tarinoita kaukana lähellä

(13.4.07)


[ elämälle ]




Sanat ovat liian köyhiä kuvaamaan mitä tarkoitan.
Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan?

Kun kädet ojentuvat sanojen läpi,
sanoissa, kuuntelemme toinen toistamme,
tavoitamme hiljaisessa hymyssä
jotain siitä, sanattomasta, mistä sanat
liikkeelle lähtivät, yöpimeään vyöryivät
metalliset vaunut.

Sanojen tarkoitus ei ole niissä itsessään,
sovituissa merkityksissä, kieliopin säännöissä.
Ei edes asioissa, joita nyt yritämme
toisillemme kuvata ja selvittää.

Ajattelen, jos kirjoittaisin romaanin, päähenkilö
saksanjuutalainen filologi, työhuoneestaan repäistynä
karjavaunussa matkalla kohti tuhoamisleiriä.
Hän kirjoittaisi:
Sanat ovat liian köyhiä kuvaamaan mitä tarkoitan.
Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan?



Ehkä puolitajuttomassa tilassa houraillen, sekapäisenä janosta.

Sanojen tarkoitus ei ole olla välineitä
asioiden ymmärtämiseksi.
Hän katselee ulos työhuoneen ikkunasta,
pieni poika pihassa keinuu.

Sanojen tarkoitus on saattaa kohdakkain kaksi puhuvaa.
Kaksi tuntevaa.
Kaksi toisiaan aistivaa.

Istumme penkillä Augsburgin vanhassa puistossa,
Silvia, ojennan sormuksen taskustani
avonaisella kämmenellä
sinua kohti, silmäsi tuikkivat kuin tähdet
päivänvalossa aurinkoa kirkkaammat,
pujottaessani rinkulan sormeesi, suutelemme hellästi.

Ja vuoden kuluttua vietimme häitä,
sen pienen vaaleanvihreän talomme takapihalla
lähellä synagoogaa, kilisteltiin
maljoja.

Aina muistan
kuinka munniharppua soitteleva veljesi
kiipesi katolle huutamaan:
L'chaim!

Se oli ihana päivä.
Elämälle...

Aamuyöllä nukahdit rintaani vasten.



Liian usein ihmiset rakentavat sanoilla muureja toistensa väliin.
Meidän poikamme, Silvia, pihassa keinuu.
Pieni mustatukkainen Moshe...

Silvia.
Huuleni halkeilevat,
toisiaan vasten pakkautuneiden ihmisten tungoksessa
haisee virtsa ja romahtaneiden unelmien
itseensä kiertyvä pöly.

"Liian usein ihmiset rakentavat sanoilla
muureja toistensa väliin,
puhuvat
kohtaamisesta
ja kuinka rakkautta voidaan kuvata, mikä
on sen oikea määritelmä ja
kuinka sitä parhaiten toteutettaisiin.
Puhuvat, vain päästäkseen kohtaamasta, todella
toteuttamasta."

Ja nyt sillä ei ole mitään merkitystä.

Sanat ovat olemattomia, tyhjiin rauenneita - miksi
edelleen puhun?
Suustani vuotaa mustaa tatinaa:
Kyynelilläni on nimi!
Kyynelteni nimi on kaipauksen nimi, nimi le-chaim.

Ehkä ensi vuonna Jerusalemissa.



Silvia ja Moshe.

Sanat ovat kuin vaunuja
sisällään loputtomasti merkityksiä.
Jokainen meistä tahtoisi rakastaa, eikö niin?

Silmieni pimentyessä
muistan nuoren sinisilmäisen upseerin,
lähes poikanen vasta.

Kuinka hän yritti kätkeä hämmennystään
potkaistuaan sinut
kotimme portaita, ja päästäsi valui
verta alakerran lattialle.

Et noussut ylös.

Ovi takanamme sulkeutui kun meidät talutettiin
vaaleanvihreän talon takapihalle.
En jaksa puhua enempää.

Linnut laulavat.

Takapihalla keinuu pieni poika
kiharat tuulessa hulmuten.

Moshen veltto ruumis sylissäni sanon vielä kerran
l e - c h a i m
karjavaunun virtsaan ja pölyyn.

Katselen papereita pöydälläni!
Huhtikuinen iltapäivä jossain Suomi-nimisessä valtiossa.
Satakunnassa, Porissa.
Tulipa taas yksi runo kyhättyä...

Sanat ovat liian köyhiä kuvaamaan mitä tarkoitan.
Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan?

Sormissani vaienneen pikkulinnun, kuusivuotiaan
mustat suortuvat,
voimattomien sormenpäideni alla
hänen pehmeä, hitaasti kylmenevä poskensa.
Karjavaunussa.

Jossain Berliinin ja Birkenaun välillä.
Runon nimi on Chaim.

(13.10.2008)


Millaisen runon kirjoittaisin sinulle tänään?

Routaista peltoa! Kivisiä sydämiä!
Pilvet riippuvat alhaalla
huhtikuussa 1918,
ikkunasta
katselen kun kävelet navetalta pihan yli
ämpäriä kantaen.

Tuhannet ajatukset risteilevät mielessäni...

Olemme juuri vallanneet Tampereen
mutta
peltojen takana
asuvalla naapurilla on poika,
en voi olla ajattelematta isän tuskaa.

Tahtoisin -
astuessasi kenkiäsi kopistellen
porstuaan
ja ulkoa leyhähtää
alkukevän kylmyys sekä navetan tuoksu -
painaa pääni syliisi ja itkeä kipuni
ulos.

Mutta minä olen mies ja mies ei itke.

Vähän jo ihmettelit sitäkin
kun en lähtenyt muiden mukana
Tamperetta vapauttamaan?

