Meillä on vanha parisuhde, joka on testattu monenlaisessa paineessa ja helvetintulessa. Olimme molemmat sitä mieltä, että elämä ei voi heittää enää eteen mitään, mitä suhteemme ei kestäisi. Voi kuinka väärässä taisimme ollakaan..
Erinäisistä syistä mieheni lapset (nuoret) olivat pakotettuja muuttamaan meille vuoden alussa. Kyseessä oli jotain, jota voinee verrata kiireiseen huostaanottoon. No, tämä oli itsestään selvää, että lapset piti saada turvaan. Tästä alkoi kuitenkin melkoinen vääntö, joka on nyt ajanut liittomme pahemmin karille kuin mikään aiemmin.
Miehestäni on tullut esiin aivan ennen näkemättömiä puolia. Kaiken huippu on kuitenkin se, että meillä on aina ollut eri näkemys kasvatuksesta. Minä olen tiukempi ja vaadin selkeitä rajoja, mieheni on itsekin myöntänyt enemmän hyvittelevänsä ja lahjovansa lapsia. Hänestä on mukava hankkia lapsille asioita mitä nämä haluavat siitä riippumatta ansaitsevatko lapset sitä. Tämä koskee luonnollisesti vain hänen lapsiaan. Kertaakaan hän ei ole edes kysynyt minun lapseltani, mitä tämä tarvitsisi tai haluaisi. Mieheni totesi pariterapiassakin, että hän ei ole nähnyt mitään syytä kantaa huolta minun pojastani, joka asuu isällään ja käy meillä tapaamissopimuksen mukaan.
Olemme nyt käyneet pariterapiassa lasten muutosta lähtien. Koen, että varsinainen parisuhteemme on kadonnut jonnekin. Ei ole enää meitä emmekä ole PARI, vaan on mieheni ja hänen perheensä/lapsensa. Minä olen ulkopuolinen ja se paha äitipuoli. Tänään järkytyin eniten lähes koko suhteemme aikana, kun mieheni tivaamalla tivasi pojaltaan, että pelkääkö tämä minua ja minulle puhumista. Kun poika ei vastannut asiaan mitään, mieheni kysyi minulta, että mitä olen tehnyt, kun poika pelkää minua. Kenellekään eivätkä koskaan ole lapset minua haukkuneet, vaan päinvastoin.
Kun yritin myöhemmin keskustella asiasta, herra totesi miettineensä asiat siten, että liittomme on ohi, koska hän ei halua enää keskustella näistä asioista.
Onko minun nyt syytä vain uskoa ja hyväksyä, että olen ollut vain vuosien hupi tässä välissä, ja kun pitäisi olla perhe, en kelpaakaan siihen? Miksi mieheni suojelee lapsiaan minulta ihan kuin olisin maailman pahin ihminen?
Erinäisistä syistä mieheni lapset (nuoret) olivat pakotettuja muuttamaan meille vuoden alussa. Kyseessä oli jotain, jota voinee verrata kiireiseen huostaanottoon. No, tämä oli itsestään selvää, että lapset piti saada turvaan. Tästä alkoi kuitenkin melkoinen vääntö, joka on nyt ajanut liittomme pahemmin karille kuin mikään aiemmin.
Miehestäni on tullut esiin aivan ennen näkemättömiä puolia. Kaiken huippu on kuitenkin se, että meillä on aina ollut eri näkemys kasvatuksesta. Minä olen tiukempi ja vaadin selkeitä rajoja, mieheni on itsekin myöntänyt enemmän hyvittelevänsä ja lahjovansa lapsia. Hänestä on mukava hankkia lapsille asioita mitä nämä haluavat siitä riippumatta ansaitsevatko lapset sitä. Tämä koskee luonnollisesti vain hänen lapsiaan. Kertaakaan hän ei ole edes kysynyt minun lapseltani, mitä tämä tarvitsisi tai haluaisi. Mieheni totesi pariterapiassakin, että hän ei ole nähnyt mitään syytä kantaa huolta minun pojastani, joka asuu isällään ja käy meillä tapaamissopimuksen mukaan.
Olemme nyt käyneet pariterapiassa lasten muutosta lähtien. Koen, että varsinainen parisuhteemme on kadonnut jonnekin. Ei ole enää meitä emmekä ole PARI, vaan on mieheni ja hänen perheensä/lapsensa. Minä olen ulkopuolinen ja se paha äitipuoli. Tänään järkytyin eniten lähes koko suhteemme aikana, kun mieheni tivaamalla tivasi pojaltaan, että pelkääkö tämä minua ja minulle puhumista. Kun poika ei vastannut asiaan mitään, mieheni kysyi minulta, että mitä olen tehnyt, kun poika pelkää minua. Kenellekään eivätkä koskaan ole lapset minua haukkuneet, vaan päinvastoin.
Kun yritin myöhemmin keskustella asiasta, herra totesi miettineensä asiat siten, että liittomme on ohi, koska hän ei halua enää keskustella näistä asioista.
Onko minun nyt syytä vain uskoa ja hyväksyä, että olen ollut vain vuosien hupi tässä välissä, ja kun pitäisi olla perhe, en kelpaakaan siihen? Miksi mieheni suojelee lapsiaan minulta ihan kuin olisin maailman pahin ihminen?
Vastaukset 7
Vanhimmat
jolle pitää nostaa hattua. Näin toimii oikea isä omille lapsilleen, sori, sun junas meni jo....
lopun kysymykseesi löyty oman kirjoituksesi alusta.
Kuitenkin tuo ei tarkoita että pitäisi nostaa hanskat naulaan, heti kun tulee ensimmäinen vastoinkäyminen.
