Millä teitä uhkailtiin lapsena, lähinnä sellaisia tilanteita silmällä pitäen, joissa vaadittiin tottelevaisuutta ja hyviä tapoja?
Möröillä, poliiseilla, joulupukilla ...
Möröillä, poliiseilla, joulupukilla ...
millä uhkailtiin
topi
714822
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 71
Vanhimmat
Sillä että joulupukki tuo vitsan.
Kerran se toikin vitsan. Ei sillä lyöty, mutta ei se vastannut lapsen joulun odotuksia. Vanhemmat menettelivät typerästi.
Ennen muinoin Koivuniemen Herra oli talon tuvan
oven yläkarmin raossa.
"Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa", uskottiin kuten Raamatun sanaa" jota Hän rakastaa niin sitä Hän kurittaa" ja sen tunnettiin koskevan niin Jumalan Miehiä kuin "valittua kansaakin."
Miten lie tehonnut ja kuinka on tänään?
Meillä päin sanottiin, että "mustalaene tulloo ja vie sinut mukanaa". Pelotti sekin.
Mielenkiintoista on tämä mustalaisilla pelottelu.
Tämä on hyvin yleistä. Vain kerran olen joutunut tilanteeseen, että mies tuli aivan lähelle puukko kädessään muutaman sentin päähän kurkustani - ne olivat kauhun sekunteja.
Se tapahtui aivan yllättäen enkä kokenut edes lausuneeni mitään loukkaavaa. Rauhallinen itsehillintä sai tilanteen laukeamaan.
Syytteen olisin voinut tehdä, koska paikalla oli muitakin, mutta se olisi tuonut vain lisää harmia ja vaaroja.
Kotiseutuni mustalaiset olivat ja ovat hyvin pidettyjä ihmisiä. Totossa rastaan aina erään tuntemani ohjastajan lapullani.
Mustalaisilla sitä minuakin peloteltiin pienenä. Olin ehkä 6v mustalaiset ajoivat kärryillä pihaamme, kysyin mustalaistädiltä, viettekö te mukananne tuhmia lapsia johon täti vastasi,
vai meikäläisilläkö tässä talossa lapsia pelotellaan, Ei me oteta mukaamme vieraiden lapsia, sano mammalles että lopettaa pelottelun.
Äiti kuuli keskustelun ja tukkapöllyhän sitä tuli saarnan siivittämänä kuinka sivistymätön lapsi olin, anteeksi piti äidiltä pyytää.Olin ollut tuhma tyttö kuulema.
Ymmärsin silloin ja nyt vielä paremmin, äitini menettely oli surkeasti väärin.Mutta aika kultaa ikävätkin muistot.
Sanottiin, että Jumala vie kielen, jos kiroilee.
Kaivoon ei saanut kurkkia: "Näkki vie."
Huussin taakse ei saanut mennä kurkkimaan: "Siellä tulee näärännäppyjä..."
Koulussa opettaja laittoi pasemään suunsa pyykkisaippualla, jos kiroili.
Kotiseurakunnassani oli rovastina Eeli J. Hakala, joka sanoi kesken saarnan: "Olokaa lapset hiliaa lehterillä, elikkä mä saarnaan koko päivän."
Pitkiä olivat nuoren pojan mielestä usein hänen saarnansa.
vaanii lapsia rannassa ja sinne ei saa mennä! äitini sanoi topakasti.
Ekaluokan lukukirjassa oli kuva vetehisestä, jonka nimi oli Ahti. Veden varaan joutuneet ihmiset ajautuivat Ahdin linnaan, jossa Ahti kutoi verkkoja.
Ihmisiä sieltä Ahdin linnasta ei laskettu enää koskaan kotiin.
Sängyn alla oli mörköjä, mutta en muista vanhempieni niistä maininneen. Joku muu niistä oli puhunut ja näin minä niitä itsekin.
Eräästä naapurista varoitettiin asiallisesti. Kerrottiin, millainen hän oli.