Ehkä epäilit mielessäsi miehisyyttäni,
tai vielä pahempaa
kyseenalaistat
isänmaallisuuteni, niinkö se on:
Luulet että olen pelkuri, paskahousu raukka.

Kuinka tämän sinulle selittäisin, että olen lopen uupunut
vihaan ja tappamiseen.
Mutta isänmaallinen olen ja punikkeja vihaan.

Mieletöntä...

Kuinka väsynyt olenkaan
sisälläni vellovaan vihaan, kuinka vihaankaan
itseäni vihani tähden.

Minä vihaan ja rakastan...
Tahtoisin ottaa syliin ja pyytää anteeksi
jokaiselta lapselta
joiden isät
talutimme heitä varten kaivetun
kuopan reunalle, laukausten
äänet kaikuivat maisemassa, siniharmaa savu
leijaili pellon päälle, ja
hetken aikaa
aivan käsittämätön hiljaisuus.

He olivat poissa.

Keittiöaskareita tehdessäsi huomaan sinun katselevan
vaivihkaa.
Pyyhkäisen silmäkulmaa kämmensyrjällä
ja kovetan ilmeeni
ettet näkisi sisimmässäni risteilevien kysymysten
kipeää paljoutta.

Vaikka naapuri onkin punikki, pirulainen, tyhmä mies
ja isänmaan petturi, onhan hänelläkin
isän sydän niin kuin minulla, onhan hänelläkin
tunteva sydän, onhan?

Oman poikani tiedän olevan elossa,
ja tämäkin ajatus minua kiusaa
että jos naapurin poika on tullut meidän poikamme ampumaksi,
mieletöntä on vihanpito.

Voi minun käsiäni, veri tahraa ja saastuttaa ne!
Kuinka koskaan enää voin hyväillä
kasvojasi, laittaa kämmeneni
pyöreälle olkapäällesi, rinnallesi?

Minä tosin en ampunut laukaustakaan,
en voinut,
mutta kuoppaa olin kaivamassa
ja yhdessä muiden mukana kiroillen ja vitsaillenkin
heitin multaa kangistuvien ruumiiden päälle,
niin että syyllinen minä olen siinä
kuin kuka tahansa.

Routaiselta pellolta veri huutaa korviini
yli pellon, yli navetan ja pihan
iskee sydänalaan, putoaa sieluni pohjaan ja
raastaa minua rikki,
raastaa minua rikki sisältäkäsin.

Tulisi jo rauha maahan, sydämiimme...
Sulaisi veljesten kovuus niin kuin routaiset pellot
kesän tullessa sulavat, päästäisiin kylvämään
siunattu vilja ja
odottaisimme satoa yhdessä.

Kunpa se voisi olla rakkauden ja ystävyyden sato...

Toisaalta...
Mitä muuta olisimme voineet tehdä
pirulaisten vallatessa maan kuin idästä tullut jäytävä
syöpä?

Antaa maan suistua anarkiaan
ja joutua vieraan vallan alle, tulla orjiksi omassa
maassamme, itse tapettaviksi?
Ei, hitto soikoon.

Mitä nyt...

Liikahtiko navetan kulmalla jotain, varjo?

Naapuri!
Sisälläni ilo läikähtää,
ei ole ainakaan vielä tapettu tai vangittu miestä,
mutta... kivääriäkö hän mukanaan kantaa, ja
auta hyvä Luoja, kovin on tuima ilme hikisillä kasvoilla.

Vaimo, anna äkkiä aseeni tuvan seinältä!

Ei, ei sittenkään... tätä asiaa ei aseilla ratkota, ei enää.
Jostain täytyy rauhan ja sovinnon alkaa.

Ikkunaan katsomatta hän
lähestyy ovea
päättäväisin askelin.
Polveni tutisevat ja sydän jyskyttää -

Tuleeko tästä rauha - vai nopea kuolema kuula kallossa?

Kas, naapurihan se siinä, tervetuloa ja käy peremmälle...
Jaa että poikasi on elossa, kiitos Jumalalle.
Mutta veljesi... niinkö... sepä ikävää, että kaatui
toissapäivänä Tampereella.
Otan osaa...

Mutta ole ystävällinen ja laita rihlakko pois, istu perseellesi
ja jutellaan niin kuin miehet, niin kuin ennenkin juteltiin.
Jaa että ei ole paluuta entiseen?
Älä nyt... hyvä mies, laske se ase alas, laukeaa vielä -

Ja ajattele, viime syksynä syntyi minun pojanpoika, eikö
tarvitse isoisää tenava!
Ajateltiin vaimon kanssa että jos meidän poika
saa surmansa Tampereella, otetaan
sitten Anna ja pikkumies meille, kyllä tässä
jotenkin selvitään, ei ole muutakaan vaihtoehtoa, selvitä
eteenpäin, jokainen
omalla kohdallaan, eikö niin
naapuri...

Niin että ne seitsemän, jotka kaksi viikkoa sitten
pellon reunaan ammuttiin?

Heidän poikansa ja pojanpoikansa...
Niinhän se on naapuri, juuri niin, että tämä on ollut
tavattoman julmaa aikaa.
Eikö laitettaisi piste kirotulle vihanpidolle?

Kuule nyt...
Sinähän tiedät etten minä ole ollut suuna päänä
teikäläisiä vainoamassa, en silloinkaan kun naapurikylässä
poltitte apteekkarin talon ja ajoitte perheen
pakkaseen, se oli kyllä katalasti tehty, mutta -
suojeluskunnastakin minä sanouduin jo irti,
tavallaan, ihan totta, enhän minä ollut
edes Tampereella, en mennyt mukaan en, uusi
hihamerkkini on tuolla kirjan välissä sekin, vaimo voi
näyttää, en ole takkiini sitä laittanut...

Älä hyvä mies, älä!




