteesi kohentamiseen on varmasti useita , mutta ulkopuolisena apuna työpaikan työterveyshuolto ja sieltä eri lääkärit ja/tai kouluterveydenhoitaja , jos edellämainittuja ei ole käytössä niin terveyskeskuksen omalääkäri ja yksityiset lääkäriasemat auttavat etenemään asiassa . Mielestäni kohdallasi olisi tärkeä aloittaa oireiden syyn kartoittaminen kattavilla verikokeilla, mahdollisten puutostilojen poissulkemiseksi , sekä muiden tarvittavien kokeiden tekeminen jä näytteiden ottaminen jotta yleisterveydentilasi tulisi kattavasti selvitetyksi sekä kokeilla selviävät mahdolliset muut sairaudet todetuiksi. Kun yleisterveys on tutkittu ja mahdolliset fyysiset oireidenaiheuttajat poissuljettu , on aika aloittaa tarkemmin henkisten voimavarojen kartoitus ja mahdollinen henkisenväsymyksen oireisiin tarkoitetut hoidot tarvittavine lääkityksineen . ter. R.R.
Tiedän, että varmasti saisin edes jonkinnäköistä apua, kun uskaltautuisin nostamaan luurin, mutta kynnys siihen tuntuu olevan tällä hetkellä aivan liian korkea. Aina kun sitä olen yrittänyt, purskahan tuskaiseen itkuun jo numeroa näppäillessä. Olen melko varma, etten saisi sanottua puhelimeen mitään itkultani. Ehkä ainoastaan saisin puserrettua epätoivoisen apua-sanan huuliltani.
Elämässäni suuria muutoksia ei juurikaan ollut vuosi sitten, mutta muistan kyllä, että viime vuoden kesällä olin reipas ja jaksavainen. Syksystä en muista mitään. Olen kuitenkin melko vakuuttunut, että puolitoista vuotta sitten olin myös masentunut. Se pahan olon tunne rasitti niin paljon parisuhdettani, että päädyimme yhteisymmärryksessä eroon. Tosin puhuimme ainoastaan entisen poikaystävän kanssa siitä, ettei rakkautta vain tunnu enää välillämme olevan. Itse en saanut hänelle sanottua, että rakastan häntä yhä täydestä sydämestä, mutten pysty enää katsomaan kuinka aiheutan hänelle mielipahaa omalla henkisellä pahoinvoinnilla. Ero kai antoi jonkinnäköistä uutta sähköisyyttä elämään, sellaista uuden kokemisen jännitystä, koska sen jälkeen pikkuhiljaa mielipaha väistyi kaiken uuden tieltä. Mutta luulen, että olin vain liian kiireinen huomatakseni kuinka pahoin oikeasti voin. Menin ja tein, mutten juurikaan ajatellut tekojani tai niiden seurauksia.
Viimeisen vuoden vietin välivuotta, koska näin sen mahdollisuutena henkiseen kasvuun ja siihen, että voisin kerrankin elämässäni olla 'alisuorittaja'. Olen aina paahtanut hullun lailla opiskelun ja töiden kanssa. On ollut tarve tulla huomatuksi ja arvostetuksi siinä mitä teen. Luulin, että pääsisin ottamaan löysin rantein, kun valitsin omaa koulutustani vastaamattoman erittäin helpon työn. Mutta päädyin osoittamaan oman ahkeruuteni ja kunnianhimoni ihan mihin tahansa ryhdyn, ja sainkin pian palkankorotuksen, kehuja useaan otteeseen työnantajilta sekä pieniä ylimääräisiä palkintoja tekemällä työni hyvin. Tämän lisäksi juoksin velvollisuudentunnosta myös omaa alaani vastaavassa työpaikassa. Luulen, että suurin osa näyttämisen haluun liittyy alkoholistivanhempaani, jolla epäilen lisäksi olevan narsistinen mielialahäiriö. Lapsena meitä ei huomioitu, koska elämän täytti isän väkivaltaisuus ja alkoholismi.
Olen kärsinyt vuoden aikana myös fyysisistä oireista; olen valvonut lukemattomia öitä, mahani on jatkuvasti sekaisin, saatan oksentaa pelkkää pahaa oloani ja yhtäkkiä saattaa lämpö nousta vuorokaudeksi 40 asteeseen, jolloin en muuta pysty tekemään kuin nukkumaan ja hourailemaan.
