Tämä on aika pitkä teksti, ja kirjoitettu oikeastaan suurimmaksi osaksi siksi että sain ajatukset päästäni ulos. Pituudesta johtuen tätä ei välttämättä kaikki jaksa lukea, mutta niistä jotka jaksavat, varmasti löytyy sellaisia jotka tunnistavat tekstistä myös itsensä. Olisi mukava kuulla ajatuksia heiltä.
Olen aivan liian kiltti ja haluan siitä eroon. Minusta tuntuu että minun pitää olla jatkuvasti mieliksi läheisilleni. Huomioin toisten tarpeita erittäin herkästi ja omat tarpeeni jäävät helposti sivuun. Jos asetan omat tarpeeni etusijalle, saatan tuntea syyllisyyttä. Koen voimattomuutta vaikuttaa elämäni tapahtumiin ja toivon useimmiten asioiden vain järjestyvän; murehdin paljon asioita etukäteen.
Muiden on helppo tulla toimeen kanssani, koska olen erittäin joustava ja vältän ristiriitoja loppuun asti. Menestyn erittäin hyvin työssäni; olen ahkera ja kyvykäs, mutta ennenkaikkea erittäin hyvä tulemaan ihmisten kanssa toimeen; sitähän monet työt loppujen lopuksi ovat; neuvottelemista, sopimista, palveluksia ja vastapalveluksia. Minusta pidetään sekä lähipiirissä että työpaikalla, ehkä juuri siksi että vältän ristiriitoja tai toisten loukkaamista. Olen kuullut että minua pidetään mukavana - tietysti.
Pidän työnteosta ja aikaansaannoksista. Jos päätän menestyä jossain, menestyn siinä. Ja miksi en; monet asiat ovat kiinni ihmissuhteista, asian esittämisestä ja ahkeruudesta.
En halua olla hankala vaan kiltti ja mukava, ja myönnyn helposti asioihin jotka eivät tunnu erityisen tärkeiltä. Toisinaan yritän pitää puoleni ja kiinni suunnitelmista joita minulla on, mutta kun huomaan että vastapuoli ei ole valmis joustamaan ja huomaan että tilanne johtaa konfliktiin, annan periksi. Minulla on mielipiteitä, mutta en joko ilmaise niitä suoraan tai enpä pidä tärkeänä ilmaista niitä ollenkaan. Puhun monesti asioista kuten arvelen kuulijan haluavan; varsinkaan en osoita erimielisyyttäni.
Uhraudun vapaaehtoisesti muiden puolesta. Tunnen samalla mielipahaa tai kiukkua siitä että joudun aina syrjäyttämään omat tarpeeni. Kukaan ei sitä minulta pyydä tai alunperin odota, mutta luonteeni vain pakottaa siihen. Pidän kiukun sisälläni ja ajattelen, että joskus jossakin tilanteessa annan kaiken takaisin. Suuttumus ei kuitenkaan koskaan purkaudu; asiat kuitenkin jollakin tavalla selviävät ja olen vain tyytyväinen että on rauha maassa. En unohda asioita; ne ovat aina mielessäni, mutta ne eivät koskaan tule ulos. Olen mukava, ei minun kuulu valittaa ihmisille elämäni kurjuutta.
En pidä ihmisistä jotka ovat hallitsevia tai määräileviä tai jotka sanovat minulle miten pitää toimia. Hyvin usein minusta tuntuu että ympärilläni on pelkkiä sellaisia; ihmisiä jotka käyttävät hyväksi kiltteyttäni; komentelevat minua koska tietävät että haluan välttää riitaa. En halua loukata apua pyytävää, ja toisaalta ajattelen, että joskus tarvitsen kuitenkin itsekin apua.
Teen oikeastaan aina päätökset ajatellen hyväksyvätkö läheiseni ne. Ja näistä nimenomaan vanhempani, kumppanini ja sisarukseni. Mietin miten muut suhtautuvat valintoihini. Teen kuitenkin paljon asioita mieleni mukaan ja toisilta kysymättä, mutta en juuri koskaan kerro niistä muille, joko siksi että heidän ei tarvitse tietää, tai siksi että saan kuulla turhaa kritiikkiä.