Minun pääni sisältäkö tämä tavaton räsähdys kuului
vai mistä,
ja omituinen ikäänkuin sähköinen värinä
veltoksi valahtaneen
kehoni ytimissä, epämääräinen
suhina päästä varpaisiin, muuttuu kivun aalloksi
kuin vedettäisiin ruumistani
kahtia:
voi mikä kipu tulvahtaa päähän, painaa sormet
silmäkuoppiin -

Kohta, aivan kohta poissa -

Kyyneleesi putoilevat poskelleni, hiljainen nyyhkytyksen
ääni, kuinka hellästi silität hiuksiani, se on
kaunista, sormissasi tunnen hiusteni tahmeuden,
mutta ajatukseni
ovat tavoittamaisillaan jotain tärkeää, ratkaisevan
tärkeää - en saa siitä kiinni -

Taitaa olla aivan liian myöhäistä?

Hassua, tunnen että
sydämeni on lakannut lyömästä, kuinka
sellaisen voi tuntea?

Viimeinen aistimukseni tässä maailmassa:
ämpäri kaatuu kyljelleen
kiroilevan naapurin paiskatessa oven takanaan kiinni
surmatyön tehtyään ja

pimeys.




Äitiparta puuttuu puheeseen, nyt äitiparta puuttuu puheeseen!

Luuletko että olen valkoisten puolella
kirjoitettuani näin, älä luule.
Enkö kertonut myös heidän julmuudestaan,
kuinka seitsemän perheellistä miestä ammuttiin kuoppaan
maalis-huhtikuun vaihteessa jossain
ehkä pohjanmaalla, kun maa oli vielä jäässä
ja kuopan kaivamisessa apuna käytettiin
rautakankea ja talikkoa?

Kyllä.

Yritän siis olla puolueeton.
Kertoessani sinulle isoisästäni, äitini isästä, rakkaasta
tuffasta, joka kuoli runsas kymmenen vuotta sitten.

Hän syntyi työläisperheeseen
yli yhdeksänkymmentä vuotta sitten
ja lapsuuden herkät vuodet - jolloin tarvitsemme
aivan erityistä turvallisuutta, huolenpitoa ja lämpöä -
hän eli vapaussodan kaoottisten vaiheiden,
epävarmuuden, pelon ja vihan kurimuksessa.
Yhteiskuntaa, kaupunkeja ja kyliä repivässä vihanpidossa
kasvavan lapsen ainoa turvapaikka
oli rakastava koti.

Ymmärrät varmasti mitä tarkoitan.

Koulussa opettajat laittoivat hänet nurkkaan seisomaan
koska hän oli punikin lapsi.
Välitunneilla häntä kiusattiin, nimiteltiin ja lyötiin.
Lopulta hänet otettiin vanhemmiltaan pois -
koska hän oli punikin lapsi.

Vielä pitkään vapaussodan jälkeen raskaat veitset raatelivat
maata pitkin poikin, terien jättämät jäljet ovat edelleen
näkyvissä, ja kun haavoihin kosketaan esille pursuaa verta
ja kyyneliä.

Päitä vaaditaan vadille!

Vuosikymmenten ajaksi vapaussodan vaiheiden selvittely
hautautui isomman sodan aiheuttamien tuhojen
korjaamiseen...

Aivan...

Sinne lähti myös tuffani veljensä kanssa.
Punikin pojat - taistelemaan isänmaan vapauden puolesta,
kuolevan miehen sisälmykset retkottivat
kranaatin aukisilpomasta vatsasta
isoisän pitäessä korahtelevaa veljeä sylissä.

Synnyin 1967.

Äitini oli seitsemäntoistavuotias, itsekin vielä lapsi.
Minä olen ensimmäinen lapsenlapsi äitini vanhemmille.

Minun isäni oli ankara mies,
humalassa hän joskus itki ja pyysi kiivauttaan anteeksi.
Sellainen itku tuntui pahemmalta tai
ainakin yhtä pahalta kuin
lyöminen.
Mutta hänen isänsä oli ollut ankara mies, paljon ankarampi
kuin hän, luulen.

En tiedä millä hän isääni löi
mutta isäni tapasi lyödä nahkaremmillä,
jos olin ollut oikein tuhma -
solkipäällä.

Isäni oli joutunut puusavottaan kymmenvuotiaana,
tukkikämpille miesten töihin.
Kun minä sitten kasvoin sanomattakin on selvää
että varhaisessa teini-iässä jo kasvatin pitkää tukkaa,
toiseen kenkään maalasin rauhan- ja toiseen
anarkistimerkin, ja sain kuin sainkin
isän raivoihinsa:

Laita nyt sitten hamekin päällesi ämmä.

Lyödä hän ei uskaltanut, ei enää, uhkaili kyllä.

Anteeksi, ei minun pitänyt isästäni puhua...
Mutta uskoon tulin syksyllä 1989, poikani oli yksivuotias.
Olin aina pitänyt uskonnollisia asioita
tyhjänpäiväisenä pelleilynä,
pahin vaihtoehto oli kristinusko, missä todellisuuspakoiset
pellet suggeroivat itseään ja toisiaan, pakenevat
maailman ja elämän
kohtaamista ja omaa vastuullisuuttaan
johonkin ihme jeesusteluun.

Niinpä sitten oli varsinainen yllätys
kun totuutta etsittyäni
sain kokea että se on Jeesus:
elävä ja todellinen.
Ei jotain uskontoa, ihmisten luomaa kuvitelmaa, vaan oikea
Vapahtaja.

Siitä elämä alkoi avautumaan.

Tuffani makasi sairaalassa ja teki kuolemaa.
Muistan viimeisen kerran kun kohtasimme, meillä ei ollut
mahdollisuutta puhua, mutta hänen silmänsä
kertoivat tärkeimmän,
minäkin olen löytänyt sen, kirkas katse sanoi.
Ja hyvästellessämme toisemme sisälläni läikähti
tavaton ilo.

