Nyt tämän on pakko loppua, en enää jaksa. Oksentamista ja oksentamista, piilottelua, salailua ja selittelyä. Ja jokaisen aamun aloitan uskoen että tämä on hyvä päivä, tänään kaikki on toisin. Ja jostain se taas alkaa. Syön sitä vähän tota ja jotain mitä en aikoinut ja se on taas siinä. Päivä pilalla. Ruoka sisälläni ahdistaa, se on jotain niin kamalaa, siihen kuolee. Nyt voi sitten syödä mitä vaan, kaikki pakotetaan silmät kyynelissä, kuset lattialla, katkenneet verisuonet naamassa kuitenkin ulos. Mitä väliä. Ja joka kerta siinä paskapönttöön nojatessa mietin onko tämä todella tämän arvoista? Onko tämä todella? Ja sama tuttu lause soi päässä, ei enää ikinä. Naama oksentamisesta turvoksissa peilistä katsoo nainen jota vihaan ja inhoan niin paljon.
Ei ees enää väliä vaikka lihoisinkin, laihtuisin tai painaisin mitä vaan. Se on ihan sama. Kunhan saisin elää rauhassa ilman vaanivia pakonomaisia ajatuksia ruokaan, kunhan saisin edes kerran vielä istua ruoka pöytään ystävien kanssa ja nauttia normaalista terveellisestä ruoasta. Oikein nauttia. Ei ajatuksia kaloreista, määrästä, rasvasta, tulevasta jälkiruoasta tai oksentamisesta. E sitä möykkyä mahassa syömisen jälkeen, mikä lamauttaa. Saisi vaan syödä normaalisti ja ruoan jälkeen nauttia mukavan kylläisestä olosta.
Mutta ei. Mun on vaan pakko pilata kaikki. Mun on vaan pakko jatkaa tätä pientä piiri leikkiä. Mun on vaan pakko olla laiha ja nähdä mun luut. Mä olen pilalla.
Miten tästä noustaan? Täällä on niin paljon muitakin ja mä nään näissä kirjoituksissa itseni? Noustaan ylös? Kaikki ketkä on jotenkin päin onnistuneet edes vähänkin aikaa hallitsemaan tätä sairautta kertokaa miten sen teitte? Kaikki me haluamme tästä irti.
Ei ees enää väliä vaikka lihoisinkin, laihtuisin tai painaisin mitä vaan. Se on ihan sama. Kunhan saisin elää rauhassa ilman vaanivia pakonomaisia ajatuksia ruokaan, kunhan saisin edes kerran vielä istua ruoka pöytään ystävien kanssa ja nauttia normaalista terveellisestä ruoasta. Oikein nauttia. Ei ajatuksia kaloreista, määrästä, rasvasta, tulevasta jälkiruoasta tai oksentamisesta. E sitä möykkyä mahassa syömisen jälkeen, mikä lamauttaa. Saisi vaan syödä normaalisti ja ruoan jälkeen nauttia mukavan kylläisestä olosta.
Mutta ei. Mun on vaan pakko pilata kaikki. Mun on vaan pakko jatkaa tätä pientä piiri leikkiä. Mun on vaan pakko olla laiha ja nähdä mun luut. Mä olen pilalla.
Miten tästä noustaan? Täällä on niin paljon muitakin ja mä nään näissä kirjoituksissa itseni? Noustaan ylös? Kaikki ketkä on jotenkin päin onnistuneet edes vähänkin aikaa hallitsemaan tätä sairautta kertokaa miten sen teitte? Kaikki me haluamme tästä irti.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Heippa!
Tuo tekstisi voisi olla kuin suoraan suustani muutaman vuoden takaa, ajalta joka nyt tuntuu kuin kaukaiselta kaamealta painajaiselta. Syömishäiriöni alkoivat jo ala-asteen loppupuolella, kun tunsin itseni ikäisiäni niin kovin suuremmalta ja "likaiselta" (murrosikäni alkoi ensimmäisenä luokkalaisistani ja sain tahtomattani osakseni poikien suuren huomion). Laihdutusyritysten rinnalla bulimia nousi sitten yläasteella ja riudutti minua 20-vuotiaaksi asti - jokapäiväisenä sairaalloisena kiduttajana se muovasi minusta, ennen niin kauniista ja iloisesta tytöstä 35-kiloisen haamun, eristäytyneen ja vailla toivoa tulevasta. Ei ystäviä, perhesuhteet pilalla kokoaikaisen salailun, valehtelun ja kovapäisyyteni takia (en suostunut vastaanottamaan vanhempieni apua, ja siskoni taas lähes vihasi minua käsittämättömän käytökseni takia)...ja elämäni kallisarvoiset nuoruusvuodet olivat käsillä, tässä ja nyt!
