Jotain

yksinäisyydestä kirjoitti:

Niin kauan jaksoin pitää poissa ahdistuksen ja pahan olon. Yritin nähdä edes jotain jossakin. Nyt en rehellisesti tiedä, miten jaksan enää yksinään. En tietenkään tee sellaista, mikä tuottaisi tuskaa muille, mutta ajatus on jatkuvasti siellä. Tuntuu välillä niin tyhjältä. Onhan minulla tuttuja ja jotain kavereita. On minulla perhe. Mutta aina muiden paha olo ja ongelmat ovat ohittaneet minut. Minä vain olen taustalla. Minun perheessä rakkautta ei myöskään näytetä tai osoiteta. Tiedän kyllä, että välitetään omalla tavalla. Moni ei myöskään kestä kuulla toisen ahdistuksesta, siksi olen valinnut roolin, jolla pystyn edes jotkut ihmiset pitämään siinä. Mutta se ahdistaa ja vie minua vain kauemmas. Siksi kai tännekin kirjoitan? Haluan vain sanoa tai huutaa sen, että minulla on helvetin paha olla. Varmaan jollakin teistäkin? Voin samaistua siihen suruun, ahdistukseen ja muuhun tunteiden kirjoon, joita yksinäisyydestä aiheutuu. Minä en edes ole niin yksin kuin moni muu on. Mutta jokainen yksinäinen hetki vie minua kauemmas muista. Pelkään yksin jäämistä niin paljon, että pelko taitaa toteuttaa itsensä. Ja aikuisena parikymppisenä sitä alkaa myös kaipaamaan erilaista rakkautta. Ei ole vieressä ketään, kuka todella välittää, koskettaa ja rakastaa. Mietin usein, miltähän se tuntuu, jos joku rakastaa ja saa rakastaa takaisin? Sen täytyy tuntua todella hyvältä ja toivottavasti ne, joilla sellaista on, osaa arvostaa niin rakastaan kuin hyviä ystäviään tai välittäviä perheenjäseniään. Arvostan itsekin niitä, jotka edes hetken antavat minulle aikaansa, vaikka se ei riitä poistamaan yksinäisyyttä minun sydämestä. Tuskaa tuottaa myös se, että se kaikki rakkaus ja välittäminen, mitä minussa on, jää antamatta, kun kukaan ei tahdo sitä tai en enää osaa tai uskalla antaa sitä.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä