Mistään ei löydy enää sitä intoa tehdä mitään, kaikki menee päin persettä, ja viimeisen puolen vuoden aikana ei ole juuri muuta pyörinyt kuin oman elämän päättäminen. Olen yrittänyt löytää ilon aiheita, mutta ne peittyvät jokapäiväiseen tuskaan ja siihen, etten ole sinut itseni kanssa missään asiassa. En tunne itseäni, kuka helvetti olen. Tuntuu, kuin omistaisin monta persoonaa, joita en hallitse, jotka käyttäytyvät eri tilanteissa eri tavalla.
Tilanne on vaan sellainen, että en pysty hallitsemaan itseäni, vaan se voi olla ihan yhtäkkiä kun se on ohi. Tunne vahvistuu koko ajan, että teen sen hetken mielijohteesta, niin monta kertaa kun olen miettinyt mikä olisi tuskaton tapa - vai onko sillä edes merkitystä, koska kaikki on sitten ohi?
Ennemmin olisin lähtenyt hoitoon, mutta nykyään millään ei ole väliä. Kaikki tekevät virheitä mutta eikö kukaan tajua, miten kauheaa tällainen on? Ketään ei tässä maailmassa oikeasti kiinnosta. Kyllä kaikki tietävät millainen minä olen, ja haukkuvat seuraavaksi kouluampujaksi, mikä satuttaa minua eniten. Minä en koskaan tekisi mitään sellaista, en koskaan.
Mutta aina se pyörii mielessä, se, että ei tunne mitään. Ei ole olemassa. Ei kipua, ei surua, ei mitään. Mitä menetettävää minulla on?
Tilanne on vaan sellainen, että en pysty hallitsemaan itseäni, vaan se voi olla ihan yhtäkkiä kun se on ohi. Tunne vahvistuu koko ajan, että teen sen hetken mielijohteesta, niin monta kertaa kun olen miettinyt mikä olisi tuskaton tapa - vai onko sillä edes merkitystä, koska kaikki on sitten ohi?
Ennemmin olisin lähtenyt hoitoon, mutta nykyään millään ei ole väliä. Kaikki tekevät virheitä mutta eikö kukaan tajua, miten kauheaa tällainen on? Ketään ei tässä maailmassa oikeasti kiinnosta. Kyllä kaikki tietävät millainen minä olen, ja haukkuvat seuraavaksi kouluampujaksi, mikä satuttaa minua eniten. Minä en koskaan tekisi mitään sellaista, en koskaan.
Mutta aina se pyörii mielessä, se, että ei tunne mitään. Ei ole olemassa. Ei kipua, ei surua, ei mitään. Mitä menetettävää minulla on?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Oletko saanut masennukseesi apua? Käynyt lääkärillä/psykologilla?
Älä hyvä mies itseäsi satuta. Itsekin olen aivan syövereissä täällä. Hengitän hetken kerrallaan. Tee sinäkin niin.
Et ole yksin.
Mietin noita persoonia. Niitä voi olla, jos on dissosiatiivinen identiteettihäirö. Minulla ei ole aivan niin jakautunut persoonallisuus, mutta jonkin verran kuitenkin, sillä minussakin dissosiaatiohäiriö. Se on peräisin kompleksisesta lapsuudenaikaisesta traumatisoitumisesta. Sitä voidaan hoitaa traumaterapialla, mutta prosessi on hidas, ainakin minulla. Olen niin vanha, että voisin olla äitisi, ja ehkä sen vuoksi kaikki on niin hidasta ja vaikeaa. Olen oppinut "liian hyvin" tuo dissosiaation käyttämisen. Se on jäänyt päälle ja siitä on vaikea luopua.
Toivoa siis on, mutta se edellyttä hakeutumista psykiatriseen hoitoon, lääkettä ja psykoterapiaa.
Moi.
Kuulostaa surullisilta nuo ajatuksesi. Kuitenkin: Älä menetä toivoa. Sä olet nuori ja kehityt vielä psyykkisesti pitkään. Eli tuollaiset tuntemukset ehtii muuttua vielä moneen kertaan. Toisaalta: tiedän miten tuskallisia nuo tunteet voi olla sillä hetkellä kun ne kokee. Mulla oli depersonalisaatiota ja dissosiaatio-oireita nuorempana, ja niiden aikana sitä ei juuri muuta halunnut kuin kadota pois koko maailmasta.
Sä tiedostat mun mielestä hyvin tuon, miten mielijohteet voi vaikuttaa suhun. Tuntuis, että kun pääsisit puhumaan asioista jollekin ammattiauttajalle, niin saisit helpotusta oloosi. Hoitoon pääsy on kyllä nykyään kiven takana jos ei itse jaksa vaatimalla vaatia sitä kynsin hampain. Mutta vaikka se on raskasta niin luulen että maksaa kyllä vaivan. Sitkeyttä! Jos ensimmäinen ihminen / hoitotaho ei kuuntele tai ota vakavasti, niin kannattaa ottaa yhteyttä muualle. Ja muistathan että auttavat puhelimet on saatavilla, jos haluaa puhua asioistaan, onnistuu usein nimettömänäkin.
Kysyit, mitä menetettävää sulla on. Mä luulen, että paljonkin. Vaikkakin ehkä rankkoja juttuja käydä läpi, niin kuitenkin myös myönteisiä ja iloa tuottavia asioita. Sillä hetkellä kun ahdistaa ja on paha olla, ei usein itse näe niitä hyviä juttuja, ei voi ehkä uskoakaan että mitään sellaista on olemassa itselle. Kuitenkin parantuessaan ja kehittyessään sitä oppii näkemään mahdollisuuksia semmoisissakin asioissa, mitkä huonommassa jamassa näytti pelkältä kurjuudelta ja epätoivolta. En saarnaisi tätä näin pontevasti ellen itse olis kokenut tätä. Ja en voi olla uskomatta, ettei toisissa samaa kokeneissa olis myös samat mahdollisuudet mitkä mulla. Voimia sinulle eteenpäin!!