Muutaman päivän kuluttua hän nukkui pois.
Sairaanhoitaja kertoi hänen laulaneen viimeisenä yönään
"mun kanteleeni kauneimmin taivaassa kerran soi".

Siirrymme takaisin fiktioon:




Ei uskoisi että olemme nyt tässä.
Kun ajatellaan että isoisäsi sentään tappoi
minun isoisäni,
ja tässä me olemme, saman kylän poikina, samaan sotaan
lähdössä, kummallista on.

Istumme rannalla vaitonaisina
joen syöksähtelevää, mutkan kohdalla pyörteilevää vettä
katsellen -
pidät kädessäsi metallista merkkiä,
hymyilet vähän ivallisesti, surullisesti, miten lienee.

Niin se on ystäväni, ei tullut suuria urheilujuhlia...
Merkkejä ennätettiin tehdä, pöytäliinoja ja postikortteja
painatettiin suuressa juhlahumussa - ja niinkö se on, että
serkkusi oli sadan metrin juoksun ennakkosuosikki?

Ja nyt hänkin on kait rintamalla tai ainakin lähdössä
niin kuin me.
Kuinka rakkaalta elämä äkkiä tuntuu
kun ymmärtää että se on ohuen karvan varassa.
Niinhän se aina on että ei kukaan seuraavaa hetkeä tiedä,
mikä hetki on viimeinen, ei osaa ajatella, luulee vain
että elämä jatkuu ja jatkuu, huomenna teen
tämän ja tämän, sitten naps, yks kaks lanka onkin poikki.

Ja sielu... mikähän sekin on tuo sieluksi sanottu... liitääkö
se johonkin pois, jos liitää niin minne -
lienee pelkkää aivotoimintaa koko sielu, tyhmien
pappien ja filosofien keksintöä?

Kohautat olkapäitä
kuin olisit kuullut kysymyksen
vaikka en sanonut mitään,
ajattelenko liian äänekkäästi, tai ehkä sinäkin vain
ajattelet omiasi.

Kyllä olisi isälläsi ihmettelemistä.
Että siinä sinä tulipunaisen punikin pojanpoika
istut lahtaripaskiaisen jälkeläisen vieressä kuin ystävä konsanaan.
Tappelivathan isämme toisiaan vastaan
Tampereen verikahakassa
vasta parikymmentä vuotta sitten -
eivät haavat niin nopeasti arpeudu, mutta -
niin kummallista kuin se onkin, ehkä sota osaltaan
lähentää meitä toisiimme, nyt kun on yhteinen
vihollinen, niin karvasta kuin se on
eräiden myöntää?

Huokaus...

Miksi me toisiamme vihaisimme isien syntien tähden?
Elämä on niin helppo kuluttaa vihassa
katkeruudessa ja
kaikenlaisessa päättömässä
kiivailussa.
Kyllähän minä ne muistan, isän hurjat puheet, ja kuinka
nyrkki paukkui pöytään ja astiat helisivät, kun vannoi
tappavansa teidän koko suvun
naisia ja lapsia myöten.
Tietäisitpä kuinka minua pelotti -
kyyhötin pöydän alla, ja iltaisin en uskaltanut nukahtaa
kun pelkäsin että punikkimörkö tulee ja
vie minut niin kuin vei isoisän.

Ei, en suostu päästämään katkeruutta sydämeeni.
Eihän se ole sinun vikasi, ei oikeastaan sinun isäsikään
vika, eipä tietenkään, heidän isiensä vika
se voisi olla, mutta
vaikea sanoa, asiat vain ovat menneet niin
ja omalla tavallaan jokainen varmasti halusi hyvää,
mutta

mistä me tiedämme mikä on hyvä, kun yksi kiihkoilija
sanoo yhtä, toinen taas toista?

Sen minä ainakin tiedän että viha on paha.
Tappaminen on paha!
Ja tässä me olemme lähdössä rintamalle
yhteistä vihollista vastaan...

Niin, kuka tietää - onko tappaminen aina paha?

Mistä sen erottaa milloin on ja milloin ei,
yksi sanoo että tämän tähden kannattaa tappaa ja
toinen että tämän.

No, isänmaan puolesta tietenkin...
Sehän on selvä.
Mutta eivätkö isoisämme tappaneet toisiaan
isänmaan puolesta, yhteiskunnan tähden, yhteisen hyvän
puolesta?

Voiko isänmaa olla niin suuressa ristiriidassa itsensä kanssa?
Jos tapamme venäläisiä isänmaan puolesta -
minkä puolesta he meitä tappavat?
Ihan vain ilkeyttäänkö...

Ihan vain ilkeyttään
nuo pahat, vallanhimoiset ja ahneet
ovat hyökänneet rauhaa rakastavaan, sopuisaan
maahamme.

Paskanmarjat mitä propagandaa!

En minä pasifiksi ryhdy, ei tämä sitä ole...
Häpeällistä olisi ajatellakin etten velvollisuuttani täytä,
mutta:
Mietinpä vain.




Ja tiedän, minä tiedän
että sinäkin mietit.




Millaisen runon kirjoittaisin sinulle tänään?




Routaista peltoa! Kivisiä sydämiä!

Pilvet riippuvat alhaalla
huhtikuussa 1918,
ikkunasta
katselen kun kävelet navetalta pihan yli
ämpäriä kantaen.

Ja tuhannet ajatukset risteilevät mielessäni.

Olemme juuri vallanneet Tampereen
mutta
peltojen takana
asuvalla naapurilla on poika -
en voi olla ajattelematta isän tuskaa,
onko poikani tappanut hänen poikansa, hänen poikansa
ja minun - aina jonkun poika.