Meillä ei joulupukki käynyt, eikä lahjoja ostettu. Jouluksi siivottiin perusteellisesti, ostettiin uusia ikkunaverhoja ja vaihdettiin postelleihin uudet oljet, ostettiin uusia pitovaatteita, valmisteltiin hyviä ruokia ja leivonnaisia. Jouluna meillä kävi sukulaisia pitemmän matkan päästä - niitä, joita ei juuri muulloin näkynyt. Ennen joulua äiti uhkaili, että vieraatkin näkevät kun tulevat, jos... blaap-plaap!
Veljeäni uhattiin kasvatuslaitokseen joutumisella, jos hän ei menisi kouluun.
se itse Jumala vielä, joka ajeli kesäisin kärrillään niitä kivikkoisia Jumalan teitä.
kun en pitänyt perunoista, uhattiin että joudun yksin autiolle perunasaarelle. Noin kymmennen vuotta sitten vietinkin enemmän tai vähemmän itsekseni kotona - ruoaksi oli erilainen valikoima pakasteperunoita joista sain päivittäin valita ja valmistaa mieluseni.
..tosin oman näkemykseni mukaan koitin kyllä olla ihan kunnollinen.. ja niitä vuosia taisi olla enemmänkin kuin kymmenen.. ainakin opin monta erilaista reseptiä ja paljon muutakin
- kehittää luovaksi.
Milläs itseäsi uhkailtiin?
Koulussa ensimmäisellä luokalla puhuttiin maailmanlopusta: se olisi suuri tulipalo, joka polttaa kaikki ihmiset, ja vain hyvät pääsevät taivaaseen. Se voi tulla äkkiä, milloin tahansa.
Pelotti syysiltana katsella auringonlaskun jälkeen punertavaa syystaivasta. Oliko maailmanloppu sieltä jo tulossa?
"Akat pelekää maailmanloppua ja isännät mettän loppua, kummastakaa ei oo tietuakaa," sanottihin kotopuoles ennen.
Toivottavasti ei. Lueskelin tuossa alempana karmanlaista ja muusta. Olen myös huomannut, että yksilötasolla se, että koittaa toimia parhaan kykynsä mukaisesti ei välttämättä johda ainakaan mihinkään välittömään tahi positiiviseen palautteesseen.
Sen lisäksi, että luovuttani kehitti se, että sain itsekseni ihmetellä niitä reseptejä, toinen syy taisi olla, että kun niin paljon itsekseni vietin aikaa minulle ei oikeastaan kerrottu tai opetettu sellaisia asioita, joita ehkä muille lapsille. Kai sitä silloin on vähän perusturvaton olo pohjalla. Heijastuu valitettavasti usein vieläkin elämässä vaikka onkin aikuinen jo.
Joissain tilanteissa joutuu käsittelemään paljon asioita, jotta ei toistaisi samoja virheitä kuin itselleen on tehty. Tuottaisi sitten itse joskus lapsilleen turvattomuuden tunnetta tai pahaa mieltä vahingossa.
Onneksi on sellaisia ystäviä, jotka ovat luotettavia ja tuntevat hyvin - tietävät kaikki akilleen kantapääni, eivätkä koskaan niihin kajoisi. Helpottaa vähän menneistä traumoista selviämistä heidän kanssaan viettää aikaa.
Turvattomuuden tunnehan on sellainen, että siitä eroon pääsemiseksi joutuu näkemään aika lailla vaivaa. Lukemaan paljon ja opettelemaan asioita. Luottamusta toisiin. Jos sitten vielä myöhemmässä vaiheessa elämässä joku satuttaaa sinua tai luokkaa niistä herkimmistä asioista, toipuminen on joskus aika hidasta. Ystävät on silloin tärkeitä. Niin kuin perheen korvike kun sellaista ei ole.
Vähän sellainen paradoksi tuo yksinäisyys. Yksin tuntuu kurjalta, toisaalta luottaminen on vaikeata, koska tottunut siihen elämän varrella, että tekipä niin tai näin tekee aina väärin ja saa takkiinsa. Ja sitten päätyy vielä olemaan yksin. Tosin elämänmyönteisyys ja voimat kuitenkin saavat joka vuosi tsemppaamaan ja nauttimaan keväästä. Tänäänkin on kaunis auringonpaiste. Se hienoa.
Mielikuvitus ja haaveet on silloin joskus ainoa turvapaikka kun on paljon itsekseen. Ei oikein aina elämässä ole muutakaan.
