että miehen tai vaimon lapsi on rakas?
Minulle ainakin mieheni lapsi on todella rakas, hoidan häntä kuin omaani. Samoin tekee mieheni minun lapseni kohdalla.
Niin paljon täällä kirjoitellaan "vihaan mieheni lasta" jne.
Jos mieheni olisi suhteen alussa edes vihjannut jotain siihen suuntaan, olisin antanut lähtöpassit.
Jos nainen vihaa miehensä lasta, tämä vihaa tuolloin myös tavallaan pientä osaa miehessään. *Moniko tätä on tullut ajatelleeksi?
Minulle ainakin mieheni lapsi on todella rakas, hoidan häntä kuin omaani. Samoin tekee mieheni minun lapseni kohdalla.
Niin paljon täällä kirjoitellaan "vihaan mieheni lasta" jne.
Jos mieheni olisi suhteen alussa edes vihjannut jotain siihen suuntaan, olisin antanut lähtöpassit.
Jos nainen vihaa miehensä lasta, tämä vihaa tuolloin myös tavallaan pientä osaa miehessään. *Moniko tätä on tullut ajatelleeksi?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Minä en voi myöntää, että rakastaisin mieheni lapsia, ja tiedän ettei hänkään rakasta omaani.
Mutta silti, pidän hänen lapsistaan todella paljon ja kunnioitan heitä. Sama toteutuu mieheni ja lapseni välillä. Mielestäni uusperheen pnni ei vaadi sitä että kaikki rakastaa kaikkia, se riittää että vanhemmat rakastavat toisiaan ja omia lapsiaan. Mutta uusperheen onneen vaikuttaa sen sijaan se, että kaikki lapsia kohdellaan asiallisesti, rakastavasti ja tasapuolisesti.
Olen uusperheen tytär eli isälläni on uusi vaimo minulla on 1 sisko ja meidän isän vaimolla on myös lapsia me lapset tulemme keskenään toimeen samoin rakastamme isän uutta vaimoa ja hän meitä ja isämme rakastaa vaimonsa lapsia he taas isäämme ja meillä on yhteiset pelisäännöt jos esim. me ei saada olla myöhään ulkona ei myöskään isän vaimon lapset saa olla
yhteiset pelisäännöt ovat tärkeitä jokaisessa perheessä. Pelisääntöjen tärkeys korostuu uusioperheissä, koska siinähän tavallaan yhdistyy kaksi perhettä.
Mukava oli lukea sinun kokemustasi asiasta!
Oli tosi mukavaa kun kerrankin joku on kanssani samaa mieltä tietenkin myös uusperheessäkin syntyy riitaa kuin tavallisessa perheessäkin alkuaikoina huusin monesti vielä isän uudelle vaimolle et sä mua määrää mutta nyt ollaan sovittu ja juteltu yhteisistä säännöistä ja kaikki menee hyvin
aina ja kaikille osapuolille vaikea ja uusi tilanne.
Minä olen huomannut uusperheen äitinä, että on tosi tärkeää, että asioista jutellaan, pötkötellään sohvalla yhdessä, pelataan ja yleensäkin tehdään asioita yhdessä.
Alkuun oma tyttäreni hieman kapinoi uutta isäpuolta vastaan, mutta sitten vaan juteltiin, juteltiin, juteltiin. Sovittiin, miten on hyvä käyttäytyä.
Nyt lapseni tulee isäpuolen kanssa yhtä hyvin toimeen, kuin mieheni lapsi minun kanssa.
On jotenkin niin hellyyttävää, kun pikkuihminen tulee ja rutistaa ja sanoo että hei puoliäiti.
En rakasta mieheni lapsia. Todellakaan. Heistä on vaan harmia taloudellisessa mielessä ja he häiritsevät elämääni joka toinen viikonloppu. En ole ylpeä ajatuksistani miehen lapsia kohtaan, mutta totuus on kuitenkin näin.
