Liike kuin runo
Pyrin somatiikan kurssille, ts. opiskelemaans itä, miten keho ja mieli liittyvät yhteen, miten kehon liikkeen, etenkin tanssin kautta voi aukaista mielen jännityksiä ja siten helpottaa niistä aiheutuvia psykosomaattisia vaivoja. En päässyt kurssille, mutta jäin miettimään aihetta: miltä tuntuisi opettaa tanssimaista liikkumista pyörätuolipotilaille? (Tämä ohje kelpaa kyllä kaikille!) En tiedä, kuuluuko se ollenkaan kurssin aihepiiriin, vaan kun en päässyt kurssille, niin mikäpä estäisi tuotakin miettimästä? Ajattelin, että voisi aloittaa luonnollisen liikkeen ja tekemisentavan etsimisellä: Luonnollinen liikehän on se, mikä tuntuu kunakin hetkenä hyvältä teolta tehdä, luontevalta omalle itselle. Usein se voi olla jännityksen lievetäminen, levähtäminen, kiinnostuminen jostakin itseä kiehtovasta, mutta hyvin usein se on myös ailahtelevaista itsen kuuntelemista sekunti sekunnilta ja sekunnin murto-osa murto-osalta. Ohje, jonka myötä luonnollisuutta tavoittaa, on seuraava: "Älä pakota itseäsi mihinkään, älä tekemään mitään äläkä olemaan tekemättä mitään, ole eläväisellä tavalla täysin rento." Helpointa tämä on kesällä kauniilla paikalla luonnon helmassa, jos ei ole liian kylmä eikä liian kuuma. Mutta toki voi koettaa muulloinkin, olo vain ei ole välttämättä yhtä onnentäyteinen kuin ystävällisten höntiäisten surratessa ympärillä, mutta joka tapauksessa itsen kuunteleminen tekee hyvää. Tavallisesti se menee näin: "En minä jaksa, minäpä levähdän vähän." Seuraavalla sekunnilla: "Minua kyllästyttää tämä paikoillaan olo ja se kun ei voi tehdä mitään, minäpä vaikka..." Ja seuraavalla: "Kylläpä meni kankeaksi, ensin olin niin inspiroitunut, mutta nyt tämä on vain tätä tavallista. Minä lopetan." Ja sitten: "Ei mutta haluan tehdä jotakin, muuten saan mahahaavan." Ryhti eläivöityy taas, silmät virkistyvät ja etsivät uutta mielenkiintoista tekemistä, luulevat keksivänsä, uarutuvat ja kyllästyvät sen vuoksi saman tien, luovuttavat ja lähtevät uuteen yritykseen levänneemmältä pohjalta, sitten taas irti, lepo ja uusi alku... Näin koko tekeminen koostuu pelkistä aluista, spurteista, niistä eläväisimmistä innostuneimmista hetkistä. Taolainen vanha kiinalainen filosofia hyvästä tekemisentavasta ja mestarillisesta taidosta opettaa että juuri niin tehden ihminen on parhaimmillaan: joka kerran puhtaalta pöydältä ponnisten, ei etukäteen itseään ohjelmoiden vaan hetkessä eläen, jokaisesta auringonpaisteläikästä nauttien, lehtien liikettä silmäillen, nähden linnun kaaren taivaalla, on kuin eläisi runoa! Inspiraatio elämään syntyy uusista aluista, jotka ovat myös hyvä tapa kuunnella kehoa, hyvä tapa liikkua omien voimiensa ja edellytystensä mukaan.
Toivon, että tästä on edes jollekulle iloa!