Nyt ajattelin keskittyä kirjan kirjoittamiseen. Kanavoimaan luovuutta jotenkin oikeasti kehittävästi ja rakentavasti. Aina ollut ihmisistä kiinnostunut sellaiselle yleisellä tasolla, siksi täälläkin lueskellut kaikenmoista ja niinpä nyt keräillyt paljon materiaalia aihettani varten. Toivon, että kaikki pääsevät peloistaan. Sinäkin.
materiaalia omassa luovuudessasi? Kysyn siksi kun sanot keräilleesi täältä materiaalia kirjaasi varten.
Noin älytöntä kysymystä en ole kaiketi kuullutkaan, jos olen ihan rehellinen. Jos on kiinnostunut ihmisistä niin silloin kai on kiinnostunut erilaisten ihmisten ajatuksista ylipäätään. Ihmisyydestä. Materiaali ei suinkaan tarkoita copy&paste toimintoa, jos siihen viittat.
olet samoilla linjoilla kuin minäkin.
Vaikka en kerääkään materiaalia täältä, saan täältä joskus tulta tappuroihin.
inspiraatio on tärkeä tekijä elämässä.
Puhuttiinpa mistä tahansa elämänalueesta.
En pelkää muuta kuin sitä, että äitee kotona pelkää, että minä täällä pelkään !
Näin sanoi eräs pikkupoika 60 vuotta sitten.
Mielessäni on kyllä ruutitynnöri joka lennättäisi kuin eräässä pikkuoravien laulussa Elmerin....
Tuskin yhdestähään pikkutenavasta on ollut niin paljon riesaa kuin....
Eräs kirjailija kertoi ettei kirjoittamisessa mitään ispiraatioita tarvita.
Senkun istuu koneen ääreen ja alkaa naputella, sitä se on, työtä, yksinäistä työtä.
nykyisin aivan sen Lapuan paukkutehtaan lumoissa monista kirjoituksistasi päätellen.
Minä olen kuitenkin kasvanut siellä, mis' Karjalan koivikot tuuhettuu.
Yksinäistä työtähän se on ja kirjoittamista, mutta kyllä siinä innoitusta tarvitaan. Jos sitä ei ole, niin kylläpä pian yksinäinen työnteko tekee mieli lopettaa.
Kyllähän täältä aineistoa saa. Tosin on sanottava, että puheenvuorojen taustalla olevat ihmiset kuitenkin jäävät tuntemattomiksi.
Aloitin tänään viestiketjun "Etiikkaa nettiin" ja toivon sydämestäni, että tutustuisit siinä oleviin linkkeihin. Kolautit pahasti taas kerran.
En vain koe asialliseksi edes keskustella asiasta kanssasi.
Siinä 13.4.76 aamulla työpäiväni alkaessa kuoli useita läheisiä, oppilaitteni vanhempia, yhtäkkiä kouluyhteisössä oli nuoria orpoja, jotka menettivät yllättäen isänsä tai äitinsä ja vähitellen päivän aikana koko murhe levisi neljäänkymmeneen kotiin
- siitä oli ja on lumo kaukana...
Toki innoitusta tarvitaan.
Ehkä ne ovat ne ammattikirjoittajat, jotka pystyvät työkseen latomaan sanoja sanojen perään ilman sen kummempia inspiraatioita.
Itse, vaikka kuinka haluaisi jonkin asian, kokemuksen tai tapauksen siirtää paperille, niin kun ei synny mitään niin ei synny, ja se kun ottaa päähän.
Pitää olla innoitus, pitää olla aihe.
Kun rupeaa kirjoittamaan, niin joutuu syventymään yksityiskohtiin ja niistähän teksti syntyy.
Monta asiaa joutuu miettimään perusteellisesti vasta,kun joutuu siitä kirjoittamaan.
Tämä on esim. kirjeenkirjoittamisen - ja miksei tämän sähköpostikirjeenvaihdonkin hyvä puoli vaikkapa puhelinkekusteluun verrattuna.
Kuinkas mones kerta tää nyt onkaan,kun hajupoika
yrittää tuoda opettajan ammatin esiin,
tokkopa hän on ollut koskaan mikään muu kuin
harhaan-opettaja,niinkuin täällä palstallakin.