Kirjoititpas taas tutusti. Olemmekohan edellisissä elämissämme liihoitelleet samoissa taivaissa tai lapioineet samoja hiiliä helveteissä , mutta yhtäkaikki , tästä elämästä täytyy vain selviytyä kunnialla. Anteeksi kaavamaisuuteni , mutta et ole varsinaisesti maininnut sukupuoltasi , mutta viittauksestasi poikaystävään oletan kaavamaisesti sinun olevan nainen. Sukupuolesta johtuvat hormoonitoiminnan eroavaisuudet vaikkuttavat tietysti erilaisten oireiden ilmaantumiseen , mutta unohdetaan ne tässäyhteydessä. Mainitsit toistuvasta korkeasta kuumeilusta , vatsavaivoista ja unettomuudestakin. Tehdääpä niistä 'kiertotie' sinulle , joka toivottavasti auttaa madaltamaan kynnyksesi hakeutua lääkäriin. Omakohtaisena kokemuksena voinen kertoa että kynnykseni hakeutua lääkäriin saati sairauslomalle on hyvin korkea . Lähes ylipääsemätön henkisen väsymyksen yllättäessä. Turvauduin taannoin 'kiertotiehen' vahingossa . Liiallisen kuntourheilun , työuupumuksen ja muista asioista johtuvan stressin takia alkoivat vakavat sydänoireet , urheiluvammat ,työtapaturmat ja romutin väsyneenä jopa autoni kaiteeseen. Näistä kaikista kerralla rampautuneena nilkutin lääkäriin , työterveys lääkärilleni , pakon edessä. Kerrottuani fyysiset vaivani , lääkärini yllätti minut täysin kysymällä "mitä sinä pakenet" . Lääkärini näki lävitseni , hän oivalsi kysymyksessä olevan myös henkisen väsymyksen , jopa suurimpana syynä fyysiseen oireiluuni. Lähes pakkomielinen kuntourheilu , 'paahtaminen aina täysillä' joka asiassa , oli todellakin 'pakenemista' . Koitetaampa nyt samaa konstia sinulle. Varaat pikaisesti ajan lääkärillesi , mutta varaat sen tuon mainitsemasi toistuvan korkean kuumeilun , vatsavaivaivojen ja niihin liittyvänä nukkumisvaikeuksien takia. Näin soittamiskynnyksesi madaltuu ja selviät puhelinsoitosta ilman sen suurempia tunnekuohuja . Kun lääkärissä avaat sanaisen arkkusi , mikä siellä sujuu luontevasti lääkärin avustaessa , purat koko vyyhdin , ja tilanteesi oireineen lähtee välittömästi korjaantumaan. Kirjoituksestasi paistaa lävitse taistelutahto ja sanankäyttösi kertoo fiksuudesta, joten tästä vain eteenpäin. ter. R.R.
Tuota vaihtoehtoa olen tosiaan itsekin miettinyt. Läheisille ihmisille, jotka huomaavat väsymykseni, olen epäillyt kilpirauhasen liikatoimintaa. Sen nojalla kai voisinkin mennä lääkäriin. Tosin sitten pelottaa se, että kaavamaisuuttaan, lääkäri ohjaa minut ainoastaan laboratorioon ja jälkeenpäin saan laboratoriosta soittamalla vain tiedon, ettei kilpirauhasarvoissani ole mitään vikana. Mites siitä sitten enää jatketaan eteenpäin?
Olen vaan tosiaan niin väsynyt tähän hommaan. Tänään olisi alkanut koulukin, mutta valvoin koko viime yön, koska ahdisti niin paljon. Yöllä kuitenkin ajattelin, että tänään on se päivä, jolloin uskaltaudun ottamaan yhteyttä mielenterveyspalveluun ajan varatakseni. Toisin kävi; en mennyt kouluun ja aikakin jäi varaamatta. Pelottaa, koska tuntuu, että sekoan entisestään, kun ei ole ihmisiä ympärillä eikä mitään rutiinia elämässä. Ajattelin, että ahdistus helpottaisi jonkin verran, kun vaan koulu alkaisi. Mutta miten ihmeessä sekään voi auttaa, jos en pysty sinne menemään!
En ole koskaan vakavissani miettinyt hengen riistämistä itseltäni, koska itsellä on kuitenkin tieto ja tahto uskoa, että huominen on aina parempi. Nyt ei kuitenkaan ole pitkiin aikoihin niin käynyt vaan mieliala kulkee joka kerralla aina vaan synkemmälle alueelle. Mieleen on tullut sekin, että täytyykö minun satuttaa ensin itseäni, että terveydenhuollon ammattilaiset ottavat ahdistukseni vakavasti? Eivätkä sivuuta sitä esimerkiksi työntämällä kouraan uni- ja mahalääke reseptiä. Voiko ihminen olla syvästi masentunut vaikkei halua riistää tulevaisuutta itseltään?