En toivonut tuolloin mitään muuta kuin saavani olla vielä onnellinen ja mieleltäni rauhaisa, tuntea mitä normaali elämä on. Siinä yksinäisyydessäni jotenkin tajusin ruumiini olevan ainut irrottamaton "kumppanini" tässä maailmassa - ja miten olinkaan sitä kohdellut! Pakottanut oksentamaan, jättänyt ilman ravintoa vapisemaan ja palelemaan, ajanut heikoksi kituneen sydämeni äärirajoilleen...tunsin todellakin olevani pilalla. Silloin päätin tehdä muutoksen ja alkaa kunnioittamaan kehoani. Halusin suoda sille mahdollisuuden korjata vahingot, kerätä takaisin menetetyt voimavarat ja elämänilon, sillä vain siten pystyisi henkinen minänikin vahvistumaan.
Tiesin etten saisi menneitä pyyhittyä, mutta sentään tulevaisuuttani ei kukaan ollut vielä ennalta kirjoittanut - niin minä sitten päätin ryhtyä oman elämäni kirjailijaksi. Olisin varmasti päässyt osin helpommalla, jos olisin hakeutunut lääkärien pakeille, mutta kovapäisenä halusin saada itse muutoksen aikaan. Monta vuotta kestäneen oksenteluhelvetin lopettaminen kertaheitolla ei yllättäen ollutkaan niin vaikeaa kuin olin kuvitellut. Haluni rakentaa uusi suhtautuminen ruokaan, päästä eroon kuolemanpelkoisista öistä ja turvonneista sylkirauhasista oli sen verran vahva, että oksentamisen hetkellinen 'huuma' alkoi tuntua hyvin mitättömältä vaakakupissa. Opettelin maistamaan ruokaa uudella tavalla ja koin jopa suurta iloa siitä, että vihdoinkin annoin keholleni rakennusaineita ja energiaa. Ja voi sitä ihanaa tunnetta, kun kasvojeni turvotus viimein häipyi ja paineen tunne leukaperissä oli vain paha muisto. Aloin nähdä itsessäni jopa kauneutta.
Nyt lasken itseni jo terveiden kirjoihin, kaksi vuotta tuon päätökseni jälkeen. Olen aivan kuin uusi ihminen eikä oksentaminen ohjaa ajatuksiani enää laisinkaan. Lähinnä ihmettelen kuinka vääristynyt maailmani pystyikään olla, kuinka annoinkaan itseni rämpiä siinä suossa niinkin pitkään... Painoa on karttunut 15 kiloa lisää ja olen saanut rakennettua vahvat lihakset ja aivan uuden suhteen vartalooni ja ruokaan. Nykyisin nautin liikunnasta ja sen tuomasta voiman tunteesta - olen yhtä vartaloni kanssa, en enää heikkouttaan vapiseva ihmisen irvikuva. En enää vihaa itseäni, vaan kunnioitan kehoani. Ruoan näen polttoaineena keholleni ja myös nautintona - sallin itselleni myös herkkuja jos mieleni niin tekee. Nautin esimerkiksi arkiaamuista, jolloin voin istuskella parvekkeella ja nauttia aamupalan päätteeksi rivin hyvää suklaata ja kahvia. Myös ruoanlaitosta on tullut mielenkiintoinen ja hauska harrastus. :)
Kirjoituksellani haluaisin rohkaista teitä kaikkia syömishäiriöiden parissa kamppailevia. Ihminen on loppujen lopuksi yllättävän vahva, kun niin päättää. Eikä kukaan teistä ole lopullisesti pilalla, vaan kehon kyky korjata vauriot on jokseenkin loistava. Kunnioittakaa kehoanne ja olkaa lempeitä itseänne kohtaan. Painokin on vain lukema. Mitäpä jos sulkee silmänsä ja kuuntelee kehoaan - onko minun hyvä näin, tunnenko itseni rauhaisaksi? Vaikka vuosia sitten en olisi uskonut kokevani vielä onnellisuutta, niin näin se on alkanut aurinko paistamaan risukasaankin. :)
Itsekin olen sairastanut syömishäiriötä 3 vuotta. Ensimmäisen vuoden kärsin BED:istä ja nyt viimeiset kaksi vuotta vaikeasta bulimiasta. Tein jonkin aikaa sitten itselleni blogin, koska yritän päästä todella bulimiasta eroon. Haluan parantua ja normaalin elämäni takaisin. En tiedä onko blogistani kauheasti apua, taistelua ja sortumista tämä vielä minullekkin on, mutta saa käydä katsomassa :) www.tekohymy.blogspot.com