Kirjoitus virheistä päätellen on kaukana
opettajasta.
Minäkin voin kirjoja tulkiten kirjoittaa vaikka
kuinka sivistys-sanoja ja sivistystietoutta
hyväkseni käyttäen,mutta onko se sitten omantakeista ja itse ajateltua kirjoittelua.
On hyvin naivia kirjoittaa sellaista mitä
jokainen voi itse lukea muilta sivuilta.
Jokainen tietsikan käyttäjä osaa hakea haluamansa
aiheen.
Lapuan räjähdyksestä sen verran että meilläkin
ikkunat sirpaleiksi menivät.
- Kyllä näläkä opettaa lappalaasen ampumahan.
- Kyllä kissa kynnet löytää kun puuhun pitää kiivetä.
Nämä sanonnat ovat mielessäni kun seuraan keskusteluanne. Itse vain huomaan, ettei tämäkään pidä aina paikkaansa. Manaan itselleni kun aivan liian paljon tohellan jonninjoutavassa niinkuin tämä palstakin näyttää olevan. Hämmästelen, että jotkut kertovat jopa löytävänsä täältä itselleen "kopsattavaa". Tekstiä itsekin olen palstoille suoltanut vuoden aikana varmaan useita tuhansia kirjan sivuiksi laskettuna, mutta annista en ole vakuuttunut.
Toisten puheenvuoroista taas kovin helposti aistin milloin kirjoittaja kirjoittaa oma tekstiä
ja milloin se on "kopsattua" ja tämän havaitsemiseen ei tarvita mitään monimutkaista "ohjelmaakaan". On olemassa sellaisiakin tietokoneohjelmia, joilla voidaan tunnistaa jopa kirjoittajan sukupuoli, koulusivistys, kansallisuus nyt ja äidinkieli tietenkin sekä murrealue vaikkei murretta kirjoittaisikaan.
Muusan tehtävä oli ennen merkittävä taiteilijoille ja sitä asiaa ei pidä väheksyä tänäkään päivänä - se on mielestäni erittäin tärkeä, että on oikeanlainen innoittaja tai jopa innoittajat. J.L.Runebergillekään ei Fredrika riittänyt vaan niitä taisi eräitten tietojen mukaan olla jopa joka sormelle omansa..
- Älä leikkaa partaa ihmisten takia;
se on aina joko liian pitkä tai liian lyhyt.
Tämä tulee mieleen kun luin kirjoituksesi. Keskustelusta
pakisin juuri äsken, etten edes lue enkä korjaa kirjoittamaani juuri milloinkaan. Keskusteluhan tarkoittaa juuri sitä, että puhutaan livenä.
Sinunlaisesi kanssa keskustelu tyrehtyy alkuunsa kun alat pilkkuja nussia - asia asiana.
Useat palstalaiset, kuten sinäkin haluat lukea omaa koettua ja juuri siitähän moitit etteivät kirjoitukseni ole sellaisia.
Kun kerron elävän arkipäivän tapahtuman omakohtaisena niin tartut siihenkin.
Sitä jumalat vihaavat joka ko. työhön joutuu,
sanoo sananlaskukin.
- Ne häristä puhuu, jotka härillä kyntävät,
on toinen sanonta.
Mielelläni kuulen enemmänkin kerrontaasi elävästä elämästä -
palsta on avoin !
Aihe on, yksityiskohtia on, innostustakin on ollut, mietitty on jo kymmenen vuotta.
Joku kriitikko sanoo, että enemmän lihaa luiden ympärille.
Itse haluaisin vielä tiivistää. Elämyskirjoittamista, josta kukaan ei ymmärrä?
Etten niin poikkeaisi alkuotsikosta, niin voin pelotella itse itseäni, että aika loppuu, tiimalasi tyhjenee.
- Ei pidä laittaa kaikkia munia samahan koppahan,
sanottihin kotopuoles ja luulen sen pätevän myös kirjoittamisessa. Oma paheeni on kertoa hyvin laveasti sanomatta mitään.
On hyvä tietää ero asiayhteydestä.
Turisti kysyy Helsingissä kuinka pääsee Vaasaan.
Sinun ei tarvitse kertoa hänelle liirumlaarumia vaan sanot:
- Aja Kolmostietä niin pitkältä jotta oot Vaasas.