Olet fiksu tietämään ettei Itsensä satuttaminen ole koskaan mikään vaihtoehto , jos satuttaminen on tahallista ja sama pätee myös toisen satuttamiseen . Ethän sinä halua leimautua vaan saada vain apua . Varaat ajan lääkärillesi mainitsemallani tavalla , useisiin eri oireisiin viitaten. Laboratorio kokeethan olisi mielestäni se paras tapa lähteä liikkeelle, mutta niiden on oltava kattavat. Selvitettävä on myös puutostilat ja muut vaihtoehdot .Lääkärit ottavat sinut todesta, mutta he eivät hae sinua kotoasi. Sinä osaat selvittää tilanteesi tarkemmin , kuin kukaan ulkopuolinen. Otat lääkärissä tämän henkisen oireilun kaikkine yksityiskohtineen esille , jos yleislääkäri katsoo ahdistuksesi laajuuden vaativan erityisosaamista , hän osoittaa sen varmasti . Saat tarvittaessa lähetteen eteenpäin erikoislääkärille. Muista että se kynnys hakea apua suoraan mielenterveysongelmiin on monelle kärsivälle jopa liian korkea . Mainitsemasi mielenterveyspalvelun , mitä se lie sisältääkin , täytyy asian konaisvaltaisuus huomioonottaen lähettää sinut vaivoinesi laboratoriokokeisiin ja muihin tutkimuksiin ja jos he eivät näin toimi niin kaikki muut vaihtoehdothan oireisiisi jäävät poissulkematta. Masennus on hyvin moninainen oireisto ja usein se tyypillinen oire on juuri se voimattomuus etsiä ja huomata mahdolliset apukanavat , sulkeutua kuoreensa ,eristäytyä muusta maailmasta, musertava yksinäisyys , voimattomuus hoitaa rutiineitaan jne. jne. Ihmiset on yksilöitä, henkisesti vahvemmat kestää enemmän , mutta kukaan ei kestä aivan kaikkea. Masennus on aina vakava asia, se ei välttämättä lievänä tarvitse erikoisosaamista erikoislääkäriltä, mutta aina se tarvitsee korjaantuakseen toista luotettavaa ihmistä , kuuntelijaa ja toivon tunteen siitä että asiat on korjattavissa. Mietippä lähipiiriäsi , koetko yhteisöllisyyttä? Onko läheisin 'ystäväsi' kuitenkin vain kaveri, joka häipyy tosipaikan tullen? Onko sinulla tosiystävää ,jonka tiedät olevan puolestasi valmis suuriinkin uhrauksiin? Onko sinulla yhtään sukulaista,jotka eivät ole koskaan pettäneet luottamustasi? Mitkä asiat aiheuttavat sinulle iloa elämässä? Jos luotettava yhteisösi ei ole huomannut vaikeuksiasi, eikä luotettavat ystäväsi , niin tuo vaikeutesi heidän tietoonsa ja anna mahdollisuus auttaa itseäsi. Olet sen varmasti ansainnut. Mutta lupaat aloittaa lääkäristä,koska vaivasi ovat moninaisia ja kestäneet kauan. ter. R.R.
Luin suomalaisen masennustutkijan ja terapeutin kirjaa Masennus. Hän on sitä mieltä, että masennus paranee itsestäänkin hoitamattomana kahdessa vuodessa. Älä siis vaivu epätoivoon! Katso rauhassa päivä kerrallaan ja käy läpi ne asiat, jotka sinun pitää käydä läpi. Kirjoita päiväkirjaa. Maalaa, piirrä. Liiku paljon. Nuku riittävästi. Tee kivoja asioita kivojen ihmisten kanssa.
suomen mielenterveysseuralla on tietopalvelu Propelli. Sieltä voit saada jotakin apua. Psykoterapia voi olla hyvä. Ensin voisit mennä yksityiselle psykiatrille, jos sinulla on varaa siihen. Terveyskeskuslääkärit jotkut ymmärtävät jotkut eivät näitä 'henkimaaliman' asioita.
Pää pystyyn vaan, ei masennuskaan ikuista ole!
Joskus elämässä on tummempia sävyjä, että voi syntyä jotakin uutta!
Masennus on luova tila.
Hyvää ja kaunista syksyä!
Minäkin halusisuun uskoa, että masennuksesta voi pärjätä omillaankin. En haluaisi rasittaa omilla, suuremmassa mittakaavassa pienillä ongelmillani muutenkin tukkoista terveydenhuoltoa. Ajattelin että sen sijaan, että käyttäisin yhteiskunnan varoja tervehtymiseeni, ammentaisin omista pienentyneistä voimavaroista. Aloin urheilla, liikkua luonnossa, menin tapaamaan ystäviä vaikkei välttämättä olisi jaksanutkaan, aloin kirjottaa päiväkirjaa lähes päivittäin, kirjoitin sekä huonoista että hyvistä päivistä ja pohdin miksi ne sellaisiksi muovautui, liityin mukaan vapaaehtoistoimintaan ja luin itselle mielihyvää tuottavia kirjoja. Mutta pian huomasin väsymyksen vyöryvän ylitse entistä voimakkaampana. Turhauduin, koska kaiken tämän toiminnan ohessa aloin unohdella asioita; laskut jäi maksamatta, en muistanut käydä kaupassa, tai pyykit jäi pesemättä.
Nyt siis vaan tuntuu siltä, että tämä masennusjakso ei vaan ole enää itseni hallittavissa. Niinkuin totesin aiemmin epäilen, että tämä ei ole myöskään ensimmäinen masennuskausi. Aikaisemmat olenkin ilmeisesti pystynyt hoitamaan juuri tällä mielekkäällä tekemisellä, mutta tätä vaihetta on kestänyt jo niin kauan, ettei pikkuhiljaa ole mitään voimavaroja mistä ammentaa..Luulen myös, että syy tämänhetkiseen aikaisempia synkempään kauteen on juuri se, että olen sivuuttanut kaikki tunteet ja ajatukset liialla tekemisellä. Nyt siis kaikki käsittelemättömät tunteet, myös se pahan olon tunne, tulavat takaisin korkojen kera.
Halusin rohkaista sinua, että masennus paranee. Itsestäänkin se paranee. Sen lisäksi, että meissä ihmisissä on voimia toipua mitä raskaammista asioista, ulkopuolinenkin apu on hyväksi. Senkin lisäksi, että saa ulkopuolista apua, se psyykkinen työ on tehtävä itse.