Miehesi taitaa olla pitkälle samanlainen kuin omani, lasten etu tulee ensin. Myös minusta näin pitää olla.
Silti kyllä meilläkin tulee tilanteita että toisen lapset polttavat hermoja, ja asioista pitää puhua, mutta
kumminkaan emme ole edes ajatelleen eroa vaihtoehtona, se päätös on ihan liian helppo.
Minua jäi vaivaamaan se, että myönsikö poika sinua pelkäävänsä, ja jos myönsi niin miksi hän pelkää.
Oman mieheni lapset olivat aluksi vähän kuin varpaillaan minun seurassani, johtuen siitä miten he joutuivat varomaan omaa äitiään. Ottaa aikanasa että lapsi oppii luottamaan, varsinkin jos lähellä oleva ihminen on murtanut hänen luottamuksensa.
Jos rakastat miestäsi, älä anna periksi. Puhukaa, puhukaa. Jos mies ei halua ammattiapua, puhukaa kaksin. Kun solmut alkaa aukenemaan, ottakaa lapset mukaan, ja puhukaa kaikki auki.
Tsemppiä sinulle hurjasti, äläkä välitä tuosta edellisestä kommentoijasta. Katsos tyhjät tynnyrit kolisevat lujimmin.
Poika ei sanonut, että pelkäisi minua. Mieheni sanojen mukaan poika pyöritteli ainoastaan silmiään isänsä kysellessä pojalta asioita. En edes usko, että minun ja lasten väleissä on ongelmia. Tämä johtuu siitä, että lapset puhuvat minulle vaikeista tunteistaan ja asioista, joiden kanssa eivät isäänsä lähesty lainkaan.
Olen samaa mieltä siinä, että lasten etu tulee ensin. Jos en näin ajattelisi, lapsethan eivät olisi meille muuttaneet, siitä olisin pitänyt huolen. Mutta minun on vaikea ymmärtää tätä mieheni hysteeristä ylisuojelevuutta, omien suosimista ja minun lapseni syrjimistä ja me-vastaan-te -asetelmaa, mikä on jakanut perheemme aivan kahtia yhdistymisen sijaan. Ja pakkohan tässä on myöntää, että se sattuu, kun rakastamani ihminen kippaa minut porukan ulkopuolelle...
Onneksi tässä on puhuttu, tosin sekin tulee jo korvista. Mieheni tuntuu olevan jopa helpompi puhua ammattiauttajan luona kuin kahden. Meidän kahdenkeskinen hetkemme ajautuu nykyään riitaan jo parissa minuutissa. Niinpä olemmekin alkaneet aika pitkälti huolehtia vain omista asioistamme, keskittyä työhön jne. Tuntuu vain hirveältä, kun tuntee menettäneensä parhaan ystävänsä, rakastajansa ja ennen kaikkea sen kumppanin, kenen kanssa on jakanut kaiken jo monia vuosia...
On vaikea sanoa, miksi miehesi ylisuojelee lapsiaan ja näkee pelkkiä mörkköjä ympärillään.
On perin ikävää jos hän näkee sinut uhkana lapsilleen, kun sinun pitäisi olla nimenomaan se läheinen, niin miehelle kuin hänen lapsilleenkin.
Jos lapset puhuvat sinulle vaikeista asioista, se tarkoittaa nimenomaan sitä että he luottavat sinuun, eikä lapsi luota ihmiseen jota pelkää tai edes aristelee. Uskon siis että jo tuon perusteella teidän välissänne ei voi olla mitään anteeksiantamattomasti pielessä.
Ongelma taitaa olla yksin sinun miehesi. Hänen pitäsi tajuta ettei tuollainen lelliminen ja ylisuojelu tee ollenkaan hyvää lapsen itsekunnolla eikä itsekunnioitukselle.
Toisaalta mietin myös sinun lapsiasi, miten he kokevat sen että ovat miehesi silmissä ns. kakkosluokan kansalaisia, ja epätasa-arvoisia miehesi lasten kanssa.
Olisikohan järkevintä että te kävisitte terapeutille yksin molemmat, ja vaikka sitten kun tilanne alkaa rauhoittumaan niin yhdessä.
Minusta tilanteenne vaikuttaa siltä, että miehesi pitäisi kyetä heijastamaan peilistä ne syyt miksi hän käyttäytyy kuten käyttäytyy.
Jos miehesi ei kykene muuttumaan on varmasti lastesikin takia parempi erota, tai ainakin muuttaa erilleen.
Voimia, voimia, voimia !!!! Niitä sinä tarvitset.
Hieman epäröiden kirjoitan tätä, mutta toivon ettet loukkaannu!
Mieleeni väkisinkin hiipii ajatus, että miehesi ei ole yhtä sitoutunut suhteeseenne kuin sinä. Pahimmassa tapauksessa hänellä saattaa olla uusi ihastus (kokemusta on), toivon ettei näin ole. Ja nyt hän käyttää lapsikorttia välttääkseen totuuden kertomista.
Toivon etten maalaa piruja seinille, mutta kehotan sinua kuitenkin tarkkailemaan tilannetta ja ottamaan asian puheeksi.
Voimia toivotan minäkin.
Jos pitää pariterapiassa käydä, niin eikö se jo viimein kerro, että suhde on finaalissa? Miksi ihmeessä åitää väkisin viedä sellaista, joka ei kerta kaikkiaan toimi??? Lasten etuko? HAH! :-)
on nyt viestitetty, että ala laputtaa, senkun alat kerätä tavaroitasi ja häivy takavasemmalle.sorry...