Michael saavutti suuren suosion alle teini-ikäisenä Jackson 5 -yhtyeessä, jonka neljä ensimmäistä singleä menivät kaikki listaykkösiksi Yhdysvalloissa. "I Want You Back", "ABC", "The Love You Save" ja "I'll Be There": Näiden 1960/1970-lukujen taitteen hittien jälkeen levy-yhtiö Motownin itseääntoistava ja rutinoitunut laulunkirjoittaminen koitui vähitellen Jackson 5:n kohtaloksi. Menestyskappaleita irtosi toki vielä eikä hittien putki koskaan katkennut, mutta kilpaileva, selvästi keskinkertaisempi veljesyhtye The Osmonds nousi kohta Jacksoneita suositummaksi. Klassinen ilmiö, jossa omana aikanaan köyhä kopio on alkuperäistä arvostetumpi, toteutui 70-luvun viihteessäkin - nykyäänhän Osmondsia ei muista kukaan. Manageri ja isä, Joseph Jackson koitti auttaa poikiensa yhtyeen tilannetta ja Jackson Fivestä tehtiin Osmondsien tapaan naurettava tv-sarja. Michaelille annettiin myös Motownilta lupa tehdä soololevyjä bänditoiminnan ohella, mutta laimeat albumit eivät käyneet erityisemmin kaupaksi. Ainoastaan "Ben"-single oli todellinen hitti.
Michael joutui kohtaamaan lapsitähtien dilemman. Hän ei ollut enää suloinen pikkupoika. Hän oli finninaamainen miehenalku, jonka ääni ei ollut enää söpö eikä vanha imago enää toiminut tai ollut luonteva. Yleisö oli pettynyt ja Michael murtunut. Suosio laski ja ennen ihastusta aiheuttanut Michael sai nyt kuulla muuttuneesta ulkonäöstään sekä mediassa että perheessään, jossa isolle nenälle naureskeltiin. Hänen minäkuvansa oli perustunut esiintymiseen ja sen kautta saavutettuun suosioon. Nyt kun Michael oli menneiden talvien lumia, piti selvittää kuka hän todella oli. Se ei kenties ikinä onnistunut häneltä.
Jackson 5 ja Motown alkoivat olla yhteistyönsä loppupuolella. Yhtye eli prameasti, mutta levy-yhtiö korjasi kevyesti suurimman potin heidän työstääb. Perhe oli kyllästynyt levy-yhtiön kirjoittamien poprallatusten tyyliin ("I Want You Backin" kaltaisista oikeista klassikoista oli viime hitit kaukana) ja tuoreus koko touhussa oli historiaa. He vaihtoivat levy-yhtiötä Jermaine Jacksonia lukuun ottamatta, joka jäi Motowniin sen perustajan tyttären takia, johon oli ihastunut ja jonka hän oli nainut vasten perheen tahtoa. Nimi vaihtui Jacksonsiksi, Motown omisti nimittäin Jackson 5 -brändin - ja samalla koko Jackson 5 kuoli.
Jackson Five oli nyt uusi yhtye. Oli aika vakavoitua ja tehdä kunnianhimoista rytmimusiikkia itse. Perhe halusi toimia koko musiikinteon prosessissa, ei vain sen performaatiossa. "Can You Feel It" -kappaleessa viimeistään lauloi uudelleenkuoriutunut Jackson joka ei ollut enää lapsitähdestä häivääkään, muttei myöskään itseään taiteellisesti etsivä teini. Pian Michael julkaisi uuden tuottajansa kanssa ensimmäisen uutta aikaa edustaneen levynsä, "Off the Wallin". Se muutti kaiken.
Enää ei ollut kyse siitä, pitikö yleisö Michaelia söpönä veljesyhtyeen karismana vai finninaamaisena rumiluksena, jonka soololevyt ovat huonoja. Michael oli päässyt seuraan, jossa hänen lahjakkuutensa kukoisti. Quincy Jones kohtasi uransa suurimman yhteistyän. Michael oli epävarma, neuroottinen ja paniikkihäiriöistä kärsivä. Mutta mikään ei estäisi häntä rikkomasta populaarimusiikin ennätyksiä. Hän oli perfektionisti, jolle ainoa tapa näyttää maailmassa oma arvonsa oli musiikki ja esiintyminen. Hän ei tiennyt kuka oli ihmisenä, mutta kuka hän oli taiteilijana... siitä ei ollut epäilystäkään.