Vaikka masennukseen kuuluu toivottomuuden tunne, ei toivo todellisuudessa ole kadonnut! Vaikeita tunteita ja muistoja ei voi loputtomiin lakaista maton alle ilman, että lopulta pää osuu kattoon. Masennuksesta toipuminen vie aikansa, mutta se tapahtuu hitaasti mutta varmasti.
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että terveyskeskuslääkäreitä on monenlaisia. Jotkut heistä ovat aika kopeita, mikä tuntuu masentuneena raskaalta kestää. Hän todennäk kirjoittaa lääkereseptin ja lähetteen psyk polille. Psykiatrin kautta voisit saada lähetteen psykoterapiaan, missä voisit käydä rauhassa läpi tunteita. Psykiatrit toimivat yksityisssektorilla.
En tarkoita, että sinun pitäisi ponnistella yksin. Hae siis apua. Luota kuitenkin siihenkin, että sinussa itsessäsi löytyy voimia ja ratkaisuja toipua uuteen, parempaan elämään. Joskus niitä omia sisäisiä demoneja on pelotava katsoa silmästä silmään. Se on hidas prosessi ja vie energiaa.
Kiitokset kaikille, jotka ovat jaksaneet lukea ja kommentoida kirjoituksiani. Luulenpa, että teidän tuki ja kannustus sai minut tänään soittamaan itselleni apua. Pelkoni siitä, ettei minua oteta vakavasti oli turhaa. Ennemminki otettiin hvyinkin vakavasti oireeni, koska unettomuuttani on tosiaan jatkunut jo lähes vuoden ja tällä viikolla en ole nukkunut kahteen yöhön, mikä on paljon huomioon ottaen sen, että tänään on vasta keskiviikko. Kouluun en ole vielä saanut itseäni raahattua, mutta tänään menen iltapäiväluennoille. Tuli siitä avun pyytämisestä sellainen olo, että sai taas hiukkasen puhtia jaksamiseen. Ja toivottavasti tästä alkaa ylämäki henkisen hyvinvointini kannalta!
Ihana kuulla! - Kiva myös se, että kerroit meille tästä!
Ehkä pienin askelin, vähän kerrallaan pystyt ottamaan vastuuta kouluasioista yhä enemmän.
Mahtava juttu, kertakaikkiaan!
Ehkä me ihan tavalliset ihmisetkin voimme auttaa toisiamme, vaikka vähänkin.
Toivon niin ainakin!
Täytyy ihan vaan sen verran päivittää tilannetta, että mitäs ihmettä mä teen tän aikaa, ku pitäs pari viikkoa odottaa ennen ku pääsee ekan kerran tohtorin luo? Taas on näköjään yksi uneton yö tulossa..Tää ei tosiaankaan oo enää hauskaa, ku kolmas yö tällä viikolla..Silti pitäis samalla jaksaa koulussa käydä ja muutenki hoitaa ohessa muita elämän aloja...Kroppa alkaa tosiaan jo oireilla tästä valvomisesta todella oudosti..Oksentelen, ripuloin, kärsin silmätulehduksista ja ihan uusimpina oireina en saa paljoa omenaa enempää alas kurkusta ja kaiken lisäks mun napa (?!?) vuotaa verta...Luulen, et mun kroppa pettää lopullisesti ennen sitä ensimmäistä lääkäriaikaa..Sanottiin kyllä, että pitäisi ottaa yhteyttä, jos näyttää siltä, että menee vieläkin pahemmaksi tilanne..mutta auttaako mitään, jos soitan heti seuraavana päivänä, ettei tule mitään..? Psyyke, kyllä kestäis vielä tätä valvomista ja jotenkuten pystyn toimimaankin, mut kroppa ei varmasti tuu kestämään vielä kahta viikkoa eteenpäin..
Pystytkö vähän liikkumaan ulkona, kävelemään lenkkipolulla tms? Voisi auttaa rentoutumaan.
Entä rentoutuskasetin avulla rentoutuminen; vaikka et voisi nukkua, saisit vähän levättyä.
Musiikki? Auttaako sinua?
Lämmin ateria/lämmin kaakao/tee päivän mittaan.
Nämä tulivat nopeasti mieleeni.
Lähetän sinulle lämpimät terveiseni myös ja toivon(uskonkin), että selviät tästäkin elämänvaiheesta.
Voisitko käydä juttelemassa jonkun kanssa tunteistasi? Onko sinulla joku luotettava ystävä?
Seurakunnilla on joitakin diakoneja, joiden kanssa voi keskustella. Monet diakonit ovat nykyään suuntautuneet raha-avustusten jakamiseen vähäosaisille. Mutta on myös sellaisia empaattisia olemassa. Olisiko siitä apua, että saisit avautua jollekin?
Itelläni lähes täsmälleen samanlaisia oireita ja ajatuksia..Koulun alotin tänä syksynä, mutta viikko sitten yhtäkkiä tuli vain niin ahdistava olo että oli pakko jäädä kotia..koulussa koitin viel muutaman päivän olla mutta ei enää jaksanut. Väsytti, iski jonkunlainen paniikki ihmisten seurassa, maha oli kipeä, pää oli kipeä yms..