Pyrin somatiikan kurssille, ts. opiskelemaans itä, miten keho ja mieli liittyvät yhteen, miten kehon liikkeen, etenkin tanssin kautta voi aukaista mielen jännityksiä ja siten helpottaa niistä aiheutuvia psykosomaattisia vaivoja. En päässyt kurssille, mutta jäin miettimään aihetta: miltä tuntuisi opettaa tanssimaista liikkumista pyörätuolipotilaille? (Tämä ohje kelpaa kyllä kaikille!) En tiedä, kuuluuko se ollenkaan kurssin aihepiiriin, vaan kun en päässyt kurssille, niin mikäpä estäisi tuotakin miettimästä? Ajattelin, että voisi aloittaa luonnollisen liikkeen ja tekemisentavan etsimisellä: Luonnollinen liikehän on se, mikä tuntuu kunakin hetkenä hyvältä teolta tehdä, luontevalta omalle itselle. Usein se voi olla jännityksen lievetäminen, levähtäminen, kiinnostuminen jostakin itseä kiehtovasta, mutta hyvin usein se on myös ailahtelevaista itsen kuuntelemista sekunti sekunnilta ja sekunnin murto-osa murto-osalta. Ohje, jonka myötä luonnollisuutta tavoittaa, on seuraava: "Älä pakota itseäsi mihinkään, älä tekemään mitään äläkä olemaan tekemättä mitään, ole eläväisellä tavalla täysin rento." Helpointa tämä on kesällä kauniilla paikalla luonnon helmassa, jos ei ole liian kylmä eikä liian kuuma. Mutta toki voi koettaa muulloinkin, olo vain ei ole välttämättä yhtä onnentäyteinen kuin ystävällisten höntiäisten surratessa ympärillä, mutta joka tapauksessa itsen kuunteleminen tekee hyvää. Tavallisesti se menee näin: "En minä jaksa, minäpä levähdän vähän." Seuraavalla sekunnilla: "Minua kyllästyttää tämä paikoillaan olo ja se kun ei voi tehdä mitään, minäpä vaikka..." Ja seuraavalla: "Kylläpä meni kankeaksi, ensin olin niin inspiroitunut, mutta nyt tämä on vain tätä tavallista. Minä lopetan." Ja sitten: "Ei mutta haluan tehdä jotakin, muuten saan mahahaavan." Ryhti eläivöityy taas, silmät virkistyvät ja etsivät uutta mielenkiintoista tekemistä, luulevat keksivänsä, uarutuvat ja kyllästyvät sen vuoksi saman tien, luovuttavat ja lähtevät uuteen yritykseen levänneemmältä pohjalta, sitten taas irti, lepo ja uusi alku... Näin koko tekeminen koostuu pelkistä aluista, spurteista, niistä eläväisimmistä innostuneimmista hetkistä. Taolainen vanha kiinalainen filosofia hyvästä tekemisentavasta ja mestarillisesta taidosta opettaa että juuri niin tehden ihminen on parhaimmillaan: joka kerran puhtaalta pöydältä ponnisten, ei etukäteen itseään ohjelmoiden vaan hetkessä eläen, jokaisesta auringonpaisteläikästä nauttien, lehtien liikettä silmäillen, nähden linnun kaaren taivaalla, on kuin eläisi runoa! Inspiraatio elämään syntyy uusista aluista, jotka ovat myös hyvä tapa kuunnella kehoa, hyvä tapa liikkua omien voimiensa ja edellytystensä mukaan.
Toivon, että tästä on edes jollekulle iloa!
Vastaukset 11
Vanhimmat
silmiini sana - pyörätuolipotilas-.
Käydäänkö sairaalassa opettamassa pyörätuolipotilaille tanssia?
Minä en milellä muualla, kuin sairaalassa olevan potilaita.
Yhdysvalloissa oli monta äänestyskautta presidentti, joka istui pyörätuolissa.
Ei hän ollut mikään potilas, vaan henkilö, joka käytti pyörätuolia.
Sorry!
.
ja toisekseen, eikös potilaat ole nykyisin asiakkaita, ei potilaita :-).
luin viestisi. Ei ollut muuten tuttua, vaan tunnistin itseni ikuisista aluista.
Aloitan tuon tuostakin jonkin terveellisen hommelin. Käyn luontaistuotekaupassa ostamassa taas uuden purkin jotain käänteentekevää. Syön siitä pillerin, pari, ja taas unohdan.
Sitäkö kaikki, uusia alkuja?
Missä pitkäjänteisyyteni?
Olen käynyt tanssimassa ihmisen kanssa, joka käytti pyörätuolia. Ei hänelle mitenkään tarvitse opettaa 'tanssimista', koska hänellä on rytmi veressä ja liikehtiminen pyörätuolin kanssa käy luontaisesti. Mielestäni kaikkien ravintoloiden, kahviloiden ym anniskelupaikkojen on mukava huomioida kaikki asiakkaansa, jotta kulkutiet toimivat samoin muu sisustus ja esim wc-tilat. - Tietenkin myös kaikki julkisten tilojen suunnittelu enemmän ihmisystävälliseksi.
olen itsekkin kuullut ihmisten puhuvan pyörätuoli potilaista.
itse kyllä heti sanon en ole mikään potilas.
ikävintä on juuri se ,kun lähdet johonkin outoon uuteen paikkaan.
kuten läksin jokuaika sitten ystäväsi kanssa,tuli vessa hätä kyseltiin vessaa neuvottiin menkää tuonne ravintolaan olipa wc sellasessa paikassa jonne ei päässsyt ja olisi pitänyt mennä sitten miesten wc:hen
olipa wc:n ovi niin kapea en päässyt sisälle.
voi olla olevinaan inva wc.kaiteet on saatettu laittaa,mut ei korotettua istuinta.
on portaita jne.
tanssipaikalla olen käynyt ei ole kukaan tullut hakemaan lienenkö niin ruma vai eikö usaalleta tai muuten haluta tulla hakemaan,seinäruusuna siellä saa istua.
rakentamisessa on kyllä paljon tekemistä miks ei jo tehdä esteettömiä ei tarvitseis sitten rueta muuttelemaan ei ole mitään halpaa hommaa.
t.ei pyörätuolipotilas
älykkyyttä. :)
Saisivat ottaa uusia rakennuksia suunnitellessaan mukaan aina yhden pyörätuolilaisen, joka osaisi ottaa kaiken mahdollisen huomioon. Vanhan parantelu maksaa, eikä lopputulos ole koskaan hyvä.