Kun hän kysyy Vaasan kaupungista niin silloin kerrot hänelle siitä asiasta, jota hän haluaa tietää; historiasta, kulttuurista, nähtävyyksistä...
Rajoittaminen tarkoittaa sitä, että taideihmiselle kerrot Tikanojan taidemuseosta niin kerrot siitä etkä ala höpistä Tropiclandiasta
ja muusta siihen asiaan kuulumattomasta.
Lihaa luiden ympärille saat kun voit kertoa jotain siellä olevista taideteoksista. Keskity niistä kertoessasi oleelliseen. Älä kopsaa kaikkien muutenkin saatavilla olevaa luetteloa.
olin itsekin todennut - olen vain neljäkymmentä vuotta myöhässä.
Löysin kuusitoistavuotiaana aloittamani romaanintekeleen ja sen heikkoudeksi totesin "heikkouksien puutteen".
Ehkä juuri sen pinnallisuuden takia olin kyllästynytkin siihen.
Vasta muutamia vuosia sitten hankittuani tietokoneen ja ruvettuani kirjoittamaan päivittäin, huomasin tekstin muuttuneen nuoruuden ajoista. Olin ruvennut kiinnostumaan tekstin syventämisestä kuvaamalla ihmisten tekojen motiivit. Rupesin harjoittelemaan sitä ja sitä harjoittelen edelleenkin.
Se on vaikeaa. Pitäisi oikeasti tietää jotain. Onneksi tämä tuntuu mielekkäältä jo tällaisenaankin.
Joskus minusta tuntuu, että nuoruusaikojen kirjoittamiseen verraten minua vaivaisi myös "psyko-neurologiset eksyttäjät". Sanat eivät suostu menemään oikeaan järjestykseen kun en yksinkertaisesti näe niiden oikeaa järjestystä. Tämä "sokeus" ei vaivaa minua kokoaikaisesti.
Lukiessani muiden kokemuksia, kyllä minäkin...
Eräs mies oli aikuisena ollessaan, aivovaurion seurauksena menettänyt luku- ja kirjoitustaitonsa. Kirjoittamalla ja lukemalla hän oli saanut kuntoutettua itsensä niin hyvin, että oli julkaissut kirjan kokemastaan.
Kirjan nimi oli muistaakseni Afasia, tekijää en muista.
Kun sinulla on oikeata asiaa, jota kirjoitat niin maailmasta löytyy stilisointiin ammattiapua pilvin pimein. Se "villakoiran ydin" tekee kirjoituksestakin luettavan. Ulkoiset olosuhteetkaan eivät ole lannistaneet sisäistä hengenpaloa.
Kerroin taannoin eräästä kirjailijasta, joka 92-vuotissyntymäpäivänsä aikoihin sai painosta esikoiskirjansa.Hän oli kirjoittanut ja muokannut teostaan useita vuosikymmeniä. Tämä keskusteluketju oli sensorille "punainen vaate" ja se poistettiin, minusta se oli valitettavaa ja osoitti suurta typeryyttä.
on asiaa; herroilla, narreilla, konnilla, juopoilla, pyhillä tyhmillä, älykkäillä, mykillä, kuuroilla, JOKAISELLA.
Meillä on paljon tietoa ja asia aivan jokaisella ihmisellä. Kun tulemme valinnan eteen tienhaarassa tai jossain asiassa elämässämme niin oikeista valinnoista riippuu usein koko elämämme.
-siinä eivät aina opinnot ja äly riitä.
Monet lahjakkaat, älykkäät, terävät, arvostelukykyiset, ahkerat ja oppineet iskevät kirveensä kiveen kun joutuvat valitsemaan.
Se on kummallista, että valinnan edessä he valitsevat usein huonomman vaihtoehdon aivan kuin pyrkisivät erehtymään.
Minusta ihmiselle on suurimpia luojan antamia lahjoja kyky osata valita oikein.
silläkin uhalla, että räjähdät kuin Lapuan paukkutehdas.
Kun kirjoitan ex-miehestäni, jota ihan oikeasti pidän psykopaattina, sinä omalla käytökselläsi muistutat hänestä. Sinusta muistan ne eristämisen keinot, joista johtuen olin lapsineni "rangaistusvankina" kymmenen vuotta.