Masennustahan minulla on ollut siis jo useamman vuoden. Välillä helpottaa, välillä se kaikki alkaa alusta. Tässä miettinyt että pakko kohta hakea sitä apua jostain, kun vain sais aikaseksi soittaa..
Samaa miettinyt itsekin että ei ne ota vakavasti kuitenkaan. Niin monesti puhunut ongelmistani, mutta väsymystäni tunnutaan vain pitävän laiskuutena..Mietin myös mitä lähipiirini sanoo kun/jos lopetan opiskeluni jo kolmannen kerran....
Ei vai pysty lähtemään minnekään tekemään mitään. Kaupassakin meinasin vasta saada jonkun itkukohtauksen ja ahdisti niin että välttelin ihmisten katseita..( en edes ajatellut mitään surullista tai ylipäänsä mitään, en edes ymmärrä mikä itketti..)
Luonteeltani olen hiljainen mutten ujo. Pikemminkin sanon suoraan mitä ajattelen ja olen yleensä hyvinkin itsevarma. Mutta aina kun tämä masennus iskee, tuntuu että halua vain piiloutua kotiini ja laittaa oven lukkoon.
Itselläni on ainoastaan yksi kaveri jolle olen asiasta puhunut, mutta hänen on mahdotonta ymmärtää tätä. Muita läheisiä minulla ei ole..sukulaiset asuu kaukana ja kaksi läheisintä ihmistä menetin viime vuonna. Ero avomiehestä ja äidin kuolema. Nämä asiat pyörivät mielessäni päivittäin niin että tuntuu etten enää jaksa..Olen jotenkin koittanut esittää vahvempaa kuin olenkaan, mennä opiskelemaan, esittää pirteää, niin että surutyöki on jäänyt tekemättä ja nyt se sitten ilmeisesti kostaantuu..
Noh..en tässä nyt jaksa enempiä kirjoittaa. Kuitenki tiedän että tiiät millaista tämä on. Niin paljon samaa sinun kirjoituksissa oli. Ainoa ero oli tuo että jaksat yhä käyä töissä ja sekä jotku fyysiset oireet..
Kirjoitukseni ihan vain sitä varten että tiedät ettet ole ainoa joka tämän kanssa kamppailee..
On vierähtänyt hetki siitä, kun ensimmäisen kerran kirjottelin. Itsellä ei oikein mitään käsitystä mihin aika tällä välillä on kulunut. Muistikin tekee nykyään tepposiaan, kun ei meinaa mitään muistaa, jos asioita ei kirjoita paperille. Itsellä on ollut hyvä tuuri asioiden suhteen, koska tosiaan soitin mielenterveyspalveluun ja sanottiin, että saattaa mennä pitkään ennen kuin ensimmäistä aikaa saa. Sillä aikaa neuvottiin käymään yleislääkärin puolella. Itsellä ei ollut kuitenkaan voimia kertoa kyseiselle yleislääkärille, että mieli on musta vaan puhuin ainoastaan unettomuudestani. Kyseinen lääkäri keskittyi lähinnä ajattelemaan miten rankkaa koulua käyn ja ei edes vaivautunut kysymään henkisestä jaksamisestani. Olin kuitenkin tyytyväinen, että sain jaksamiseni avuksi kyseiseltä lääkäriltä nukahtamislääkkeitä. Reseptiä ei juurikaan tarvinnut anella, koska olin aikamoinen näky valvottuani viikon sisään 5 yötä. Lääkkeistä on ollut apua siinä mielessä, etten jännitä nukkumistani enää niin hurjasti ja jos jostain syystä uni ei vaan tule otan lääkkeitä. Reseptin saamisen jälkeen en ole valvonut yhtä kokonaista yötä kertaakaan vaan olen saanut nukuttua joka yö vähintään muutaman tunnin, usein jopa ihan normaalin määrän.
Olin jotenkin asennoitunut siihen, että muuta apua ei tule pitkiin aikoihin, mutta sain maanantaina mukavan herätyssoiton, kun mielenterveyspalveluista soitettiin ja ehdotettiin tulemaan jo tällä viikolla vastaanotolle, koska ilmeisesti joku toinen oli aikansa perunut. Itsellä on odotukset korkealla siinä mielessä, että saisi edes jonkunnäköistä tukea sille, että itsekin ymmärtää lopulta että kaikki ei ole todellakaan hyvin, vaikka se ulkopuoliselta saattaisi siltä näyttääkin. Itsellä on monta kertaa tullut se olo, että olen vain laiska, ei muuta. Mutta kyllä sisimmissään tietää, että tekemättömyys ei ole ainoa ongelmani tällä hetkellä. Viimeksi tänään sain itseni kiinni ajatuksista, jotka koskivat oman elämän päättämistä. Niitä ajatuksia en ole vielä koskaan vienyt sen pidemmälle, mutta pelko on suuri siitä, että vielä joku kerta asiat vyöryvät yli ja ajatukset siirtyvät tekojen asteelle. Miten naurettavalta se kuulostaakin, olen kaikessa perfektionisti ja luultavasti jopa toteuttaisin tämänkin yrityksen siten, etten voisi epäonnistua. Sisimmässäni tiedän kuitenkin, etten halua siihen asti joutua ja toivo paremmasta elää yhä. Sitä en kuitenkaan osaa sanoa kuinka pitkään enää jaksan yksin ajatusten myllerystä. Toivon, että torstain tapaaminen lisää sitä toivoa ja maltan edelleen mieleni päättää elämäni itse.