Todellinen lahjakkuus huomataan. Jos Michael oli ollut naurun aihe, halveksunnan ja vitsin kohde jo pitkään, ylikasvanut lapsitähti jota ei otettu tosissaan, oli Off the Wall ja Thriller levyt, jotka eivät enää sallineet tätä. Michael nousi maailman suosituimmaksi tähdeksi. Ihmisten oli PAKKO muuttaa käsityksiään Thriller oli alun loppu ja lopun alku, josta alkoi hiljattainen taiteellinen lasku. Off the Wall on se ihana hetki, jolloin Michael oli vapaa eikä vielä massojen liiaksi rakastama. Kun Michael nostettiin pohjalta suosion huipulle, meni hän lopullisesti sekaisin.
BAD ja Dangerous olivat hyviä levyjä, mutta auttamatta oltiin jo astuttu kaupallisen kosiskelun maailmaan. Kylmät poppivisiot ja suuruudenhulluus toivat koko Michaelin maailman pois juuriltaan, todellisista popin huippuvuosista mentiin viidessä vuodessa (Thriller - Bad, 82 - 87) nykyisen purkan alueelle, BAD oli hyvää valkoista purkkapoppia ja 90-luvun puolivälissä Michaelin esiintyminen oli vielä komeaa, mutta pian musiikki oli vain laimeaa ähkimistä ja itsensä toistamista sekä banaaleimpia koskaan tehtyjä äklöballadeja. Stranger in Moscow on ihana tuulahdus HIStoryn latteudessa. Skandaalit korostivat rappiota. Arvostus laski pohjamutiin.
Kuolema nosti taas suuruuden esiin, ja Michael kaivettiin esiin vanhojen levyjen perusteella. Nyt hän on taas arvostettu ja sellaisena pysyy. Mutta liian kovan hinnan hän maksoi siitä, että hänet muistetaan klassikkona. Liikaa maksoi.
Michael joutui kohtaamaan lapsitähtien dilemman. Hän ei ollut enää suloinen pikkupoika. Hän oli finninaamainen miehenalku, jonka ääni ei ollut enää söpö eikä vanha imago enää toiminut tai ollut luonteva. Yleisö oli pettynyt ja Michael murtunut. Suosio laski ja ennen ihastusta aiheuttanut Michael sai nyt kuulla muuttuneesta ulkonäöstään sekä mediassa että perheessään, jossa isolle nenälle naureskeltiin. Hänen minäkuvansa oli perustunut esiintymiseen ja sen kautta saavutettuun suosioon. Nyt kun Michael oli menneiden talvien lumia, piti selvittää kuka hän todella oli. Se ei kenties ikinä onnistunut häneltä.
Jackson 5 ja Motown alkoivat olla yhteistyönsä loppupuolella. Yhtye eli prameasti, mutta levy-yhtiö korjasi kevyesti suurimman potin heidän työstääb. Perhe oli kyllästynyt levy-yhtiön kirjoittamien poprallatusten tyyliin ("I Want You Backin" kaltaisista oikeista klassikoista oli viime hitit kaukana) ja tuoreus koko touhussa oli historiaa. He vaihtoivat levy-yhtiötä Jermaine Jacksonia lukuun ottamatta, joka jäi Motowniin sen perustajan tyttären takia, johon oli ihastunut ja jonka hän oli nainut vasten perheen tahtoa. Nimi vaihtui Jacksonsiksi, Motown omisti nimittäin Jackson 5 -brändin - ja samalla koko Jackson 5 kuoli.
Jackson Five oli nyt uusi yhtye. Oli aika vakavoitua ja tehdä kunnianhimoista rytmimusiikkia itse. Perhe halusi toimia koko musiikinteon prosessissa, ei vain sen performaatiossa. "Can You Feel It" -kappaleessa viimeistään lauloi uudelleenkuoriutunut Jackson joka ei ollut enää lapsitähdestä häivääkään, muttei myöskään itseään taiteellisesti etsivä teini. Pian Michael julkaisi uuden tuottajansa kanssa ensimmäisen uutta aikaa edustaneen levynsä, "Off the Wallin". Se muutti kaiken.