MdK oli tehnyt omasta puolestaan saman huomion, jonka mukaan sinä muistutat hänen miestään, mutta minä puhun tässä vain omakohtaisesti koetusta.
Sinullahan olisi aihetta kirjoittaa omista sisäisistä syistäsi, kuten siitä, miksi sinä olet valmis liittoutumaan kenen kanssa vaan, jotta voisit yhdessä jonkun kanssa tölviä minua.
Olen huomannut, että jonkun hiukan tönäistyä minua, sinä käyt yhdessä hänen kanssaan minua tölvimään.
Sinunlaisesi miehen käytös on minulle tuttua. Olet kuin lahja, jonka avulla muistan ja ymmärrän paremmin, millainen arki minulla ja lapsillani oli aikavälillä 1967-1977. Kirjoitan siitä, en sinusta.
Minulla on itse asiassa livenä muuan naispuolinen tuttu, jonka persoonallisuus, siis hänen menettelytapansa läheisiään kohtaan ja näyttäytymisensä ulospäin ovat samantapaisia kuin sinun.
Hänestä minulla on paljon muistiinpanoja. Hän on aktiivinen kertoja-osapuoli ja minä kuuntelen häntäkin muistuttajana. Olen kiinnostunut psykopaateista ja kerään heidän tuntomerkkinsä ja menettelytapansa muistiin.
Miksi tarvitsen muistuttajia? Olin liian nuori ja kokematon niihin aikoihin. Taisin aika pian naimisiinmenomme jälkeen muistuttaa hullua, joka ei tajunnut mistään mitään ja muistini heikkeni melkein olemattomaksi. Tuon aikainen elämä muistuu mieleeni vaikeasti, mutta varoittaa vahvana siitä, että ei koskaan enää.
No, mitäs sanot? Onko minulla mielestäsi riittävästi asiaa, vai ei?
riippuvat tarpeista, eikä kukaan toinen voi tietää toisen tarpeista.
Itse koen edenneeni pitkälle valitsemallani kaistalla sen jälkeen kun olin vapaa valitsemaan.
Joku toinen voi nähdä minun tilanteeni täysin toisella tavalla - siis tämän toisen tarpeista käsin.
En käy milloinkaan palstalla henkilön "kimppuun" vaan pyrin väittelemään asiasta, josta keskustellaan ja sen perusteella esitän oman mielipiteeni asiasta.
MdK on ohellasi eräs tyypillinen "vainoharhainen".
Tämä ei olle sopiva sana, mutta olkoon. Hän on jauhanut tätä samaa litaniaansa jo vuoden päivät ja aloitti ennen kuin olin hänen kanssaan missään keskustelussakaan. Hän tuli kuten sinäkin keskusteluun ja vei sen asiattomilla kirjoituksillaan hakoteille. Sinulla on samojaa tapoja. MdK:n osalta asiat ovat kaikkien tarkistettavissa kuten sinunkin. Sen voi kokea jatkuessaan jopa uhkailuksi.
Itse koen keskustelun kanssasi, jos tätä sellaiseksi voi sanoa, lähinnä inttämiseksi aidan seipäistä. Itse menet henkilökohtaiseen tölvimiseen kuten nytkin puheenvuorosi osoittaa.
Minusta yksityisyyksien vatvominen ei kuulu palstalle -
enempää minun, sinun kuin muidenkaan.
Vastasin kun kysyit.
Maaseudulla, missä oli kotieläimiä, pikkupoikia peloteltiin, ottamalla veitsi käteen ja hankaamalla sen teräosaan peukaloa: Jollet nyt ole kunnolla, niin otetaan sinulta kikkelit pois!
Uhka miehen tunnusmerkkien viemisestä nolotti erityisesti siksi, että sanojana oli useimmiten naispuolinen henkilö.
Huomasin erään taiteilijan kertovan juuri, että karman laki on totta.
Miten koette tämän; tottako vai taa uusi vanha peloituskeino?
Mä olen sitä mieltä, että rajat kiinni eikä yhtään venäläistä eikä islamilaista huivipäätä enää saa päästää maahan. Putin alkaa vaatia kouluihimme venäjän kielen opetusta pakolliseksi.