Olen erittäin väsynyt tähän tilanteeseen, jossa tunnen olevani pakotettu junailemaan asioita aina niin että kaikkia miellyttää. Tuntuu että läheiseni odottavat jatkuvasti minulta tietynlaista käyttäytymistä, ja jos teen välillä toisin, minuun ollaan pettyneitä. Tällaisia tilanteita on lukemattomia, ja tunnen itseni väsyneeksi ja masentuneeksi sen takia, että joudun jatkuvasti tilanteeseen joille en voi mitään ja joista en voi selviytyä ”voittajana”; ts. tein sitten miten tahansa, joku on minuun pettynyt tai loukkantunut. Tunnen, että minulla ei ole tilaa tuoda tilanteeseen (jossa olen jo hankalassa välikädessä) omaa näkemystäni; jos jo kahden toiveen kanssa on tilanne ongelma, kolmannen mielipiteen tuominen tilanteeseen tekee siitä minun nähdäkseni katastrofin, enkä halua hankaloittaa tilannetta entisestään.
Tilannetta ei yhtään helpota se, että lähipiirissäni on paljon ihmisiä, joiden välit eivät ole kunnossa. Pahimpina ehkä puolisoni ja siskoni tilanne; he eivät tule toimeen keskenään, ja minä haluaisin kuitenkin viettää aikaa molempien kanssa. Riitojen välttämiseksi joudun miettimään tapaamiset niin, että he eivät tapaa. Jos sellaista tilannetta ei voi välttää, heidän tavatessaan teen valtavasti töitä sen eteen että molemmat pysyvät tyytyväisinä; sovittelen ja junailen. Riitoja ei kuitenkaan ole voitu välttää. Tämän seurauksena ongelmallinen minulle on myös tilanne jossa joudun selittelemään mm. vanhemmilleni minun ja siskoni suhteen laiminlyöntiä; miksi tapaamiset ovat vähentyneet.
Koen tilanteeni tukalaksi ja hankalaksi, enkä keksi miten tästä selviydyn. Haluaisin tilanteeseen jonkinlaisen ratkaisun.
Liian kiltin ihmisen ongelmasta puhutaan paljon. Minulla on sellainen ja varmasti moenlla muullakin on tai on ollut. Miten sen saa ratkaistua?
Olen aivan liian kiltti ja haluan siitä eroon. Minusta tuntuu että minun pitää olla jatkuvasti mieliksi läheisilleni. Huomioin toisten tarpeita erittäin herkästi ja omat tarpeeni jäävät helposti sivuun. Jos asetan omat tarpeeni etusijalle, saatan tuntea syyllisyyttä. Koen voimattomuutta vaikuttaa elämäni tapahtumiin ja toivon useimmiten asioiden vain järjestyvän; murehdin paljon asioita etukäteen.
Muiden on helppo tulla toimeen kanssani, koska olen erittäin joustava ja vältän ristiriitoja loppuun asti. Menestyn erittäin hyvin työssäni; olen ahkera ja kyvykäs, mutta ennenkaikkea erittäin hyvä tulemaan ihmisten kanssa toimeen; sitähän monet työt loppujen lopuksi ovat; neuvottelemista, sopimista, palveluksia ja vastapalveluksia. Minusta pidetään sekä lähipiirissä että työpaikalla, ehkä juuri siksi että vältän ristiriitoja tai toisten loukkaamista. Olen kuullut että minua pidetään mukavana - tietysti.
Pidän työnteosta ja aikaansaannoksista. Jos päätän menestyä jossain, menestyn siinä. Ja miksi en; monet asiat ovat kiinni ihmissuhteista, asian esittämisestä ja ahkeruudesta.
En halua olla hankala vaan kiltti ja mukava, ja myönnyn helposti asioihin jotka eivät tunnu erityisen tärkeiltä. Toisinaan yritän pitää puoleni ja kiinni suunnitelmista joita minulla on, mutta kun huomaan että vastapuoli ei ole valmis joustamaan ja huomaan että tilanne johtaa konfliktiin, annan periksi. Minulla on mielipiteitä, mutta en joko ilmaise niitä suoraan tai enpä pidä tärkeänä ilmaista niitä ollenkaan. Puhun monesti asioista kuten arvelen kuulijan haluavan; varsinkaan en osoita erimielisyyttäni.
Uhraudun vapaaehtoisesti muiden puolesta. Tunnen samalla mielipahaa tai kiukkua siitä että joudun aina syrjäyttämään omat tarpeeni. Kukaan ei sitä minulta pyydä tai alunperin odota, mutta luonteeni vain pakottaa siihen. Pidän kiukun sisälläni ja ajattelen, että joskus jossakin tilanteessa annan kaiken takaisin. Suuttumus ei kuitenkaan koskaan purkaudu; asiat kuitenkin jollakin tavalla selviävät ja olen vain tyytyväinen että on rauha maassa. En unohda asioita; ne ovat aina mielessäni, mutta ne eivät koskaan tule ulos. Olen mukava, ei minun kuulu valittaa ihmisille elämäni kurjuutta.