Enää ei ollut kyse siitä, pitikö yleisö Michaelia söpönä veljesyhtyeen karismana vai finninaamaisena rumiluksena, jonka soololevyt ovat huonoja. Michael oli päässyt seuraan, jossa hänen lahjakkuutensa kukoisti. Quincy Jones kohtasi uransa suurimman yhteistyän. Michael oli epävarma, neuroottinen ja paniikkihäiriöistä kärsivä. Mutta mikään ei estäisi häntä rikkomasta populaarimusiikin ennätyksiä. Hän oli perfektionisti, jolle ainoa tapa näyttää maailmassa oma arvonsa oli musiikki ja esiintyminen. Hän ei tiennyt kuka oli ihmisenä, mutta kuka hän oli taiteilijana... siitä ei ollut epäilystäkään.
Todellinen lahjakkuus huomataan. Jos Michael oli ollut naurun aihe, halveksunnan ja vitsin kohde jo pitkään, ylikasvanut lapsitähti jota ei otettu tosissaan, oli Off the Wall ja Thriller levyt, jotka eivät enää sallineet tätä. Michael nousi maailman suosituimmaksi tähdeksi. Ihmisten oli PAKKO muuttaa käsityksiään Thriller oli alun loppu ja lopun alku, josta alkoi hiljattainen taiteellinen lasku. Off the Wall on se ihana hetki, jolloin Michael oli vapaa eikä vielä massojen liiaksi rakastama. Kun Michael nostettiin pohjalta suosion huipulle, meni hän lopullisesti sekaisin.
BAD ja Dangerous olivat hyviä levyjä, mutta auttamatta oltiin jo astuttu kaupallisen kosiskelun maailmaan. Kylmät poppivisiot ja suuruudenhulluus toivat koko Michaelin maailman pois juuriltaan, todellisista popin huippuvuosista mentiin viidessä vuodessa (Thriller - Bad, 82 - 87) nykyisen purkan alueelle, BAD oli hyvää valkoista purkkapoppia ja 90-luvun puolivälissä Michaelin esiintyminen oli vielä komeaa, mutta pian musiikki oli vain laimeaa ähkimistä ja itsensä toistamista sekä banaaleimpia koskaan tehtyjä äklöballadeja. Stranger in Moscow on ihana tuulahdus HIStoryn latteudessa. Skandaalit korostivat rappiota. Arvostus laski pohjamutiin.
Kuolema nosti taas suuruuden esiin, ja Michael kaivettiin esiin vanhojen levyjen perusteella. Nyt hän on taas arvostettu ja sellaisena pysyy. Mutta liian kovan hinnan hän maksoi siitä, että hänet muistetaan klassikkona. Liikaa maksoi.
Vastaukset 5
Vanhimmat
mielestä ainoastaan Off the wall ja Thriller ovat hyviä levyjä ja kaikki sen jälkeen tullut enemmän tai vähemmän huonoa. Jos noin ajattelee niin eipä Michael sitten paljoa hyvää musiikkia tehnyt. Itse olen kyllä sitä mieltä, että laatu säilyi loppuun asti. Jokaiselta levyltä löytyy helmiä. Jackson 5 levyistä en kyllä tiedä mitään, vielä, mutta voisihan sitäkin musiikkia etsiä youtubesta.
kuin Michael Jacksonin Thrillerin jälkeiset levyt. Motown teetti sävellyksiä ammattilaisilla ja esitetytti niitä ammattilaisilla. Jackson 5 -levyt ja levytykset syntyivät hienossa ilmapiirissä lahjakkaiden ihmisten toimesta. Se oli popin kulta-aikaa, jolloin kontrasti kaupallisuuden ja musiikin laadun välillä oli juuri oikea. Michaelin BAD edusti jo suuntausta, jossa suosio oli pääsyy ja laadukas musiikki lahjakkuuden sivutuote. HIStory oli viimeinen levy, josta oikeasti tulisi puhua laadukkaana musiikkina edes tiettyjen kappaleiden osalta.
Off the Wall viisi ja Thriller ainakin neljä tähteä. Jackson 5 -hitit mahtavia, -levyt aikansa tuotteita. BAD ja Dangerous hyviä r&b-levyjä, joiden yksi tekosyy oli pitää Michael suosittuna.
paras albumi. Täysin aliarvostettu. En tietenkään kiellä muidenkaan levyjen arvoa, mutta Invincible on silti paras. Whatever happens, Lost Children, Heaven Can Wait, aah.