Ja älkää vaivautuko jankuttamaan: "eroa, eroa, lapset kärsivät" -juttujanne. Eroan sitten jos joskus haluan, mutta nyt en halua.
Omaa lastani rakastan ylitse kaiken.
sääli niitä miehesi lapsia.
Ja mies voisi katsoa hieman peiliin, onko oma vai lasten onni tärkeämpää?
Itse en mitenkään voisi olla sellaisen miehen kanssa, joka ei hyväksyisi
a)minun lastani
b) minua lapsen äitihahmoksi silloin, kun lapsi on meillä.
Vain uusperhe-keskusteluissa kysellään (lähinnä naisten) tunteita jotakin ihmistä/ihmisiä kohtaan. Aivan kuin rakkaus tunteena olisi jotenkin autuaaksi tekevä, ja rakkaudettomuus taas huonon ihmisen varma merkki.
Varmasti "äitipuolet" taistelevat negatiivia tunteitaan vastaan ja yrittävät pinnistellä ja tunnustella rakkauden tunteitaan "lapsiapuoliaan" kohtaan muutenkin jo aivan liikaa.
On suorastaan ihme, jos nainen pystyy rakastamaan oman miehensä ja toisen naisen yhteistä lasta. Minusta tuollaista rakastamista ei pitäisi asettaa kunnon ihmisen mittariksi missään tapauksessa. Miksei saisi tuntea negatiivisesti, jos kerran tuntee?
Minun mielestäni on rehellistä ja rohkeaa myöntää itselleen ja muillekin tarvittaessa, ettei rakasta.
Se, että lapsi on syntynyt mieheni ja hänen edellisen naisen pikaisesta suhteesta, ei ole lapsen syy.
Lapsen äiti ei merkitse minulle mitään.
Mutta lapsi on rakas.
En rakasta, mutta enimmäkseen minulla on mieheni lapsia kohtaan positiivisia tunteita. Toinen lapsista asuu kanssamme vakituisesti ja toinen käy joka toinen viikonloppu. "Viikonloppulapsi" tulee ja menee, tunteeni häntä kohtaan ovat melko neutraalit. Mukavaa kun tulee mielellään ja tykkää touhuta minunkin kanssani. Näemme kuitenkin niin harvoin (4 päivää per kk) etten oikein osaa määrittää tuntemuksiani. Sen sijaan pysyvästi kanssamme asuva poika saa minut tuntemaan tunteita laidasta laitaan. Tosin niinhän se on omankin lapsen kanssa, että hyvä merkki kai. Välillä tuntuu että poika haluaisi minulta enemmän kuin osaan antaa. Haluaa kovasti läheisyyttä ja keskustella jne. Toki tätä teenkin, mutta osan aiheista siirrän biologisille vanhemmille, minä en yksinkertaisesti aina vain jaksa...
on hiukan yliarvostettu juttu yhteiskunnassamme.
Musta tärkeintä on välittävä, lämmin ja arvostava suhde, oli se sitten kahden aikuisen tai aikuisen ja lapsen välinen suhde.
On varmasti jokaiselle helpompaa rakastaa omaa lastaan, mutta en väitä, etteikö puolisonkin lasta voisi ajan myötä rakastaa. Itse en voi sanoa, että rakastaisin mieheni lasta kuten omiani rakastan, mutta vuosien myötä olen hänestä oppinut pitämään ja ennen kaikkea välittämään!
Tiedän että oma lapseni edellisestä suhteesta on tärkeä miehelleni, mutta en ole tuhlannut aikaani pohtimalla, rakastaako mieheni lastani...tärkeintä, että hän kohtelee lastani oikeudenmukaisesti, laittaa iltapalaa ja tarkistaa läksyt. Lapsenikin tietää olevansa tärkeä miehelleni.
Aika usein nämä keskustelut muuten käydään naisten näkökulmasta... ei ihmiset samalla tavalla oleta isäpuolten ottavan vastuuta ja rakastavan puolison lapsia, mutta naisilla oletetaan olevan joku kummallinen rakkausgeeni ja valtaisa hoivavietti, joten oletetaan naisen rakastavan kaikkia lapsia ympärillään!