En pidä ihmisistä jotka ovat hallitsevia tai määräileviä tai jotka sanovat minulle miten pitää toimia. Hyvin usein minusta tuntuu että ympärilläni on pelkkiä sellaisia; ihmisiä jotka käyttävät hyväksi kiltteyttäni; komentelevat minua koska tietävät että haluan välttää riitaa. En halua loukata apua pyytävää, ja toisaalta ajattelen, että joskus tarvitsen kuitenkin itsekin apua.
Teen oikeastaan aina päätökset ajatellen hyväksyvätkö läheiseni ne. Ja näistä nimenomaan vanhempani, kumppanini ja sisarukseni. Mietin miten muut suhtautuvat valintoihini. Teen kuitenkin paljon asioita mieleni mukaan ja toisilta kysymättä, mutta en juuri koskaan kerro niistä muille, joko siksi että heidän ei tarvitse tietää, tai siksi että saan kuulla turhaa kritiikkiä.
Olen erittäin väsynyt tähän tilanteeseen, jossa tunnen olevani pakotettu junailemaan asioita aina niin että kaikkia miellyttää. Tuntuu että läheiseni odottavat jatkuvasti minulta tietynlaista käyttäytymistä, ja jos teen välillä toisin, minuun ollaan pettyneitä. Tällaisia tilanteita on lukemattomia, ja tunnen itseni väsyneeksi ja masentuneeksi sen takia, että joudun jatkuvasti tilanteeseen joille en voi mitään ja joista en voi selviytyä ”voittajana”; ts. tein sitten miten tahansa, joku on minuun pettynyt tai loukkantunut. Tunnen, että minulla ei ole tilaa tuoda tilanteeseen (jossa olen jo hankalassa välikädessä) omaa näkemystäni; jos jo kahden toiveen kanssa on tilanne ongelma, kolmannen mielipiteen tuominen tilanteeseen tekee siitä minun nähdäkseni katastrofin, enkä halua hankaloittaa tilannetta entisestään.
Tilannetta ei yhtään helpota se, että lähipiirissäni on paljon ihmisiä, joiden välit eivät ole kunnossa. Pahimpina ehkä puolisoni ja siskoni tilanne; he eivät tule toimeen keskenään, ja minä haluaisin kuitenkin viettää aikaa molempien kanssa. Riitojen välttämiseksi joudun miettimään tapaamiset niin, että he eivät tapaa. Jos sellaista tilannetta ei voi välttää, heidän tavatessaan teen valtavasti töitä sen eteen että molemmat pysyvät tyytyväisinä; sovittelen ja junailen. Riitoja ei kuitenkaan ole voitu välttää. Tämän seurauksena ongelmallinen minulle on myös tilanne jossa joudun selittelemään mm. vanhemmilleni minun ja siskoni suhteen laiminlyöntiä; miksi tapaamiset ovat vähentyneet.
Koen tilanteeni tukalaksi ja hankalaksi, enkä keksi miten tästä selviydyn. Haluaisin tilanteeseen jonkinlaisen ratkaisun.
Liian kiltin ihmisen ongelmasta puhutaan paljon. Minulla on sellainen ja varmasti moenlla muullakin on tai on ollut. Miten sen saa ratkaistua?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Minulle tulee mieleen Jim Carreyn leffa Yes Man
kyseisestä aiheesta kannattaa lukea!
No ei oikein sovi sekään tilanteeseeni. Tämän liiallisen kiltteyden lisäksi en ole kovin empaattinen (mitä se nyt sitten tarkoittakaan): En ole kiinnostunut muiden ihmisten ongelmista, ja toisaalta ajattelen että ihmiset saavat hoitaaa itse asiansa. Tämä on hiukan ristiriidassa sen kanssa mitä kirjoitin, mutta ehkä suurin ongelma on juuri se etten siedä sitä että minun ympärillä ja minun kauttani riidellään ja joudun olemaan välikädessä. Tämä konfliktien välttely ja pakonomainen tarve saada miellyttää muita on todella raskasta, nimenomaan sellaisessa tilanteessa jossa muita riitely ja huonot välit eivät tunnu haittaavan.
itse "hankalista" tyypeistä?
Turhaan vouhottavat ja saavat ainoastaan ruuhkaa aikaaan.
Kuten huonot autonajajat moottoritiellä.