Suosittelen miettimään missä yhteydessä käytät käsitettä "purkkapop". Niin Bad, Dangerous, History, Blood on The Dance Floor kuin Invinciblekin sisältää niin paljon asiaa, että niitä ei voi sanoa helposti pureskeltaviksi purukumialbumeiksi. Paradoksaalista kyllä, Off The Wall ja Thriller ovat lähempänä käyttämääsi termiä "purkkapop", kuin nämä mitä purukumipopulaarimusiikiksi haukut. Toki nekin ovat kaukana aidosta purkkapopista, josta ehkä sellainen lahjakkuuksista koottu yhtye kuin Aqua on kaikkien aikojen räikein ilmentymä.
Mutta tämä aihe on jo loppuun kaluttu... ainakin ensi viikkoon kunnes taas joku keksii kirjoittaa romaanin omista mieltymyksistään ja ylistää Off The Wallin ja Thrillerin taivaisiin ja haukkua purkkapopiksi kaiken niiden jälkeen ilmestyneen.
Off the Wall ja Thriller muka LÄHEMPÄNÄ purkkapoppia kuin Bad, Dangerous jne.? Et ole tosissasi varmaankaan, mutta korjaan sinua silti sillä se on muiden lukijoiden kannalta merkityksellistä. Bad-levy on tarttuvaa, syntetisaattorilla luotujen soundien täyttämää kevyttä poppia, jossa on tuotannollisia oivalluksia ja joitakin erinomaisen tehokkaita lauluja, mutta auttamatta sisällön ja soundivärien puutteet kuuluvat upean Off the Wallin rinnalla. Off the Wall on ajaton levy, jonka toki tunnistaa discomusiikiksi, ja 70-luvun lopun arvaa ehkä ajankohdaksi jos tuntee discoa - mutta mikä tekee levystä spesiaalin on kestävät sävellykset ja mahtavat soittajat ja laulaja. Thrillerissa on jo kasarisoundeja, mutta KUINKA TYYLIKKÄÄSTI ja musiikillisesti elävästi sovitettuja äänimaisemia Quincy Jones, Michael Jackson ja studiomuusikot (kuten Toton pojat Human Nature - laulussa) oikein luovatkaan! Thriller on vielä mestariteos, vaikka toki hieman ylihypetetty, koska se möi niin paljon ja Michael tanssi hienosti playback-Billie Jean -esityksessään Motownin juhlakonsertissa. Parempiakin levyjä populaarimusiikissa on tehty kuin Thriller (mm. Off the Wall).
Vuoden 1991 Dangerous tekee poikkeuksen siitä säännöstä, että mitä uudempi levy Jacksonilta, sitä huonompi se on. Bad nimittäin on vanhempi muttei silti parempi kuin uuden tuottajan uusilla ja paikoin innovatiivisilla ideoilla koristama r&b-klassikko Dangerous. Dangerous on mainio levy, vaikka siinä kuuluu jo tämän nykyisen poppimeiningin arveluttavia enteitä, kuten se että albumi pitää täyttää vähintään 13 biisillä ja kaikkia sillisalaattimaisen albumin raitoja on ollut kirjoittamassa liuta erilaisia studiossa henganneita tuottajia, jammailijoita ja artisteja. Tosin niin teki Princekin samana vuonna ilmestyneellä Diamonds & Pearls -levyllään. Eli kehitys kohti nykyisiä, valitettavan rappiollisia kaupallisen popin ja r&b:n työstämismetodeja oli väistämättä alkanut.
Tietysti oikea purkkapop on purkkapoppia, ei Michael mitään todellista paskaa vielä ysärilläkään juuri tehnyt, ja pitäähän toki myös muistaa että sanalla purkkapop on eri aikoina tarkoitettu vähän eri asioita. 60-luvulla se oli tarttuvaa popmusiikkia ja nykyisin se pikemminkin meinaa kertakäyttöistä popmusiikkia. Tarttuvaa kamaa on kaikki Off the Wallin ja Dangerousin aikajanan Jackson-levyt, mutta OTW ja Thriller eivät mitenkään mahdu minkään kappaleen osalta kertakäyttömusan alle, kun taas Dangerousilla ja Badilla on rasittavia kappaleita, jotka eivät hirveästi innosta ammattimasta musiikinkuluttajaa. Olematta siis elitistinen: se että Bad ja Dangerous ovat vielä ihan hyviä levyjä ei tarkoita, että ne olisivat todella kovaa musiikkia kuten OTW ja Thriller ja J5-hitit. Dangerousin jälkeinen kama ehkä 4 HIStory-biisiä lknotmt ovat täyttä paskaa. Invincible harmaata latteaa skeidaa erityisesti.