En oikein tiedä miten päin olla. Pystyn kyllä tutustumaan ihmisiin ja heittämään jonkunlaista smalltalkia, mutta siihen se jää, enkä enempää haekaan. Vastakkaisen sukupuolen osoittaessa kiinnostusta en viitsi suurta huomiota hänen osakseen luoda, koska en halua luoda turhia odotuksia kenellekään. On niitä tuttuja, kavereita ja vähän parempia kavereita. Siis koulussa, töissä, ei muuten vapaa-ajalla. Mutta kaipaanko edes sellaista, että vietän aikaa ystävien kanssa sen enempää?
Ennen kun näitä paniikkihäiriön/sos. tilanteiden pelon oireita tuli, en silloinkaan ollut vapaa-aikanani kuin lähinnä yksin, perheen kanssa tai yksin muuten aikaa viettämässä. Paniikkihäiriö yms on kuitenkin jotenkin korostanut asiaa omassa päässä: olenko yksinäinen, tai olen yksinäinen, mutta parempi niin kuin joka suuntaan ravaamassa.
Mutta asia kääntyy taas päälaelleen - onko minussa jotain vikana kun viihdyn yksin? Kun kaverit kertovat lomistaan ja viikonlopuistaan, olo on tyhjä. Joskus yksin kotona tätä "luonteenpiirrettäni" pohtiessani mieli ahdistuu ja joskus jopa epätoivon paniikki iskee. Olenko tyytyväinen tilanteeseen? Olen ehkä yhden ihmisen tyyppiä eli ehkä tarvitsen vain yhtä läheistä ihmistä, ehkäpä vain kumppania. Mutta en taida olla siihen valmis, koska en tunne itseäni tarpeeksi hyvin - miten siis voisin tutustua sen syvemmin kehenkään muuhunkaan?
Ennen kun näitä paniikkihäiriön/sos. tilanteiden pelon oireita tuli, en silloinkaan ollut vapaa-aikanani kuin lähinnä yksin, perheen kanssa tai yksin muuten aikaa viettämässä. Paniikkihäiriö yms on kuitenkin jotenkin korostanut asiaa omassa päässä: olenko yksinäinen, tai olen yksinäinen, mutta parempi niin kuin joka suuntaan ravaamassa.
Mutta asia kääntyy taas päälaelleen - onko minussa jotain vikana kun viihdyn yksin? Kun kaverit kertovat lomistaan ja viikonlopuistaan, olo on tyhjä. Joskus yksin kotona tätä "luonteenpiirrettäni" pohtiessani mieli ahdistuu ja joskus jopa epätoivon paniikki iskee. Olenko tyytyväinen tilanteeseen? Olen ehkä yhden ihmisen tyyppiä eli ehkä tarvitsen vain yhtä läheistä ihmistä, ehkäpä vain kumppania. Mutta en taida olla siihen valmis, koska en tunne itseäni tarpeeksi hyvin - miten siis voisin tutustua sen syvemmin kehenkään muuhunkaan?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olemme melko samanlaisia, ainakin kirjoittamasi perusteella. Itsekin saan kohtalaisen helposti tuttuja esim. opiskeluista, mutta ei minulla ole mitään aikomuksia oleskella heidän kanssaan vapaa-ajallani. Minäkin viihdyn yksin, mutta joskus sitä kaipaisi seuraa vapaa-ajallakin. Juurikin ehkä sitä läheisyyttä vastakkaiselta sukupuolelta. Miksi sitten en osallistu mihinkään, vaikka edellytyksiä olisi? En tiedä... Vaikeaa. Ja ristiriitaista tosiaankin.
Sehän on terveen ihmisen merkki, että pystyy olemaan yksinkin. Kaikilla ei ole mahdollisuutta sellaiseen luksukseen - mieti esim. perhettä, jossa 21 lasta.
Olet aivan samanlainen kuin minä.
Tuo oli tosiaan hyvä heitto, että saanpahan olla rauhassa kun sisaruksia ei jaloissa juuri pyöri. Jotenkin tuntuu kuitenkin joskus oudolta, kuin olisi jotenkin ulkopuolella joistain asioista. Ei välttämättä negatiivisena ajatuksena, mutta siinä kun vaan miettii, mitä toiset ajattelevat minusta. Tyhmäähän se on, mutta kun kierteeseen joutuu niin siitä on vaikeaa eroon päästä. Joiltain osin se on johtanut siihen, että kun joku katsoo sillä silmällä tai kehuu, niin siitä tulee joskus epävarma olo - kuinka ristiriitaiselta sekin taas vaikuttaa. Katseet voin tulkita väärin ja ajattelen että muut pitävät minua itsekkäänä ja pinnallisena vaikken sitä tosiaan ole. Tai sitten, että minussa olisi jokin muu hassusti.
Aika tavallista taitaa olla, että ihmiset ajattelevat, mitä muut ajattelevat heistä.
Ja ne muut puolestaan ajattelevat, että mitä MUUT ajattelevat jne jne jne.
Aika hassua!
Mitä väliä sillä on, mitä muut ajattelevat - oikeasti! :)
Todennäköisesti ajattelevat, että mitä muut ajattelevat ...
Voi meitä!