Jotka tietenkin ovat omasta mielestään rallikuskien kermaa.
Esimerkiksi näin: Minun on todella vaikea ymmrätää ihmisiä jotka mielestäni lähestulkoon tarkoituksella pyrkivät keskustelemaan aiheista joista tulee riitaa (uskonto,politiikka jne). Kummallista on minusta sekin että omasta mielipiteestä on pidettävä loppuun asti kiinni joustamatta ollenkaan. Toisaalta ajattelen, että kyllä ihmiset tietävät mikä on seuraus kun ohjaavat keskustelun noihin aiheisiin, ja se ei ole minun asiani. Mutta ongelma minulle on se, että monesti joudun tilanteissa pahaan välikäteen, ns viestintuojaksi.
Hankalia ihmisiä...esimerkiksi siskoni saattaa haluta tehdä viikonloppuna jotain, ja puolisoni taas jotain muuta. He pitävät kiinni mieliteoistaan viimeiseen asti, huolimatta siitä että tuloksena on riita. Minun on todella hankala tuoda omaa näkemystä asiaan, koska jo kahdestakin näkemyksenstä on tullut riita; järkeilen että kolmannesta tulee täydelline katastrofi. Tilanne käy minulle todella raskaaksi koska koitan väkisin pitää molemmat osapuolet tyytyväisinä, ilman että pilaisin omia välejäni kumpaankaan suuntaan.
Tämä on typerää ja haluan tästä ajatusmallsitani eroon, mutta kerta toisensa jälkeen löydän itseni tilanteesta jossa teemme jotakin jota minä en halua mutta miellyttämisen tarpeeni vuoksi olen myöntynyt siihen.
Se nyt vain on fakta ettei kaikkien kanssa voi olla hyvissä väleissä vaikka mitä tekisi. Iso osa ihmisistä on tyhmiä sillä jos heille kumartaa, he potkaisevat tai jos heitä potkaisee, he kumartavat. Mutta omapa on vahinkonsa kun on tyhmä kova pää.
Turha luulla että sinusta pidettäisiin lähipiirissä ja työpaikalla. Ei pidetä koska sinuun ei luoteta, yrität olla mieliksi vastakkaisille ihmisille asettumatta heidän yläpuolelleen. Molemmat tappelukukot (puolisosi ja siskosi) pitävät sinua vihollisenaan kun et asetu kiistassa hänen puolelleen. Jos sinusta pidettäisiin tarpeesi kyllä otettaisiin huomioon heti ja ihan oma-aloitteisesti.
Isoja ihmisiä on turha paapoa. Kyllä he hoitavat asiansa, jos eivät hoida niin itse sika kärsii kun kuppinsa kaataa.
"Isoja ihmisiä on turha paapoa. Kyllä he hoitavat asiansa, jos eivät hoida niin itse sika kärsii kun kuppinsa kaataa."
Niin, kyllä minä tiedän tämän. Tietenkään isoja ihmisiä ei tarvitse paapoa, ja kyllä jokaisen tulee hoitaa itse omat ongelmansa. En kirjoittanutkaan aluperäistä kirjoitusta sen takia että kysyn että miten asioiden pitäisi olla, vaan tarkoitukseni oli kertoa luonteestani ja siinä olevasta "viasta/ominaisuudesta" joka pakottaa minut toimimaan tietyllä tavalla (jopa siten kuin en haluaisi tehdä, mutta tahtomattani teen) ja haluaisin ratkaisuehdotuksia/-suuntia mitä tehdä jotta pääsen tästä erittäin uuvuttavasta ominaisuudesta eroon.
Nimimerkki Matti.W . Istuisit joskus koneesi ääreen ja lukisit ajatellen kaikki näille palstoille kirjoittamasi kirjoitukset. Kirjoituksissasi mainitaan paljon nimiä ja eri asiantuntijaryhmiä eri aloilta esittämiesi arvailujen ohessa , arvailujen joita kirjoitat mielestäsi totuutena. Kirjoituksesi kiertää usein samaa pientä kehää , jota kutsut mielessäsi totuudeksi. Löysitö mielipiteillesi oikeuden miettimättä.
Yhteenvetona kirjoituksistasi mieleen tulee pieni runo jonka lapsena joskus kuulin
"Siisti pitää aina olla , sanoi kissa hietikolla. Raapi päälle tarpeenteon siistin pienen santakeon"
L.W.
Miksi kirjoituksistasi sain mielijohteen yhdistää ne tuohon oivalliseen runoon , johtuu vain siitä että ne haiskahtavat joskus tarpeenteolta.
