Uusimmassa kirjassaan Taikalaatikko Nobel-kirjailija Gynther Grass kertoo ystävänsä valokuvaaja-Marien taikalaatikosta. 30-luvun laatikkokamera, Agfa-Box, kykenee tuottamaan kuvia sekä kohteen menneisyydestä että tulevaisuudesta. Sen mukaan, mitä kohde toivoo tai ajattelee kuvaushetkellä. Muitakin ihmeellisiä ominaisuuksia Taikalaatikossa on, kuten mahdollisuus kuvata pimeässä käsivaralta teräviä kuvia. Siinäpä on kännykkäkuvaajille ihmettelemistä.
Kiehtova kirja kaikkiaan, sopii ihmisille jotka eivät suhtaudu kirjallisuuteen tai valokuvaukseen tosikkomaisesti, vaan amatöörihengessä. Sanan alkuperäisessä merkityksessä.
Kamerateknisesti G G on sangen tarkka, eritellen Agfan laatikkokameroiden eri versioita ansiokkaasti. Vaan siinä hän vetäsee lukijaa höplästä, tietoisesti tai vahingossa, kun kertoo valokuvaaja-Marien miesvainajan, Hansin, kuvanneen jo toisessa maailmansodassa Hasselbladilla. Vastahan Victor ruotsinmaalla viilaili prototyyppiä kasaan 50-luvun ensi vuosina. Saattaapi olla jotta kirjailija nauraa viiksiinsä kun pedantit tekniikkafriikit lähettää oikaisuita.
Paremmin Taikalaatikon ymmärtää, jos pohjalla on edellisen, Sipulia kuoriessa, lukeminen. Maistuu toki pelkiltäänkin, vaikka rakenne on saksalaiseen tapaan kompleksinen. Oletetun kirjoittajan noin kahdeksan avio- ja avolasta keskustelevat lapsuudestaan sikinsokin, eikä lukijaparalle kuin pikkuisen vihjaista kekä kullonkin on äänessä. Vaan sitkeydellä siitä selviää ja lukukokemus on palkitsevan antoisa. Rohkenen suositella.
Kiehtova kirja kaikkiaan, sopii ihmisille jotka eivät suhtaudu kirjallisuuteen tai valokuvaukseen tosikkomaisesti, vaan amatöörihengessä. Sanan alkuperäisessä merkityksessä.
Kamerateknisesti G G on sangen tarkka, eritellen Agfan laatikkokameroiden eri versioita ansiokkaasti. Vaan siinä hän vetäsee lukijaa höplästä, tietoisesti tai vahingossa, kun kertoo valokuvaaja-Marien miesvainajan, Hansin, kuvanneen jo toisessa maailmansodassa Hasselbladilla. Vastahan Victor ruotsinmaalla viilaili prototyyppiä kasaan 50-luvun ensi vuosina. Saattaapi olla jotta kirjailija nauraa viiksiinsä kun pedantit tekniikkafriikit lähettää oikaisuita.
Paremmin Taikalaatikon ymmärtää, jos pohjalla on edellisen, Sipulia kuoriessa, lukeminen. Maistuu toki pelkiltäänkin, vaikka rakenne on saksalaiseen tapaan kompleksinen. Oletetun kirjoittajan noin kahdeksan avio- ja avolasta keskustelevat lapsuudestaan sikinsokin, eikä lukijaparalle kuin pikkuisen vihjaista kekä kullonkin on äänessä. Vaan sitkeydellä siitä selviää ja lukukokemus on palkitsevan antoisa. Rohkenen suositella.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.