Allahiin uskovat halauvat sitten saada pitää huntuaan ja rukoilla vapaasti työpaikoillaan ja lapsilleen myöskin oman äidinkielen opetusta.
Espanja ymmärsi yskän nopeasti ja poistuu Irakista. Bush jää yksin kun omat koirat purevat.
Toivon olevani väärässä.
Uhkailussa ja pelottelussa on pitkälti kyse samasta asiasta kuin Karman laissa: hyvästä palkitaan, pahasta rangaistaan.
Jos ei se tapahdu tässä elämässä, niin se tapahtuu seuraavassa elämässä, jossa voit olla ihmisen sijasta vaikka lammas.
Tässä tapauksessa tosin on useimmiten kyse pahasta rankaisemisesta.
Mekin luimme nuorena viimeistään rippikoulussa, mutta jo usein kansakoulussa, että minä olen kiivas Jumala, joka kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen poveen, mutta teen laupeuden niille, jotka minua rakastavat.
Mitenkähän tämä oikein mahtaa olla kun muistelen Jeesuksen sanoneen, että rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi?
todella peloitti juuri tuo mainitsemasi kosto kolmanteen ja neljänteen polveen! Satuin sen lauseen kuulemaan vanhempieni välienselvittelyssä ja se kuulosti todella peloittavalta! Ei se varmastikaan ollut tarkoitettu minun korvilleni, mutta.... pienilläkin on korvat! Eikä edes ymmärrä tilanteesta yhtään mitään!
Tietotekniikan ongelmiin ei näytä loppua tulevan. Jos autot liikkuisivat yhtä epäluotettavasti niin meillä olisi täydellinen liikennekaaos.
Tietokoneitten kanssa saamme taiteilla miten osaamme. Tätä mieltä on joku muukin nörtti.
Eilisen päivän aikana tuli itselle monia ongelmia ja niitä sadattelemalla asiat eivät korjaannu.
Mummut ja papat voisimmeko tehdä osaltamme jotain?
Kun menin oppikouluun kirkonkylään ja päätin lopettaa sen, isäni sanoi, että sinusta tulee sontatunkiön pönkkä, jos lopetat sen.
Ajattelin, että talvellahan se menettelee, mutta keväällä, kun tunkio rupeaa sulamaan...
Isäukko sanoi koulunkäynnistä, että "halakomehtää ja ropsintekkoo joutuu se, joka ei kouluva käy".
Sanoi sen kokemuksesta. Se oli raskasta työtä, ja siitähän jaettiin ns. tehopakkauksia sotien jälkeen.
Kouluja käytiinkin.
11- kesäisenä kuorin innolla metrisiä kuusipropseja haluten tienata Helsingin Olympiakisamatkarahaa. Kun puulaakin mies tuli tuomaan tiliä niin enpä hennonutkaan alkaa tuhlata rahojani - Urheilulehden sentään tilasin.
Höyrysahalla olin pääasiassa lämmittäjän apulaisena kesäisin 13 ja 14 vuotiaana. 16-vuotiaana olin pystyttämässä pitkää sähkölinjaa urakalla riskin työmiehen kanssa ja urakka laitettiin tasan masan kanssa ja justiin kas justihin. Se oli melkoinen tunnustus kun yleensä pääsin tähän työhön kun vanhempia poikia ei kelpuutettu ja joku toinen yritti, mutta lopetti jo ennen ensimmäistä iltaa.
Kerron tätä vain kun nykyisin vaahdotaan niin kovin "lapsityövoiman" käyttöä vastustaen. Itselle työn teko oli haaste ja etuoikeus johon tartuin innolla. Usein itku tuli kun työ loppui.
Siihen aikaankin sahat toimivat ajoittain kahdessa vuorossa ja vakituiset perheelliset saivat jäädä kun siirrtyttiin yhteen vuoroon.
Tapanin kanssa taidamme olla samoilla linjoilla. Itse en halunnut "koko ikää koulua käydä" ja myöhemmällä iällä joutui huomaamaan, että kantapään kautta oppiminen on hyvää mutta kallista opetusta.
Puhuttiin enkeleistä ja että ne valvovat ja voivat viedä ihmisen hengen mukanaan.