Tunnistan itseni sinun kirjoituksestasi. Minulla on samankaltaisia tapoja. Minun perheessäni yleinen keskustelutapa on huutaminen, jatkuva väittely. Tuntuu siltä kuin kaikilla olisi jokin hätä. Minä en osaa sanoa vastaan ihmisille enkä osaa puolustaa itseäni, perusmielipiteiden julki tuomisesta puhumattakaan. Menen lukkoon todella usein enkä osaa aina vastata ihmisille jos he kysyvät jotain. En ole myöskään kovin puhelias vaan elän aika paljon "omissa maailmoissani". Minä olen puhunut psykologille ja se on auttanut minua, se auttaa kun sen antaa auttaa:D Suosittelen, olen varma että siitä on sinulle apua.
avioliitossa ja töissäkin, kunnes erosin, sain työuupumisen ja masennuin ja kunnes aloitin psykoterapian. Kävin kolme Kela-vuotta 1 kerran viikossa ja nyt omalla kustannuksella joka toinen viikko. Olen syönyt masennuslääkkeitä kymmenen vuoden aikana aina ajoittain piidempäänkin, kun masennus on toistunut.
Nyt olen muuttunut enemmän omista oikeuksistani puolensa pitäväksi, mutta sukulaiset ovat kauhuissaan. Etenkin entinen puoliso, josta erosin jo 10 vuotta sitten. Meillä vain on yhteinen lapsi. Riitojen mahdollisuutta silmällä pitäen minusta tuli lastenvalvojan vahvistamalla päätöksellä yhteisestä sopimuksesta lapsen yksinhuoltaja, kun erottiin. Silloin miestä ei kiinnostanut, oli uusi lapsi, toinen tulossa ja uusi perhe.
Myös äitini, joka on minun masennukseni takia ottanut nyt murrosikäisen lapseni asioihin hyvin paljon osaa silloin, kun olin vaativassa työssä ja lapsi oli pienempi, vastustaa muuttumistani suuresti. Näkee sen sairaana, kun on saanut päähänsä, että minulla onkin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Ei ole, mutta äitini ja entinen puoliso lähettivät minut tottelemattomuuteni ja muuttumisen takia jo psykiatrin arvioitavaksi ja
vaativat jopa osastohoitoon sulkemista, kun asiat eivät kanssani enää sujuneetkaan niin kuin ennen, eli heidän mielikseen.
Äiti, yli 70-vuotias, on ennen soitellut lähes päivittäin. Nyt en enää välittäisi omista asioistani ihan kaikkea kertoilla, että saan elää elämääni ja päättää murrosikäisen kasvatusasioista ja rajoista ihan oman järkeni (ja yliopistokoulutuksen tuoman tiedon) mukaan. Entinen puoliso ja äiti kun kilpaa ovat nuoren mieliksi, eikä sekään hyväksi ole.
Psykoterapiasta olen saanut tukea, ihmisen joka kuuntelee ja ymmärtää, osaa nähdä koko perheen, murrosikäisen nuoren ja isovanhempien sekä entisen puolisonkin osuuden uusioperheineen.
Nyt yritän pitää vähän etäisyyttä saadakseni takaisin tai saavuttaakseni itsemääräämisoikeuteni, pitääkseni huolta, ettei rajojeni yli enää kävellä samalla tavalla. Varmaan kehityn siinä vielä paremmaksi, nyt on milloin kukakin yrittänyt palata entiseen ja minä olen tullut allergiseksi semmoiselle.Olen suuttunut ja sanonut kärjekkäästi, ja jo dementoituvalle isälle varsinkin mutta myös äidille tämä on ollutkin liikaa, samoin kuin entiselle puolisolle, joka oli avioliitossa hallitseva.
Lapsena koin, että sisareni oli dominoivan isämme suosikki, samoin kuin isää ihailevan äidinkin. Silloin kumminkin kapinoin murrosiässä. Avioliitossa puoliso ja tämän äiti määräsivät kaikesta. Yritin kapinoidakin ainakin anoppia vastaan. Opinnot sujuivat hyvin, mutta töissä en sitten enää kokenut, että työtoverit olisivat hyväksyneet minua erilaisen koulutustaustani ja luonteeni takia ja vetäydyin syrjään, kunnes jäin masennuksen takia sairaslomalle ja eläkkeelle. Töissä ja kotona oli yhtä aikaa pitkään hyvin vaikeaa, uskottomuutta ja lapsettomuushoitojakin yli viisi vuotta.