Tahtoisin,
astuessasi kenkiäsi kopistellen
porstuaan
ja ulkoa leyhähtää
alkukevän kylmyys sekä navetan tuoksu -
painaa pääni syliisi ja itkeä kipuni
ulos.

Voisinpa vain nähdä vuosien päähän,
nähdä kuinka jossain sukupolvessa, valovuosien päässä,
joskus jossain poikamme oppivat kunnioittamaan
toisiaan, lakkaavat vihaamasta, laskevat aseensa!

Itkettää...

Se olisi voinut olla totta...

Rakkaani,
se voisi olla
totta.




No niin, tulipa runoiltua.
Ilta saapuu ja sammutetaan lamput, käykäämme nukkumaan
että jaksamme sotia.
Isämme ovat rintamalla, huomenna lähdemme mekin
vapaaehtoisesti - ja urheasti - velvollisuuttamme täyttämään,
käsi kädessä yhteistä vihollista vastaan!

Niinkö?




Ei...

Ei niin...




Paitsi jos ymmärrämme, tiedämme.
Että yhteinen vihollinen on viha, anteeksiantamattomuus,
katkeruus, sydänten kovuus...

Juuri niin, rakkaani.
Käsi kädessä yhteistä vihollista vastaan:

Alas armottomuus.







[ omistettu rakkaan tuffani muistolle ]

tunnettu sanoittaja matkustaa rannalle ja takaisin
(06.12.08)



Tietokoneen näytöllä aherran tilattua laulua,
kirjoitan sydämestäni, toki



Ikkunasta säteet valon
aamuun harmaaseen
Pölyyn piirtää kuvion ja
sieluun sellaiseen

Missä tänään soinnut ovat
miltei vaienneet,
vain yksinäiset haavekuvat
ilmaan leijailee

Ja aamun valo kirkas

Tunne kallis poissa on
ei syty uudelleen
Enkö ollut sulle kyllin
vielä laulun teen

Milloin tulet, tiedän rakas
haaveet rauenneet -
sormukseni annoit takas
virtsa karkailee



Äh!

Ajatukset eivät pysy kasassa

Itsenäisyyspäivä ja olen krapulassa,
katson kelloa
Juu, heräät kohta ja
sitten pitää lähteä kanssasi retkelle

Naputan otsaani, yritän saada luomisvireen päälle



Tunne kallis poissa on
ei syty uudelleen
Enkö ollut sulle kyllin
huomiseen



Millaiseen huomiseen?
Hitto!

Kuulen sinun heräilevän makuuhuoneessa
ja mietin pitäisikö peruuttaa retki
mutta tiedän että pettyisit

- Rakas, teetkö töitä?
- Joo, yhden laulun sanat pitäis saada valmiiksi
- Mitä kello on?

Pirskules sentään nainen, älytön kysymys,
katsoisit itse sitä v-tun kelloa!
Huokaus...

- Kohta seitsemän, nukkuisit nyt, mun pitää tehdä töitä
- Mmm... voin mä tunnin nukkua, mutta muista
itsenäisyyspäivänretki, herätä mut ennen kahdeksaa
- Joo joo, kultaseni



Enkö ollut sulle kyllin...
tähän huomiseen?



Mmm... tähän huomiseen, uuteen huomiseen?

Ehkä:

Tunne kallis poissa on
ei syty uudelleen
Enkö ollut sulle kyllin
yhteiseen huomiseen

Ei onnistu

Käyn parvekkeella, poltan hätäisen savukkeen

Mannerheimintiellä jyristelee autojen tasainen virta
lipputangon naru flatkuttaa vasten tolppaa

Tulen takaisin sisälle, kello on puoli kahdeksan
ja päätä kivistää

Tietokoneen näytöllä aherran tilattua laulua,
kirjoitan sydämestäni, toki

Olenhan luova taiteilja, sanaseppo, eläytyvä ja empaattinen



Ikkunasta säteet valon
aamuun harmaaseen
Pölyyn piirtää kuvion ja
sieluun hiljaiseen

Missä tänään soinnut ovat
miltei vaienneet,
vain yksinäiset haavekuvat
ilmaan leijailee

Ja aamun valo kirkas

Tunne kallis poissa on
ei syty uudelleen
Enkö ollut sulle kyllin
kuiskaan huomiseen

Jos vielä tulet kotiin rakas
tahdon yrittää,
kaipaan lämpöäsi joka
liekin voisi sytyttää

On aamun valo kirkas



Mmm...

Kuuntelen ääniraitaa, säveltä ja rytmitystä, tam tam tam
Sovitan sanoja laulumelodiaan

Ai ai!
"Jos vielä tulet kotiin rakas"
on vaikea laulaa, liian vähän ilmaa tavujen välissä:
laulaja hengästyisi

Muutenkin töksähtelee koko tekele, ei kuulosta luontevalta

No niin, ei voi mitään, täytyy jatkaa illalla

- Rakas, kello on viis yli kahdeksan! huudan






Auton nokka Kirkkonummen suuntaan ja menoksi,
takapenkillä korissa
eväät ja samppanjapullo
Menemme muistelemaan yhteisen taipaleen alkua

Painat iskelmäradion päälle
Hyräilet punaisin poskin, silmissä kaihoisa katse
eläydyt laulujen tunnelmiin

Ja minä
kuulen pelkkää sanojen virtaa,
jota mieli automaattisesti tavuttaa ja pätkii
jokainen sana on tehty sana, jokainen lause jonkun rakentama

Vesiräntää sataa, laitan tuulilasinpyyhkijät päälle

Silmien edessä kulkee sanojen litania, tuossa kohtaa
loppuu rivi, seuraavalle riville ja sitten

