Mun on vaan pakko purkaa omia tuntojani tänne.. Olen siis puolivuotiaan vauvan äiti. Vauvani on erittäin tarvitseva/vaativa, hereillä ollessaan 5min on maksimi minkä suostuu olemaan yksin esim. lattialla. Sitterissä suostuu istumaan hetken pidempään katsellessaan äitin touhuja... Ja sepäs mua on sitten alkanut hieman väsyttämään, kun tuntuu välillä et ei voi tehdä mitään muuta kuin olla koko ajan ihan kympillä vauvani kanssa. Välillä tuntuu, että hermot on tosi kireällä ja ettei jaksaisi kuunnella sitä "kiljumista" hetkeäkään. (vauvani on kyllä tyytyväinen kun häntä hyvin jaksan hoitaa.) Kaikista ahistavinta on, että tunnen itseni erittäin huonoksi äidiksi, tuntuu, etten jaksa olla tarpeeksi "läsnä" vauvalleni. Oon myös miettinyt, että onko minun syytäni, että vauva on niin tyytymätön? Tuntuu, että kaikkien muiden vauvat viihtyy lattiallakin... ainakin vähän pidempiä aikoja. Erittäin paljon kyllä touhuilen vauvan kanssa (ainaki omasta mielestä), mut eikö sekään riitä?! Tahtoo tuo aikakin kulua välillä niin hitaasti ku ei voi kotonakaan tehä juuri mitn omia juttuja, olla vain vauvan kanssa. Mutta jotenki kaikista eniten mietin aina sitä, että kuin huono äiti oon, minkähänlainen suhde meillä vauvan kanssa kehittyy ja minkälaiseksi pystyn lapseni kasvattamaan...
Voi olla aika sekavaa tekstiä, ajatys katkeilee =) Mutta olisi kiva kuulla jos edes jollain olisi joitain samanlaisia ajatuksia/kokemuksia.
Voi olla aika sekavaa tekstiä, ajatys katkeilee =) Mutta olisi kiva kuulla jos edes jollain olisi joitain samanlaisia ajatuksia/kokemuksia.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kuulostat ihan hyvältä äidiltä. Meillä tuo vaihtelee miten vauva jaksaa yksin olla lattialla. Jos on pirteä niin paremmin mutta kun alkaa väsyttää niin ei lainkaan tai jos vain haluaa jotain tekemistä. Ei siellä lattialla niin kivaa ole kun ei voi oikein mitään vielä tehdä tuossa iässä. Helpottaa varmaan kun vauva kasvaa, alkaa piirtämään, värittämään, pinoamaan palikoita...Aattele, kun subjektiivinen aikakin on vauvalla toooosi paljon pitempi kuin meillä. Ihminen on 18 vuoden ikään mennessä elänyt puolet subjektiivisesta elämästään koska subjektiivinen aika nopeutuu koko ajan iän myötä. Vauvalla päivä siis on pitkä kuin mikä ja minuuttikin...se on hänelle pitkä aika jos ei ole mitään tekemistä. Jos maailma olisi täydellinen, äidit vain viihdyttäisivät lapsiaan kun he ovat hereillä, eikä lasten tarvitsisi koskaan itkeä tylsyyttä tai ikävää. Tänään meilläkin on ollut tuollainen tyytymätön päivä. Mutta piti kumminkin tuossa mm iltapalaa tehdä muille jne. Minulla on sellainen "vika" tai voi olla välillä "taito"kin että keskittyessäni johonkin osaan sulkea ympäröivän maailman pois enkä paljon kuule ympäristöä...tai kuulen, mutta se ei häiritse. Siitä oli tavattomasti apua esim koulussa kun mikään meteli maailmassa ei voi minua häiritä. Ja välillä se ehkä auttaa minua säilyttämään hermoni kun on jotain mitä on vain pakko tehdä ja vauva haluaisi seurustella enkä juuri sillä silmänräpäyksellä pysty toisen tehtävän vuoksi, niin mieleni vain sulkee nuo äänet pois siksi ajaksi, että saan tehtäväni tehtyä. Sen jälkeen taas kuulen sen kutsun ja voin vastata siihen. Mutta en tiedä toimiiko muiden aivot samalla tavalla. Koska eihän sitä yksinkertaisesti voi olla toista viihdyttämässä aivan koko ajan. Itse yritän niin paljon kuin kykenen ja yritän jättää tehtäviä sille ajalle, kun vauva nukkuu, mutta kokonaan se ei onnistu ja elämästä tulisi silkka mahdottomuus. Jos minun mielipidettä kysyttäisiin, niin mielestäni on parempi että äiti hoitaa rennosti pakolliset tehtävät vaikka vauva vähän protestoisi (en tarkoita sen kaltaista itkua jolloin vauva on menettänyt "kontrollinsa" ja on valtavan tunnekuohun vallassa...sellainen itku vaatii nopean rauhoittelun, vaan tarkoitan pikemminkin "kitinää") kuin että äiti ärtyneenä pakottautuu "viihdyttämään" vauvaa tietäen, että kaikki muu jää rempalleen.
