Light rain ja vatsanväänteet
Kevyt sade yllätti päiväkävelyllä. Sade oli kuin taivaan sormia sen naputellessa kuomuun ja sontsaan. Romantiikka ei ole koskaan ollut lajini; lähestulkoon olen puhjennut hilpeään nauruun lipevistä sanoista ja klassisista eleistä. On lähes käsittämätön tämä tunne missä voi kääntää kasvonsa taivaalle välittämättä maalien valumisesta sotkuna pitkin kaulaa, olla vapaa turhamaisuudestaan ja lomalla pakkoliikkeistään, aiheettomista sosiaalisista vaatimuksistaan ja katu-uskottavuudestaan. En muista milloin olisin kävellyt kaduilla ilman meikkiä. Onneksi olen vain lomalla, ja voin kohta taas palata järkevän näköisten joukkoon. Naiset, jotka kertovat meikkaavansa vain itsensä vuoksi, kertovat samalla totuuden, kuin kertovat kaiken sen muun johon asia liittyy.
Pieni nenä kuomun alla kääntyi piiloon viileää sadetta. Ei ole paskapuhetta se, että vaikka miten hirveä ja raivostuttava sinua yörääkymisellään riivaava ruttunaama olisi, niin ettei tämä samainen nukkuva hän pyyhkisi unensa tuhinalla kaikkea tuota pois. On kuin hän olisi ollut luonani aina, ja minä itse läsnä ennen tätä en vielä koskaan.
Mikä on äitisi perintö sinulle? Kun kuljeskelemme heijastuksena pitkin valovoimaisia näyteikkunoita, tapaamme tuttuja katseita. Ja kun huomaat, tai kuulet, minun päivittelevän ei ehkä niin päivänpolttavia asioita, niin tämän minä sinulle perinnöksi jätän: rehellisyyden, kyvyn katsoa silmään kauheimpiakin asioita, sillä tämä kaikki on niiden valtavien kompleksien rakennuspalikoita joista maailmamme koostuu. Pieninkin yksityiskohta on tärkeä. Kukaan ei ole mitätön, asiaan kuulumaton tai merkityksetön. Elät kokonaisuudessa. Kokonaisuus liikkuu ja muuttaa muotoaan, elää. Vannon opettavani sinulle kyvyn katsoa totuutta kasvoihin sulkematta siltä silmiä ja korvia ja seisomaan pelotta vasten tuulta rakkaus sydämessäsi.
Seisoin huoneessa nyrkki koholla ja läikytin punaviiniä matolle. Olen juonut puoli lasillista erittäin hyvää iltalialaista ja tunnen olevani aivan perseet. Viini hieroo leikkaushaavaani salviaa, basilikaa ja salottisipulia, kotimaani yrttejä.
Tätä ajatustani en ymmärrä. Mutta sen ymmärrän että tanssiharrastuksesta on tullut lähes pelastajani: kaikki pudonnut voidaan nostaa varpailla ylös lattialta – paitsi desinfiointikasari. Toivon ettei kukaan seuraa tekemisiäni ikkunoista. Vielä nimetön vauvani osaa nostaa ja pitää päätään ylhäällä potkutellessaan rapisevalla ja värikkäällä leikkimatollaan. Olen niin käsittämättömän ylpeä tästä ihmeestä jäykistyneen niskani ja selkäni kanssa, että kyynelehdin. Kissa ei lotkauta vieläkään edes toista korvaansa vauvalle. Hän makaa yhä kirjahyllyn päällä ja tuijottaa kissojen maailmaan jonne me emme kuulu. Ihme hölmö, mutta soma.