Aivan ennalta arvattavia riimejä,
tyhjänpäiväistä

Silmäkulmassasi kyynel kimmeltää
kun eläydyt
kasarirenkutukseen:

Ota minut syliin, bla bla bla

Minuutit kuluvat, emme puhu mitään, radio pauhaa -
muutama kilometri ja sitten perillä,
kappaleet seuraavat toistaan, tänä aamupäivänä
ei tunnu tulevan yhtään minun sanoittamaa,
tältä asemalta ainakaan, ei se mitään
yhtä tyhjänpäiväisiä nämä, ironisesti hymyilen:
Potaskaa kaikki tyynni

Jokainen sana on tehty

Saavutaan perille, astutaan autosta ulos ja

Joskus minä pelkään, että kun katsot silmiin ja puhut hellimpiä sanojasi
alan kuulla ne niin kuin kirjoituksen,
näen mustat koukerot edessä kuin näyttöruudulla
mieleni heittelee pilkkuja ja pisteitä sinun puheesi lomaan

Rytmitän lauseitasi

Stop, tähän kohtaan kuuluisi
parin sekunnin tauko, se kuulostaa tehokkaammalta
kultaseni

Kun sanot olevasi onnellinen että olemme
tavanneet, elämä minun kanssani on niin tavattoman
rikasta

Hymyilen ironisesti,
niin kuin kuluneelle fraasille kuuluukin hymyillä
ja ehdotan tehokkaampaa riimitystä

Tällä tavalla se soi:

Niin onnellinen olla saan kun kerran tapasimme,
tää rikasta on elämää, en toivo enempää
Sinun kanssa, sinun kanssa tahdon vaan, ja kaiken jakaisimme

mikä elämään nyt kuuluu kohdallamme

Mitä nyt?

Kysyt tuijottaessani metsää mitäännäkemättömin silmin
autonavaimet kourassa, toisessa kädessäni eväskori

Ei mitään kultaseni, työväsymys vaivaa

Otat kädestä kiinni
kuljemme rantaan vievää polkua ja
puristan kättäsi hellästi, täällä rakastelimme ensikerran
itsenäisyyspäivänä 1965

Kauniit muistot valtaavat mielen liukastellessamme polkua alas, polkua alas






Laitan huuleni huulillesi
putoan lauluttomaan hyvyyteen






Ja sitten takaisin himaan
Työt odottaa

Olipa elämystä kerrakseen
bylsiä ulkona joulukuussa - niin kuin silloin joskus
Hellä mutta nopea itsenäisyyspano, Darling
sormet kohmeessa

Tam tam tam

Menet kuumaan suihkuun,
minä palaan keskeneräisen työni äärelle

Ikkunasta säteet valon
aamuun hiljaiseen
pölyyn piirtää kuvion
ja sieluun harmaaseen

missä tänään soinnut ovat
miltei vaienneet,
ja yksinäiset haavekuvat
ilmaan leijailee

on aamun valo kirkas



Tai, jos vaikka tekisin toisella tapaa...
Mietin



Jossain nainen kuuntelee radiota,
ihastelee uutta hittiä
ihmettelee, kuinka tavattoman kaunissieluinen mies
on tämä Juri Kallanpää laulaessaan avoimesti sydämensä tuntoja



Sä teet mulle valon
aamuun hiljaiseen,
puun kuoreen kuvion ja
nuolen sydämeen

En voi elää ilman
rakkauttasi sun
nyt väreilevään ilmaan
puhu mulle kun

Sydän epäilee

Kerro että tulet vielä
vaikka lähdit pois,
sytytä ne tulet vielä
että sydämeni vois

Tuntea taas läheisyyden
joka kirkastaa
mieleni ja pimeyden tään
kun hämärä on maa

Ja sydän epäilee



Pösilö, senkin pösilö!
Luuletko että nämä on Juri Kallanpään sanoja
Pyh, hän on pelkkä tulkki, ammattilaulaja

Tietokoneen näytöllä ahersin,
kirjoitin sydämestäni
minä,
luova taiteilja, eläytyvä ja empaattinen!

Tarkastelen sanoja



(Hihitänkö)

KANGASTUS
(aavikkorotta 2.12.2006 klo 05.29)

Hänellä oli sinun silmäsi.
Sinun huulesi.

Toivoin hänen olevan sinä,
kyyneleet valuvat poskiani pitkin.

Hiekka on kylmää...

Hän käveli niin kuin sinä kävelet,
pyysin hänet kotiini jatkamaan iltaa.

Pullollinen punaviiniä,
heleitä nauruja
punaposkin
kun lauloimme miljoona miljoona ruusua
ja kuolasin kaulalleen.

Varpaiden jälkiä hiekassa:
viinilasin reunassa huulipunaa, makuuhuoneen
matto rytyssä,
yöpöydällä käytetty
kondomi.

Aamun tultua hän lähti
etkä sinäkään jäänyt.
Ethän edes ollut täällä,
vaikka toivoin.

Mutta jäi paha maku suuhun.

Ehkä tämäkin piti sitten kokea, kokea?

Kangastuksen tavoittelua.
Kylmää hiekkaa...

Voi kuinka hänellä olikaan
sinun silmäsi, sinun suloiset huulesi!
Vähän aikaa - humalassa.

Aamulla käänsin katseeni pois.

En kestänyt katsoa hänen silmiään, hänen huuliaan.

Hyvä että lähti.
Vain sinua kaipaan.

Minä ja uljas kondomipakettini.

Jos nyt tulisit, huomaisitko
että yksi puuttuu?

Miljoona, miljoona ruusua kuihtunutta
hautakumpusi päällä.
Kirottua, miksi sinun piti mennä.

Jättää minut yksin, unelmieni kanssa.
Muistojeni kanssa.

Sinun silmäsi, huulesi.