Ihana kuulla että olet saanut apua! Minullakin kesti lähes kolme vuotta ennen kuin lopulta muut hoitivat sitten minut psykiatrille ja nyt odottelen psykoterapian alkua.
Tiedän varsin hyvin tuon tunteen elämän päättämisestä ja se ei ole leikin asia ollenkaan vaikka se vain kävivi mielessä ja itse uskoisi ettei niin koskaan silti tekisi. Näin minäkin ajattelin pari vuotta, haaveilin sairauksista ja onnettomuuksista jotka veisivät henkeni, koska tiesin että minusta ei olisi henkeä itse itseltäni ottamaan, en ikinä haluaisi tehdä sitä läheisilleni. sitten eräs kaunis päivä kun olo tarpeeksi pahaksi yltyi, tuli se hetki kun millään ei ollut enää mitään merkitystä. Se ihminen joka päätti ottaa kaikki unilääkkeensä en ollut minä. se oli joku aivan toinen ja erilailla ajatteleva puoli minusta. Olo oli niin epätoivoinen, että mikään järjen ääni ei enää liikkunut päässä. onneksi selvisin, kun poikaystäväni löysi minut ja ymmärsi mitä olin tehnyt ja kiidätti minut terveyskeskukseen. Tämä tapahtui hyvissä ajoin ja homma hoidettiin lääkehiilellä. Tämän jälkeen on ollut sellainen olo etten koskaan tekisi enää niin, mutta tiedostan etten voi sitä satavarmaksi luvata. Niin kamalaa kun se onkin. Siksi toivon niin ettet missään määrin ajattelisi tätä asiaa, vaikka kuinka tuntuisi etten sitä kuitenkaan tee. Sinun täytyy mielummin hokea itsellesi vaikka väkisin aina kun tällainen elämän lopettaminen edes pilkahtaa mielessä, että "haluan elää", "elämä jatkuu", "saavutan vielä onnen elämääni" jne.
Äläkä turhaan pelkää ettei sinua ymmärrettäisi. Jos joku ei ymmärrä se on sen häpeä, ei sinun! Ja ammattilaiset kyllä ymmärtävät. Minulla itsellänikin elämä on päällisin puolin hyvin, mutta pään sisällä ei. Ne eivät kulje läheskään aina käsi kädessä. Itsekin olen potenut kauheata syyllisyyttä siitä, että olen näin onneton, vaikka minullahan on kaikki asiat hyvin. Ajattelen ettei minulla ole oikeutta voida pahoin ja olla masentunut. Mutta ne ulkoiset asiat eivät ole niitä mitkä määrittävät elämän onnellisuuden. Ammattilaiset jos ketkä tietävät tämän. He ovat varmasti nähneet aivan kaikenlaisia mahdollisia tapauksia.
Toivon tsemppiä sinulle kovasti ja rohkeutta torstaille. Yksi käynti ei kuitenkaan tuota vielä mitään tuloksia ja olo voi muuttua hetkeksi huonommaksikin kun ikäviä asioita joutuu kaivamaan esille ja repimään kaikki haavat auki, mutta ajan kanssa se auttaa varmasti, tulet sen huomaamaan. Toivottavasti pääset säännöllisesti käymään psykologilla ainakin näin alkuun, jotta saat parhaan mahdollisen avun. Saat varmasti elämäsi vielä järjestykseen ja tulet olemaan tuhat kertaa vahvempi ihminen kaiken kokemasi jälkeen. Sinun täytyy vaan itse myös jaksaa uskoa siihen.
Tänään tosiaan piti olla se ensimmäinen tapaaminen ammattiauttajan kanssa. Mutta ilmeisesti aika oli peruttu. Tätä ei vaan oltu minulle kerrottu.. Päivällä puolitoista tuntia ennen sovittua tapaamista olin kyllä saanut puhelinsoiton tuntemattomasta numerosta ja luulen, että joku oli yrittänyt ilmoittaa ajan peruuntumisesta. Olin siis paikalla niinkuin oltiin sovittu, koska tieto peruuntumisesta ei ollut tullut minulle asti. Odotin, että joku tulisi päästämään minut sisälle, koska näin oli sovittu. Odotin 25 minuuttia ja kukaan ei tullut...Kymmenen minuuttia käytin vielä siihen, että nielin itkuani tyhjässä käytävässä ja yritin saada ajatuksia kokoon, jotta jaksaisin kotiin asti. Merkityksettömyyden olo kasvoi suunnattomaksi ja kotimatkalla meinasin purskahtaa itkuun jatkuvasti. Bussia odotellessa katselin ohi ajavia autoja ja haaveilin siitä kuinka juoksisin jonkun auton eteen. Päätin kuitenkin jaksaa kotiin asti, mutta koskaan en ole yhtä tosissani ja yksityiskohtaisesti miettinyt miten koko itsemurhan toteuttaisin..Kun pääsin kotitalon rappukäytävään aloitin hillittömän itkun ja suorastaan lysähdin kotiovesta sisälle.