Vaivuttuani jalostuneeseen illuusioon kaikkivoipaisuudesta huomaan vetäväni rattaat (tai vaunut, en ole vieläkään päättänyt) sisään Karhupuiston Makuuniin. Ajattelin vuokrata jotain roskaa, jotain makeaa sössöä ja ostaa karkkia järjettömän suuren pussillisen. Sitten kuvittelen voivani katsella leffat häiriintymättä ja elostella kuten ennenkin. Millainen aasi. Olen bilettänyt ja matkustellut kaksikymmentäviisi vuotta. Se on neljännesvuosisata. Minun on myönnettävä että kaikki on vihdoin ohi, lakaistu maton alta pölynimuriin ja imuroitu biteiksi kuvaruudulle. Muistoni ovat naurettavia. Äitiyssaitilla kirjoittaa lapsistaan naiset jotka ovat 25v ja jo olleet äiteinä vuosia. En voisi tuntea olevani enempää hukassa, enempää friikki. Kaadoin viinin lavuaariin enkä katsellut leffoja; ensimmäistä levyä en saanut kotelosta irti ilman saksia ja toisen leffan kansikuva jotenkin ällötti vaikka vielä liikkeessä tuntui mielenkiintoiselta.
Töistä saapui kukkalähetys allekirjoituksenaan kaikki yksiköstä tuntemani. Ajattelin kirjoittaa heille julkisen vastineen jossa tiedustelisin joitain järkeviä imetysohjeita, sillä Väestöliiton uudet imetysohjeet ovat jälleen vetäneet maton jalkojemme alta. Minä en yksinkertaisesti osaa tätä hommaa. En voi sietää disinformatiivista otetta ihmisiin. Yletön tietotulva saa heidät sekaisin ja sitten he tekevät kuten ovat naiset iän tehneet: ratkovat saumat vaistoillaan, intuitiollaan. Haluaisin takaisin töihin. Haluaisin jälleen haluta. Minulla on selviä vieroitusoireita elämästä, sillä luin tekstini lävitse ja koin sen ristiriitaiseksi. Olen ristiriitainen. Joskus tuntuu että lapsenikin on ristiriitainen.
Ymmärrän myös miten valtava on haluni soittaa jollekin ihmiselle tornistani, lähetellä kirjekyyhkyjä ja punoa hiuksista lyhyt letti, jota pitkin arjen realismi voisi kavuta ulos ikkunasta. Olen siirtänyt murhattavien olioiden listalle kummajaisen nimeltä Jekovit. Tipat ovat kuin kynsilakanpoistoainetta punaisiin silmiin. Kirjoitan paraikaa dekkaria tästä vitamiinijohtajasta, joka joutuu salaliiton ja lopulta murhayrityksen uhriksi. Käärin siihen kaikki negaationi ja teen sen kuolemasta pitkän ja vaivalloisen, tuskallisen kiemurtelevan käärmeen sen sisuksiin.
Argh
Edelliseen kirjoitukseeni oli ilmestynyt kommentteja, kiitos niistä. On oikein kiva tämä bipolaarinen vastavuoroisuuden tunne. Itse suorastaan ahmin kirjoituksianne, sillä olen jämähtänyt tähän, koska ympyrää juokseminen on typerää ja kuluttavaa ja se on ikivanha tapa sitoa aasi pyörittämään vesipumppua tai myllynkiveä.
Kevyt sade yllätti päiväkävelyllä. Sade oli kuin taivaan sormia sen naputellessa kuomuun ja sontsaan. Romantiikka ei ole koskaan ollut lajini; lähestulkoon olen puhjennut hilpeään nauruun lipevistä sanoista ja klassisista eleistä. On lähes käsittämätön tämä tunne missä voi kääntää kasvonsa taivaalle välittämättä maalien valumisesta sotkuna pitkin kaulaa, olla vapaa turhamaisuudestaan ja lomalla pakkoliikkeistään, aiheettomista sosiaalisista vaatimuksistaan ja katu-uskottavuudestaan. En muista milloin olisin kävellyt kaduilla ilman meikkiä. Onneksi olen vain lomalla, ja voin kohta taas palata järkevän näköisten joukkoon. Naiset, jotka kertovat meikkaavansa vain itsensä vuoksi, kertovat samalla totuuden, kuin kertovat kaiken sen muun johon asia liittyy.