Ja hitto vieköön, taas panettaa.
Kyllä on kauheaa olla mies.

Kiikutan käytetyn kondomin roskakoriin
ja mennessäni käännän
kuvasi piirongin päällä oikein päin,
vihellän.

Hyvää lauantai-aamua rakkaani.

(aavikkorotta2 3.12.2006 klo 02.53)


Kello on viisitoista yli kaksi,
ja lähenee taas neljää.

Viime yönä kirjoitin runon aavikkorotasta.

Hänellä oli sinun silmäsi.
Sinun huulesi.

Hiekka tiimalasissa valuu,
ja kellon sisällä on ranta, avaruus.
Kaikki mitä yhdessä teimme.

Varpaiden jälkiä hiekassa:
viinilasin reunassa huulipunaa, makuuhuoneen
matto rytyssä,
yöpöydällä käytetty
kondomi.

Aavikkorotta on mies joka muistelee
kadonnutta rakkauttaan,
hänen silmiään ja huuliaan.

Ne tulevat häntä vastaan toisissa, joissa
hän tavoittelee häntä, kadonnuttaan.
Heissä hän koskettaa halunsa kohdetta, muistaa herkästi
sormenpäissä miltä toisen iho tuntui
kesäisinä iltoina.

Mutta jäi paha maku suuhun.

Hiekka tiimalasissa valuu.
Parin minuutin kuluttua kello on puoli kolme.

Loppua kohti muutin tunnelmaa, väänsin
aavikkorotan olemusta aavistuksen verran kieroon.
Viimeisten lauseiden oli tarkoitus osoittaa
koko runo typeräksi kuvitelmaksi.

Siihen asti kaikki olisi voinut olla tottakin.

Jokaisella meistä lienee sen verran ihmistuntemusta,
että ymmärrämme, jos vaikka ihminen
toimisikin tuolla tavoin
hän ei kirjoittaisi runoa siitä.

Niinpä minä kirjoitin sen.

Silmäsi, huulesi.

Joita hän, epämääräinen luomukseni, muistelee.

Hyvää yötä rakkaani.

Olen töissä seksikaupassa ja puran turhautumiani näin.
Kirjoitan outoja runoelmia aamuyön tunteina.

Nukahtaessani
armollinen pimeys nielaisee rannat
jalanjäljet hiekalta
huuhtoo se nousuvesi.

Nukahtamisen hetkellä huokaus vielä.
Kaikki me tahtoisimme
säilyä rakkaittemme mielessä
sittenkin
kun olemme jo eronneet.

Ja meihin sattuu ajatellessamme
että he nyt
naiskentelevat toisen kanssa.

Kipuamme tuskin helpottaa
ajatella - että hän laukeamisen hetkellä
huutaa minun nimeäni?

Kello on puoli kolme.

Hiekka tiimalasissa valuu kuin aika.

Minäkään en ole äitiparta,
olen vain toinen aavikkorotta,
fiktio fiktion perässä.
Mies joka on seksikaupassa töissä.

Kuinka runo syntyi?
Äitiparta oli menossa nukkumaan, ajatteli
kirjoittaisiko vielä jotain, ehkä jotain vaikka typerääkin
mitä mieleen juolahtaa.

Kirjoitti runon kangastuksen tavoittelusta!

Sitten kyllä laittoi ylläpitoon viestiä
ja pyysi poistamaan runon,
eivät poistaneet.

Ja nyt hän luo fiktion fiktion päälle,
toisen aavikkorotan, minut, joka seksikaupasta tultuani
en vielä saa unta.

Levottomat mielikuvat risteilevät ajatuksissani.
Minunkin on ikävä erästä.

Ja aivan pian kello on taas neljä.


(Kirjoitettu nimimerkillä aavikkorotta2 Suomi24 Rakkausrunot-palstalle 3. 12. 2006 klo 02:53)

(aavikkorotta3 4.12.2006 klo 12.28)

AAMUPÄIVÄISTÄ HURINAA
(04 12 06)


Hileinen kaislikko taittuu, ohuelti jäätynyt vedenpinta
Auki
Veneen lipuessa rannalta
Järvenselälle

Kuikka huutaa


*


Airot käsissäni, niiden liike
On muistosi
Kasvojesi sekaantuessa vielä sumuiseen aamuun
Tässä

Hengitys höyryää


*


Jokaisella vedolla
Jolla tulin avattuun sinuun
Jouduin kauemmas itsestäni ja
Ranta kääriytyi surulliseen vaippaan

Linnut mykistyivät


*


Soudan eteenpäin
Vaappuvien ja hajanaisten ajatusten kanssa
Kunnes käteni kääntävät takaisin
Paperin pinnalla

Jäähileinen kaislikko taittuu



(Kirjoitettu nimimerkillä aavikkorotta3 Suomi24 Rakkausrunot-palstalle 4. 12. 2006 klo 12:28)

(aavikkorotta3 4.12.2006 klo 13.26)

AAVIKKOROTTA3 ON JUURI HERÄNNYT UNILTAAN.
(04 12 06)

Aavikkorotta2 on minun kuvitelmani, seksikaupassa
työskentelevä turhautunut mies joka pakenee
elämän ankeutta runoiluun.

Aavikkorotta1 on hänen kuvitelmansa:
mies, joka rakkaan kuoltua
etsii häntä jokaisessa tapaamassaan
naisessa.

Kuka minä sitten olen?
Olen tehtaassa työskentelevä työläinen.
Teen aina yövuoroa, olen pyytänyt johtajalta niin.
Kotona minua odottaa penseä vaimo, ja juopotteleva hulttio
aikamiespoika.

Aamulla laitan tulpat korviin, nukahdan
pimennysverhojen takana.
Makuuhuoneen ovi on hyvin tiivistetty.
He liikkuvat keittiössä hiljaa, puhuvat vain kuiskaten.