Nyt tuntuu siltä, että täytyy keksiä vain hetkeksi jotain mielen harhauttamiseksi, etten toteuta mitään kotimatkalla tekemistäni suunnitelmista. Olo on aivan kaamea ja tuntuu pahalta, kun sellaiset ihmiset, joiden työnä olisi auttaa, pettävät luottamukseni. Ikinä ei ole vielä olo tuntunut yhtä yksinäiseltä.. Odotin kovasti tämän päivästä tapaamista, koska olin varma, että se olisi alku parantumiselle. Mutta toisin kävi ja luulen, että tämän päiväiset tapahtumat sysäsi vielä syvemmälle synkkyyteen...
Kuulostaa niin tutulta...Minä olen kärsinyt masennuksesta n.10 vuotta..tai se on ollut ajoittaista. Apua ei vain ole kehdannut hakea. Vaikka se niin tyhmältä tuntuu :/ Miksi kärsiä jos apua on saatavana mutta kun en oikein luota että sitä sitten saisi..
No tänä syksynä menin niin huonoon kuntoon että en enää jaksanut mitään. Mikään ei pysynyt enää sisällä ja ahdisti ja kurkkua kuristi. Mahavaivoja käytin tekosyynä päästä lääkäriin.
Minut sitten laitettiin verikokeisiin ym. Vereni olivat todella huonona ja tämäkin voi tietenkin vaikuttaa henkiseen mielentilaan ja vatsaan. Mutta samalla reissulla sain myös rauhoittavia koska lääkäri totesi että minulla on paniikkihäiriöitä.
Sinunkin jutuistasi sain käsityksen että kärsit juuri paniikkihäiriöistä. On vaikea kohdata ihmisiä ja soittaa apua. Minäkin meinaan itkeä joka ikisessä asiassa mitä pitäisi tehdä :(
En tiedä oliko lääkärin diagnoosi ihan oikea ja onko hän pätevä sen tekemään mutta lääkkeillä on tullut ainakin parempi olo ja kun verikin on paremmassa kunnossa tuntuu että ehkä jaksan hakeutua myös sinne mielenterveyspuolelle.
Toivottavasti et ole luovuttanut. Mene vaikka yksityiselle jos muualle on niin täyttä. Itse olen ollut niin monta kertaa itsemurhan partaalla mutta nyt en enää edes tiedä miksi. Mieli vaan on niin synkkääkin synkempi...Tai ehkä elämä ei ollutkaan niin helppoa. Kaikki läheiset vain kuolivat ja kaikki ystävät kaikkosivat :( Minun olisi pitänyt hakeutua hoitoon mutta en vain osannut.
Mutta yritetään nyt selvitä tästä elämästä jotenkin. Jookos?
Nyt olen muutamaan otteeseen käynyt psykologin vastaanotolla hoidontarpeen arvioinnissa ja se on itseasiassa aukaissut minunkin silmiä sen suhteen, että todellakin tarvitsen apua vaikka olenkin sitä aina ollut huono pyytämään. Jo ensimmäisellä käyntikerralla psykologi ihmetteli miten olen jaksanut näinkin pitkään ennen kuin olen hakeutunut vastaanotolle. Ja nyt jo muutaman kerran jälkeen ehdotettiin Kelan rahoittamaan psykoterapiahoitoon hakemista. Hoito kestäisi kolme vuotta ja käyntikertoja on ensimmäisen kahden vuoden aikana kaksi kertaa viikossa. Itsestä tämä kuulostaa hirvittävän pitkältä ajalta ja aikaa vievältä, mutta toisaalta olen tällä hetkellä valmis tekemään lähes mitä tahansa, että saa mielen lukkoja avattua ja ennenkaikkea oppisin käsittelemään asioita. Aina kaikki ikävät asiat on tullut peiteltyä hymyn ja iloisuuden taakse ja nyt se sitten lopulta kostautuu.
Psykologin tapaamisien myötä itselle on tullut yllätyksenä se kuinka vähän asioista muistan. Varsinkin niistä ikävistä tapahtumista. Muistan muun muassa sen, että minua on kiusattu koulussa ja kärsin siitä aikoinaan pahoinkin. Mutta selviytymiskeinona käyttämäni asioiden kuoppaamisen vuoksi en muista ajasta juuri mitään. Muistan vaivoin ketkä olivat kiusaajia tai edes, että millä tavalla kiusaaminen tapahtui. Tulee jollain tavalla epätodellinen olo sen suhteen, että olen oikeasti edes elänyt ne hetket. Tekisi mieli kysellä tutuilta ja varsinkin äidiltä, että millaisia ne ikävät ajat oikeasti olivat, joista en juuri mitään muista, mutta toisaalta pidän kiinni edelleen siitä eräänlaisesta verhosta, joka erottaa ikävät kokemukset ja tuskani tuntemukset niistä hetkistä kun olen muiden kanssa tekemisissä. Luulen, että jos vain saisin riipaistua pois sen verhon, voisi parantuminen todella alkaa..Tuntuu vain, että ihan vielä en siihen ole valmis. Vaikkakin olen huomannut, että se verho on tahtomattanikin jo repeytynyt ja riekaleiden läpi muut ihmiset alkavat nähdä sen hymyileväisen tytön synkempiä puolia.