Pieni nenä kuomun alla kääntyi piiloon viileää sadetta. Ei ole paskapuhetta se, että vaikka miten hirveä ja raivostuttava sinua yörääkymisellään riivaava ruttunaama olisi, niin ettei tämä samainen nukkuva hän pyyhkisi unensa tuhinalla kaikkea tuota pois. On kuin hän olisi ollut luonani aina, ja minä itse läsnä ennen tätä en vielä koskaan.
Mikä on äitisi perintö sinulle? Kun kuljeskelemme heijastuksena pitkin valovoimaisia näyteikkunoita, tapaamme tuttuja katseita. Ja kun huomaat, tai kuulet, minun päivittelevän ei ehkä niin päivänpolttavia asioita, niin tämän minä sinulle perinnöksi jätän: rehellisyyden, kyvyn katsoa silmään kauheimpiakin asioita, sillä tämä kaikki on niiden valtavien kompleksien rakennuspalikoita joista maailmamme koostuu. Pieninkin yksityiskohta on tärkeä. Kukaan ei ole mitätön, asiaan kuulumaton tai merkityksetön. Elät kokonaisuudessa. Kokonaisuus liikkuu ja muuttaa muotoaan, elää. Vannon opettavani sinulle kyvyn katsoa totuutta kasvoihin sulkematta siltä silmiä ja korvia ja seisomaan pelotta vasten tuulta rakkaus sydämessäsi.
Seisoin huoneessa nyrkki koholla ja läikytin punaviiniä matolle. Olen juonut puoli lasillista erittäin hyvää iltalialaista ja tunnen olevani aivan perseet. Viini hieroo leikkaushaavaani salviaa, basilikaa ja salottisipulia, kotimaani yrttejä.
Tätä ajatustani en ymmärrä. Mutta sen ymmärrän että tanssiharrastuksesta on tullut lähes pelastajani: kaikki pudonnut voidaan nostaa varpailla ylös lattialta – paitsi desinfiointikasari. Toivon ettei kukaan seuraa tekemisiäni ikkunoista. Vielä nimetön vauvani osaa nostaa ja pitää päätään ylhäällä potkutellessaan rapisevalla ja värikkäällä leikkimatollaan. Olen niin käsittämättömän ylpeä tästä ihmeestä jäykistyneen niskani ja selkäni kanssa, että kyynelehdin. Kissa ei lotkauta vieläkään edes toista korvaansa vauvalle. Hän makaa yhä kirjahyllyn päällä ja tuijottaa kissojen maailmaan jonne me emme kuulu. Ihme hölmö, mutta soma.
Vaivuttuani jalostuneeseen illuusioon kaikkivoipaisuudesta huomaan vetäväni rattaat (tai vaunut, en ole vieläkään päättänyt) sisään Karhupuiston Makuuniin. Ajattelin vuokrata jotain roskaa, jotain makeaa sössöä ja ostaa karkkia järjettömän suuren pussillisen. Sitten kuvittelen voivani katsella leffat häiriintymättä ja elostella kuten ennenkin. Millainen aasi. Olen bilettänyt ja matkustellut kaksikymmentäviisi vuotta. Se on neljännesvuosisata. Minun on myönnettävä että kaikki on vihdoin ohi, lakaistu maton alta pölynimuriin ja imuroitu biteiksi kuvaruudulle. Muistoni ovat naurettavia. Äitiyssaitilla kirjoittaa lapsistaan naiset jotka ovat 25v ja jo olleet äiteinä vuosia. En voisi tuntea olevani enempää hukassa, enempää friikki. Kaadoin viinin lavuaariin enkä katsellut leffoja; ensimmäistä levyä en saanut kotelosta irti ilman saksia ja toisen leffan kansikuva jotenkin ällötti vaikka vielä liikkeessä tuntui mielenkiintoiselta.