Eli jospa yksinkertaisesti on kyse siitä, että hän ei ole tottunut siihen?
Totuttele häntä pikku hiljaa, ja pieneen itkuunkaan hän ei kuole, silloin kun kitinän määrä rupee kasvamaan, niin juttele samaan aikaa kun teet niitä kotitöitä; Äiti tekee tän vielä, katsos kun äiti laittaa tänne tämän ja niin edespäin...
Meidän lapset on tosiaan totuttettu siihen jo heti ja asian kanssa ei ole ollut ongelmia, se voi myös auttaa että otat vaipan pois, ilmakylvyt tekevät kivaa... Kyllä se siitä, pikku hiljaa =)
No et nyt varmaan ole huono äiti. Vauvathan ovat vaan erilaisia. Jotkut tarvitsevat sitä seuraa ja jonkinlaista viihdytysä melkein koko ajan. Itselläni oli ihan samanlaista tytsyn kanssa kun oli vauva. Ärsytti suunnattomasti kun ei saanut oikein kotitehtäviä tehtyä kun ei itsekseen viihtynyt sitterissä tai lattialla. Hankalaa se oli toisessa kädessä roikottaa ja toisella yrittää kokata tai muuta. (painava neiti kun vielä olikin)
Oli oikea sylivauva. Rattaissakaan ei viihtynyt muuta kun silloin jos sattui nukkumaan mutta hereillä että olisi istunut niin ei. En edes yhteen aikaan uskaltanut pahemmin lähteä mihinkään kun se kulkeminen oli niin vaikeeta eli jos en pitänty sylissä huusi täyttä kurkkua ja sai ihmetteleviä katseita ohikulkijoita. Eihän ne tiennyt että ei sillä mitään hätää ollut. Ei vaan halunnut istua rattaissa. Sitten roikotin sylissä ja toisella kädellä lykkäsin vaunuja. Tosi hankalaa. Eipä voi muuta sanoa kun että kyllä se menee ohi sitten aikanaan. Ja jos nyt joku meinaa että kasvatuksesta se vaan on kiinni tai muuta vastaavaa niin eipä ole ainoa lapsi tuo mutta ainoa joka ei rattaissa tykännyt istua ja joka oli noin "sylivauva" eli lapsissa ja vauvoissa on vaan eroja.
Minulla on kaksi lasta: Poika 3-vuotias ja tyttö 1-vuotias ja poika on kai ollut tietyllä tapaa ns."vaativa" vauva - mitä ikinä tuolla luokituksella voikaan tarkoittaa.