Joskus kuitenkin herään poikani mökellykseen,
silloin käännän vaivaantuneena kylkeä, jos en heti
saa uudelleen nukahdetuksi, katson hetken
kattoa
pimeään tottuneiden silmieni erottaessa
valkean laatan pääni yläpuolella, näkökenttä sumenee
ja vajoan jälleen uneen.

Herättyäni laitan valot päälle, pimennysverhojen takana -
he luulevat minun nukkuvan vielä
kun kirjoitan näitä sanoja:

Hyvää huomenta rakas pöytälaatikkoni.

Kirjoitin runon aavikkorotasta, joka kirjoittaa
runoa kangastuksestaan;
sitten kirjoitin, toisesta aavikkorotasta, jonka luomus
ensimmäinen aavikkorotta
nyt on.

Tänään aamupäivällä
muutaman tunnin unen jälkeen herättyäni
kirjoitin runon kaislikon läpi lipuvasta veneestä,
ja mielestäni se oikein onnistunut tekele.
Pitkästä aikaa olen tyytyväinen itseeni -
runosuoneni pulppuaa.
Voisin ehkä johonkin julkaisuun lähettää sen?

Sitä en laita aavikkorotta1:n enkä aavikkorotta2:n kirjoittamaksi,
näiden kuvitelmieni, ei.

Sen runon tunnustan kirjoittaneeni ihan itse.

Minä, aavikkorotta4:n luomus -
Tehtaassa työskentelevä, aina yövuoroa tekevä
työläinen.


(Kirjoitettu nimimerkillä aavikkorotta3 Suomi24 Rakkausrunot 4. 12. 2006 klo 13:26)

(äitiparta 4.12.2006 klo 12.57)


04 12 06

Kuinka monet aavikkorotat
Juoksentelevat olkapäillä
Käteni tavoittelee kuulaassa ilmassa
Kaikkien niiden läpi
Todellisuutta joka on liian kipeä
Katsoakseni suoraan

Ja toivon
Ehkä kiertotietä saavani otteen kaikesta siitä
Kuinka monet aavikkorotat
Juoksentelevatkaan olkapäillä
Minä muistutan

Ettei tämäkään runo ole faktaa
Tarkastelen vain lauseita
Olen hyvinkin vakavissani
Toiselta puolen
Ajatellessani tätä ihmisten maailmaa
Jossa niin monin tavoin

Hapuilemme kohti

Mekin runoilevat kynäniekat
Aavikkorotat


(Nimimerkillä äitiparta Suomi24 Rakkausrunot-palstalle 04.12.06)

Sanat Nico. Vapaa suomennos Parta.


RUUSUJA LUMESSA

Hän astui sinun maailmaasi
tuli aika kulkea
siellä missä ruusut kasvavat lumessa.
Putosit sielusi varjoihin,
ja silloin tiesit että tämä on ollut totta
jo ennen kuin täytyi mennä.

Etkä koskaan voi nähdä valoja hohtavina yössä
ennen kuin tunnet näin...

Yö yöltä pääset lähemmäs sieluasi!

Kunnes kuljet yksin pelkäämättä.
Ja silloin tiedät että kaikki on ollut totta
jo ennen kuin täytyi mennä.
Ja ymmärrät olleesi sokea ennen kuin löysit
nämä valot hohtavina yössä...

Hän astui sinun maailmaasi
tuli aika kulkea
siellä missä ruusut kasvavat lumessa.
Kun putosit sielusi varjoihin
tiesit että tämä on ollut totta
jo paljon ennen kuin täytyi mennä.

Etkä koskaan voi nähdä valoja
hohtavina yössä,
jos et tiedä etkä ymmärrä:

On ruusuja jotka kasvavat lumessa.

Roses in the snow.

http://www.youtube.com/watch?v=FVEdeDnICLQ&feature=rela


JA SILLOIN UNOHDAT VASTATA

Kun muistan mitä pitää sanoa
Kun muistan mitä pitää sanoa
Tunnet minut jälleen
Ja silloin unohdat vastata

Kun muistan mitä pitää sanoa
Kun muistan mitä pitää sanoa
Tunnet minut jälleen
Ja sinä unohdat vastata

Näyttää niin kuin et edes kuuntelisi
Näyttää niin kuin et edes kuuntelisi
Nousuvesi on peittänyt kaiken
Ja unohdat vastata

Kun muistan mitä pitää sanoa
Kun muistan mitä pitää sanoa
Tunnet minut jälleen
Ja silloin unohdat vastata

- -

When I remember what to say
When I remember what to say
You will know me again
And you forget to answer

When I remember what to say
When I remember what to say
You will know me again
And you forget to answer

You seem not to be listening
You seem not to be listening
The high tide is taking everything
And you forget to answer

When I remember what to say
When I remember what to say
You will know me again
And you forget to answer

You forget to answer.

http://www.youtube.com/watch?v=Aj4PSNdvF10

HUULET

Nauraessaan hän saa mieleeni muistumaan
kaiken missä jäin yksin,
ja taas sydämeni hiljaa vaipuu
illan kohinaan

Mutta joskus vain on syytä pitää
ajatukset salassa
ja annettava himon voittaa
huultemme kohdatessa

Olen pitänyt huolta että hänellä on
reitti yli rikkinäisen sillan
turvallisimmalta tuntuvaan paikkaan
minkä hän koskaan voi saavuttaa huulillaan

Purple Lips.

http://www.youtube.com/watch?v=P_U3KrdjjAY


SYDÄMENI ON TYHJÄ

"Sydämeni on tyhjä
mutta laulut jotka laulan
ovat täynnä rakkautta sinuun"

http://www.youtube.com/watch?v=hR5A9rG8NWk