Töistä saapui kukkalähetys allekirjoituksenaan kaikki yksiköstä tuntemani. Ajattelin kirjoittaa heille julkisen vastineen jossa tiedustelisin joitain järkeviä imetysohjeita, sillä Väestöliiton uudet imetysohjeet ovat jälleen vetäneet maton jalkojemme alta. Minä en yksinkertaisesti osaa tätä hommaa. En voi sietää disinformatiivista otetta ihmisiin. Yletön tietotulva saa heidät sekaisin ja sitten he tekevät kuten ovat naiset iän tehneet: ratkovat saumat vaistoillaan, intuitiollaan. Haluaisin takaisin töihin. Haluaisin jälleen haluta. Minulla on selviä vieroitusoireita elämästä, sillä luin tekstini lävitse ja koin sen ristiriitaiseksi. Olen ristiriitainen. Joskus tuntuu että lapsenikin on ristiriitainen.
Ymmärrän myös miten valtava on haluni soittaa jollekin ihmiselle tornistani, lähetellä kirjekyyhkyjä ja punoa hiuksista lyhyt letti, jota pitkin arjen realismi voisi kavuta ulos ikkunasta. Olen siirtänyt murhattavien olioiden listalle kummajaisen nimeltä Jekovit. Tipat ovat kuin kynsilakanpoistoainetta punaisiin silmiin. Kirjoitan paraikaa dekkaria tästä vitamiinijohtajasta, joka joutuu salaliiton ja lopulta murhayrityksen uhriksi. Käärin siihen kaikki negaationi ja teen sen kuolemasta pitkän ja vaivalloisen, tuskallisen kiemurtelevan käärmeen sen sisuksiin.
Argh
Edelliseen kirjoitukseeni oli ilmestynyt kommentteja, kiitos niistä. On oikein kiva tämä bipolaarinen vastavuoroisuuden tunne. Itse suorastaan ahmin kirjoituksianne, sillä olen jämähtänyt tähän, koska ympyrää juokseminen on typerää ja kuluttavaa ja se on ikivanha tapa sitoa aasi pyörittämään vesipumppua tai myllynkiveä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ilmeisesti olet saanut ensimmäisen lapsesi? Ja olet sen kummallisen tunteen vallassa kun kerrankin on lupa olla tekemättä TYÖTÄ. Ihan oikean luvan kanssa. Olla "vaan" lapsen kanssa. Koti on perus siisti ja ei tarvitse oikeastaan tehdä mitään. Olo lienee sellainen kuin olisi päässyt penskana karkkikauppaan ja saisi kuulla että saa ottaa niin paljon karkkia kuin jaksaa ja ei tietäisi mistä aloittaa.
Jos näin on niin muutaman kuukauden on aivan ihana olo ja sitten alkaa kaipaamaan seuraa. Hullulta tuntuu sanoa että huolehdi siitä että saat oman vapaahetken vaikka kerran viikossa. Sitä ei tuossa vaiheessa vielä halua, mutta kun alat kulkea ympäri taloa ja oiot maton hapsuja toisen kerran samana päivänä on aika hakea seuraa. Vaikka lapsen kanssa yhdessä, jollei pysty jättämään lasta hetkeksikään muille (itse pystyn jättämään lapsen "vieraalle" lapsen ollessa 1 vuotias). Äiti-lapsi kerhoissa puheenaiheena on yleensä ne lapset, mutta sekin viihdyttää kummasti.
Nauti lapsestasi. Nauti. Se on vain hetki kunb ne menee hoitoon. Hetki kun ovat koulussa ja hetki vain kun alkaa murrosikä... Onneksi ne tulevat pieninä nyytteinä ja niihin tottuu... Jos saisin oman katraani (3 lasta) nyt repisin hiuksiani kauhusta... Mutta nyt ne on mielstäni hyvin käyttäytyviä ja suht kohteliaita lapsia. Meluisia, mutta oikein kivoja kakaroita...
Terveisiä yhdeltä joka ei vain ollut 25-vuotiaana ollut jo äitinä vuosia vaan on ylipäätään ollut äitinä yli 25 vuotta jo ja joka kovin kovin nauttii näistä tuokiokuvakirjoitteluistasi. Toivottavasti jaksat kirjoittaa lisää vastaavia - tai mikäli avaat blogin, niin laitat sen osoitteen esille.