Pojallani oli koliikki ja hän huusi elämänsä ensimmäiset kolme kuukautta kurkku suorana kaikki yöt ja käytiin allergian mahdollisuudet, vyöhyketerapiat, vauvahieronnat, äidin dieetit ym. ym. läpi ja mistään ei mitään erityistä hyötyä ja tuon koliikkiajankin jälkeen poika huusi aina lattialla ollessaan vähän väliä ja vierastusaika oli todella voimakasta siinä 6kk ja 9kk aikoihin....monesti katsoivat jotkut ihmiset pahasti kun olin kaupungilla asioilla ja poika karjui vierastushuutoa...mutta kun oli pakko käydä kaupassakin ym. asioilla. Ystävälläni oli samaan aikaan poikavauva, joka karjui refluksivaivaansa ja maitoallergiaansa - ennenkuin selvisi mistä kyse. Välillä katselin hieman kateellisena tuttavia, joilla vauva oli hiljaa lattialla pyörimässä tai nukkui esim. vaunuissa rauhassa - ona mullakin ollut kateudenaiheeni :) Nyt poika on jo "rauhoittunut" mutta melko äkkipikainen ja kiivas luonne on ja pysyy näköjään....huoh! mitähän murrosikä tuo tullessaan.
Tyttö on ollut helpompi tapaus ja koliikkia ei onneksi tullut hänelle...mutta ensimmäiset 6kk olivat yhtä kitinää ja itkua vähän väliä yöt....ja taas tuli ravattua allergiajutut ym. läpi.....ei mitään. Imetys ei onnistunut tällä kertaa kuin todella onnettomasti ja jouduin tarjoamaan vauvalle melko pian korviketta ja siinäkin on kokeiltu kaikki mahdolliset vaihtoehdot. Nyt 1-vuotiaana on jo kivasti mallillaan asiat ja toisen lapsen myötä olen ottanut myös itse hieman rennommin tämän lapsenhoidon.
Välillä muistan itsekin itkeneeni aivan tolkuttomassa väsymystilassa vauva sylissäni kun oli niin uupunut tuon esikoispojan kanssa kun hänellä oli nuo koliikkijutut ym. mutta selvitty on siitäkin. Sitä oli kuin olisi humalassa ollut kun oli niin turta ja sekava ja väsynyt olo kuin valvoi enemmän ja vähemmän kaikki yöt viikkokausia huutavan vauvan kanssa....sitä ei moni voi uskoa ennen kuin kokee. Isäni lohdutti sanomalla kevyesti vitsaillen minulle kun olen itsekin ollut lapsena koliikkivauva, että "On olemassa vauvoja jotka huutavat paljon ja vauvoja, jotka huutavat vielä enemmän"......
Jaksamista sulle!!!!
Mukavia syyspäiviä!
etkä missään nimessä huono äiti. 50-70% äideistä kokee hyvinkin suuria mielialan vaihteluita. Puolivuotias vauva on edelleen täysin riippuvainen hotajastaan - oli se äiti, isä tai joku muu. Tuntemuksistasi et pääse eroon, mutta jo nyt tekstissäsi osaat järkiperäisestikin ajatella asiaa.
Vauvasi on vaativa eikä siitä luonteeltaan muutu. Edelliset oat kirjoittaneet hyviä neuvoja. Esim. lattialle totuttelusta jne. Ja ajattele niin että eka vuosi eletään vauvan ehdoilla täysin . Omia hommia ja harrastuksia ehtii tekemään seuraavat 50 vuotta tai enemmänkin (riippuen minkä ikäinen olet). Vauva aika on niin lyhyt, kun oikein ajattelee.
Oletko yksin lapsen kanssa? Vai onko isä mukana perheessä? Eikö hän voisi olla illallaedes hetken vauvan kanssa, jotta pääsisit edes ulos kävelylle tai kahvilaan, kirjastoon, elokuviin, kyläilemään...Jos isä ei ole, niin olisiko joku muu edes kerran viikossa tms.
Lueppa nuo jutut Vilma Vilkkaasta ja Unto Ujosta.
http://jkk.mll.fi/lapsi_kasvaa_ja_kehittyy/jokainen_on_yksilo.php