Olen huomannut, että jo sekin saa olon kohentumaan, että olen saanut jollain tavalla kohennettua uneni laatua ja pituutta. Siihen on tosiaan ollut suurena apuna nukahtamislääkkeet, joita yritän ottaa vain tarvittaessa. Ikävää on tosin se, että juuri kuulin että lääkäri, joka reseptin on minulle kirjoittanut, on siirtynyt eläkkeelle ja muut lääkärit eivät suostu ilman käyntiä uutta reseptiä kirjoittamaan. Käyntiajan sain vasta tammikuun toiselle viikolle, mutta toivon, että ne muutamat pillerit mitä on jäljellä riittää sinne asti ja joululomakin hiukan auttaa asiaa..
Jos käytät kofeiinia jossain muodossa, kokeile lopettaa se täydellisesti, se nimittäin aiheuttaa täysin kiistattomasti masennusta, ahdistuneisuutta ja paniikkihäiriötä osalle käyttäjistä pitkaikaiskäytössä. On aina parempi koettaa poistaa häiriöiden aiheuttajia kuin yrittää korjailla oireita kemikaaleilla, jotka eivät todellakaan ole aivoille terveellisiä. Lääkkeet eivät tule koskaan parantamaan sinua, ne vain peittävät oireita, jolloin aivot tuhoutuvat kaiken aikaa sen alkuperäisen, aiheuttavan tekijän takia, et vain huomaa sitä, kun oireet ovat poissa.
Onko sinulla todettu pakkomielteinen oireyhtymä?
Ei ole, kofeinismi aiheutti minulle vain vaikeaa masennusta, ahdistuneisuutta, paniikkihäiriötä ja ms-oireet. Entä itsellesi, onko sinulla jokin pakkomielle minun tai kofeiinin suhteen?
Oho, tuonne jo oman keskustelun aloitinkin. Tässä niin samoja ajatuksia kui itselläkin. Tutuille en asiasta ole maininnut, monikaan tuskin osaa ajatellakaan paljonko tilanne itseä rassaa. Eniten nyppii se, kun mitään ei saa aikaiseksi. Olo on nuutunut (ei missään nimessä väsynyt), lähinnä 20/7 vituttaa...
Työelämä menee normaalisti, viimeistään kotona tulee negatiiviset jutut esille.
Nyt olen tosiaan viime vuoden lokakuusta asti käynyt tapaamassa lääkäreitä ja välillä tuntuu, etten muuta teekään. Vaikka käyntejä ei olekaan tässä vaiheessa vielä kertynyt kovinkaan paljoa, voin sanoa, että tietynlaisia asenteen muutoksia ja uusia näkökulmia omaan elämään on jo syntynyt. Parantuneeksi en voi missään nimessä itseäni sanoa, mutta epäilen suuresti, että kevään tulolla on osasyynsä mielen kirkastumiseen. Asunto on pysynyt siistinä, en ole pelännyt kotiovesta ulos astumista, koulu rullaa eteenpäin, yksiäkään yöunia en ole jättänyt välistä kuukausiin ja kroppakin tuntuu voivan jo paremmin.
Huolenaiheenani on kuitenkin tällä hetkellä se, että tuntuu kuin aurinko on se, joka antaa lisäpuhtia vaikkei oikeasti jaksaisikaan ja pelkään, että tällä hetkellä poltan itseni totaalisesti loppuun. Ravaan töissä, vapaaehtoistöissä ja koulussa hullun lailla, suostun tapaamaan kavereita heti, jos vaan pyytävät jonnekkin, lupaan auttaa kavereiden hääjärjestelyissä, suoritan koulun harjottelua yms. Jos yhtään aikaa jää vapaaksi kotona olemiseen sekin menee kämpän siivoamiseen ja muihin akareiden hoitoon. Itsestä tuntuu siis, ettei rentoa vapaa-aikaa ole ja kavereiden kanssa vietetty aikakin tuntuu työltä, koska menen vaikkei huvittaisikaan. Muistan, että tälläinen jakso edelsi viime vuoden hyvin synkkää ja itsetuhoisten ajatusten täyttämää syksyä.
Lisäksi huomaan pienistä asioista, etten todellakaan ole vielä terve. Olen kehittänyt itselleni bulimian yhdistettynä anoreksiaan ja vedän tupakkaa kuin viimeistä päivää. Tuntuu siis, että vaikka suoranaisesti en haluakaan tehdä itsemurhaa tai en edes ajattele sitä, niin silti satutan itseäni vaikkei se tapahdukaan lääkkeillä tai veitsellä. Huomaan myös, että tietyissä asioissa olen taas kursinut kasaan sitä verhoa, joka piilottaa taakseen masentuneen minäni. Kelan psykoterapiaan pääseminen edellytti, että käyn puhumassa syömisestäni. Tottakai siis vakuuttelin vaiheen menneen ohi, kun tiesin, että syömishäiriöiden olemassaolo saattaa johtaa kelan hakemuksen hylkäämiseen. Lisäksi olen taas alkanut esittää ystävilleni sitä vanhaa minääni: jaksavaa, iloista ja nauravaista, silloinkin kun ei yhtään tunnu siltä, että hymyilyttää.