Ainahan on sanottu, että mahdollisimman esteetön kulku, on kaikkien etu.
Toisaalta, monikohan juhlapuhe on koskaan toteutunut.
.
jos vielä jatkaisin tästä pyörätuolipotilaasta.
on myös ihmisiä ,jotka kohtelevatkuin ,jotain mielenvikaista
aivankuin ei ymmärtäisi luulevatko kun liikuntakyky on mennyt,
että järkikin on mennyt sen mukana.
itselleni kävi,jokuaika sitten ,kun olin ystäväni kanssa asiolla itse annoin rahan ostoksistani
niin vastarahaa työnnettiin ystävälleni tyrkkäsin käteni siihen alle.
olimme kerran menossa laivaristeilylle risteilylle meno jäi kun laivaan en olisi sopinut pyörätolineni sisään.ystävältäni kysyttiin käveleekö se minun olisi pitänyt kävellä sinne sisään.
sanoin,jos käveleisin en istuisi tässä p-tuolissa.
ei sakoteta. Muistaakseni Reinikaisessa poliisi näytti karttaa näkövammaisen koiralle, kun isäntä kysyi tietä.
Jännää, muuten, että aloittajan kirjoitus kirvoitti keskustelun vain yhdestä sanasta. Mutta olkoon niin, parempi, kuin ei yhtään viestiä.
Eikä toisaalta aloittaja voi määräillä muita osanottajia.
.
Hei,
Anteeksi kovin tuo "potilas"-sana. Tarkoitan tietenkin henkilöä. En vain ole aiheeseen tottunut.
Oikeastaan en kirjoitellut niinkään tanssista kuin innostuneisuuden ja elämänsisällön löytämisestä, joka on kai lyhyemmän aikavälin toimintaa kuin tuo uusiin tuotteisiin iahstuminen: hetkestä muutamaan sekuntiin ainakin minulla, vaikka saahan tuosta kauppareissuideasta jo kuvan siitä, mitä ajan takaa: innostusta, jota ei ole valjastettu mihinkään näännyttävään vaan jonka annetaan olla vaihtelevaa ja monipuolista jo ihan vain siksi, että huomion kohteen annetaan vaihtua kiinnostuksenkohteiden mukaan. Sillä tavoin tavoitan omaa motivaatiotani paremmin ja jaksan siten paremmin tehdä mitä nyt sitten satunkaan tekemään, vaikka se olisi se sama vanha juttu, jota muutenkin teen päivittäin.
tekstiä sitä olisi helpompi lukea. Ellei kappalejako suju voihan niitä välijä jättää vaikka joka neljännen jälkeen ja luku helpottuu.
Itse keksitty "jooga"harjoitus
Olen kohta nelikymppinen liikkumista rakastava nainen, jolla kuitenkaan ei ollut liikunnallisia lahjoja lapsuudessaan, vaan olen niitä aikuisena aina vain enemmän oppinut. Siksi osaan ehkä tavallista paremmin pukea sanoiksi, mitä oikein teen, kun liikun oikein. Niin kuin muussakin tekemisessä, virheet haraavat tekemistä vastaan, kun taas onnistuneet kohdat saavat tekemisen sujumaan. Virheet siis ovat krrrhhhh-tunnelmaisia ja hyvin sujuvat kohdat ovat nautittavia, laulavat tunnelmallisina ja elämänmakuisina.
En ole oikein koskaan uskaltautunut harrastamaan joogaa, vaan olen epäillyt sen omalle luonnolleni vierasta kehon kääntelyä sinne tänne. Sen verran kuitenkin tiedän, että ideana on oppia kuuntelemaan itseään: kehoaan, mieltään, tuntemuksiaan, ja tekemään omalla tavallaan omassa tahdissaan sitä, mikä tuntuu hyvältä.
Kun sitten itämaisen tanssin tunnilla oli joogavenytyksiä, tein niitä
tavallisen venyttelyn tapaan ihan vain, mikä tuntui hyvältä, enkä toistanut montaa kertaa vaan
olin kuin rantavedessä polskutteleva kesälomalainen: milloin sitä, milloin tätä, ihan omaan tahtiin,
omaa kehoa ja mielitekoja kuunnellen, etsien hyvältä tuntuvia liikkeitä
ja niitä vain tehden, yrittäen oppia liikkumaan kaiken aikaa kaiken juuri hyvältä tuntuvin tavoin.
Tuli todella hyvä olo!
Koska oman jaksavaisuuden ja mielitekojen kuunteleminen hetki hetkeltä, sekunnin murto-osa murto-osalta on tärkeää kaikille, mutta etenkin vajaakuntoisille, mietin, että olisikohan tässä "jooga"venyttelyssä sopiva harjoitus vaikkapa pitkin päivää tehtäväksi - vanhuksille ja muillekin, jotka siihen mieltyvät. Oppisi liikkumisen taitoja aikuisella iällä, vetreytyisi ja kuntokin kai kehoa käyttäessä paranisi!
Yhdistä "liikeruno"-kirjoitukseeni!