Itse ainakaan en edes pidä kaikista tuntemistani lapsista, kuten en aikuisistakaan. Eihän sitä kuitenkaan tarvitse heille ääneen kertoa. Eikä edes osoittaa. Kyllä elämässä pitää tulla toisinaan toimeen niidenkin tyyppien kanssa, jotka ei omasta mielestä ole niin kauhean kivoja...
Vaikeahan sitä olisi olla kiintymättä ihmiseen, jonka kanssa elänyt samaa taloutta yli 15 vuotta. Tottakai siinä ajassa on tullut kiinnyttyä ja välittää aidosti lapsesta. Toivoo hänen parastaan ja on kiinnostunut, iloitsee ja suree mukana. Meillä oli lisäksi se onni matkassa, että mieheni antoi minulle ja lapselle aikansa muodostaa se oma suhteemme. Eli ei odotettu heti päivästä 1. lähtien, että lapsi jotenkin maagisesti rakastaisi minua tai minä lasta, vaikka minä ja mies satuttaisiin niin toistemme kohdalla tekemään.
Vihasta. Viha on todella vahva sana ja se ei ole ainoastaan rakkauden puutetta. Mun on vaikea käsittää miten sitä ylipäätänsä voisi asua saman katon alla ihmisen kanssa, jota vihaisi. Ja jos itse vihaisin mieheni lasta, niin kyllä rehellisesti sanottuna ihmettelisin jos se ei miestä haittaisi. Minä en tosin näe lasta osana miehestä. Hän on ihan oma yksilönsä. Toki en ikinä haluaisi kohdella hänelle niin rakasta ihmistä huonosti, mutta silti näen lapsen omana yksilönään eikä vanhempansa jatkeena.
Ja toisaalta pyytäisin huomioimaan, että uskon monen täälläkin kirjoittaneen suuren tunnekuohun vallassa. Mietin, että noissa jutuissa voi monesti sekaantua viha ja ärsyyntyminen. Monet varmasti ovat hetkittäin ärsyyntyneet jopa ihan omasta lapsestaan, kun riiviövaihe iskenyt päälle. Mutta tämä ei tarkoita, että lasta vihattaisiin.
Itse ajattelen niin, että puolisolleni on tärkeää voida lapsien kokemien kurjien eroasioiden jälkeen antaa jotain parempaa myös lapsilleen. En tarkoita että parempaa kuin jonkun toisen kumppanin kanssa, vaan parempaa kuin mitä he jo ovat joutuneet kokemaan.
Kun on parisuhteessaan mennyt päin seiniä ja palasiksi, ja samassa kelkassa on ollut vielä lapsiakin, onhan se ihan helvettiä, jos uuden rakkauden löytäminen tarkoittaakin lapsille saman helvetin jatkumista.
Itse rakastan kumppaninkin lapsia. Ymmärrän että se on pitkän yhteisen taipaleen tulos. Ymmärrän etten korvaa poissaolevaa vanhempaa. Olen aina ymmärtänyt olla puhumatta mitään pahaa lapsille heidän vanhemmistaan. Lasten kuuluu saada olla vapaita aikuisten riidoista ja erimielisyyksistä, heidän ei kuulu joutua varomaan luonnollisia hyviä ajatuksiaan kummastakin vanhemmastaan. Ja ymmärrän, ettei jokainen voi rakastaa "vierasta" lasta. Tykätä voi, ja ainakin voi osoittaa lapsille että ovat tervetulleita ja toivottuja kun ovat osa uusperhettä.
Ei se ole lasten syy, kuka heidän vanhempansa on tai miten heidän perheelleen on käynyt. Lapsia pitäisi auttaa ja suojella, jotta heistä kasvaisi onnellisia ja tasapainoisia ihmisiä usein hankalienkin erokokemusten jälkeen.