Kerran lapsena tuntui, että enkeli nosta illalla nukkuessa peitteen reunaa. Pelotti.
Millaisia enkeleitä sinä olet nähnyt.
Niitä kuuluu olevan erilaisia ja eri kasteihin kuuluvia.
Ylienkelit, tavalliset ja sitten mustat enkelit.
Langenneena enkelinä saatanaakin pidetään. Oliko niitä muita? Liikkuvatko ne vain öiseen aikaan?
jota ei kenenkään kannata kopioida, sillä tämä on jo julkaistu. Minun tekstiäni.
Paavo oli ollut sotalapsena Ruotsissa ja osa hänen ristiriitaisista yllykkeistään selittyi siitä. Perheen seitsemän lapsen joukosta väkivaltainen alkoholisti-isä oli merkinnyt Paavon erikoisasemaan syyttämällä äitiä, että Paavo onkin äidin veljen tekeleitä eikä suinkaan hänen poikansa. Niinpä Paavolla oli ollut tilaa kasvaa vain isäänsä miellyttämään, jotta tämä katsoisi olevan tarpeellista pitää häntä hengissä. Tätä muovautuvuutta Paavo itsekin vaati niiltä, joille hän katsoi voivansa esittää uhkauksia.
- Mitäs sinä täällä pengot? Ulos! isä karjui ja melkein kantoi Paavon tukasta ulos makuuhuoneesta.
Pöytäveitsi, jolla Paavo oli sorhannut piirongin laatikon lukkoa auki, oli kolahtanut lattialle hänen kädestään. Paavo oli ollut juuri löytämässä osoitteen, jossa hän oli ollut sotalapsena.
Paavo kiersi äitinsä kaukaa, sillä isä ei pitänyt siitä, että hän oleili äidin lähellä.
Isä meni ulos.
- Ne ovat vieraita ihmisiä, eivätkä edes muista sinua. Eikä ole osoitetta! äitikin oli vihainen.
- Tätä sinun veljesi alulle panemaa pentua ei elätä pirukaan! isä karjui tultuaan sisälle kiivaasti henkseleitään nostellen.
- Etkö lopeta! äiti huusi ja heitti raivoissaan kukkaruukun miestään kohti.
- Nyt perkele lähtee henki, huusi isä ravisteltuaan multaa niskastaan ja tempasi haulikon seinältä. Paavo hyökkäsi siihen kiinni äidin menettämisen pelossa, mutta isä nykäisi aseen irti, ja potkaisi ulko-oven auki ja osoitti aseellaan Paavoa.
- Ulos! Itsenäistymään! hän tönäisi haulikon piipulla. Paavon mentyä isä oli vetäisyt oven kiinni.
Paavo oli sujahtanut saunan takana perunapeltoon, jossa hän oli ryöminyt etupuolelle. Perunanvarsien välistä hän oli seurannut keihäs kädessään, mitä mökin liepeillä tapahtuisi. Seuraavan päivän iltana, äidin jäätyä todennäköisesti henkiin Paavo oli lähtenyt liftaamaan Kouvolaan veljensä luo.
Velimiehen perhe ei ollut suinkaan ilahtunut hänen tulostaan. Siitä käsin hän kuitenkin sai työpaikan ja majoituksen eräältä tietyömaalta.
- Miten jonkun silmät voivat olla noin siniset ja noin unelmoivat? ajatteli Sofia nähdessään uuden miehen ilmestyneen joukkoon. Sofia näki ettei miehellä ollut takkia vaikka oli jo joulukuu. Huoli liian vähäisistä vaatteista käväisi Paavonkin mielessä.
- Onneksi sain Hansilta villapaidan lainaksi, Paavo mietti syödessään soppaa ruokalan pöydässä. Jostain mieleen sujahti myös hassu toistuva ajatus, aina uudestaan ja uudestaan: "isäni, miksi minut hylkäsit". Paavo ei muistanut mistä tuo kysymys tuli, tai mihin se liittyi. Se vaan sujahti kerta toisensa jälkeen hänen sekavaan mieleensä.
Isä oli ampunut sodassa paljon venäläisiä Paavo pakottautui ajattelemaan isänsä lempikehumisia, päästäkseen irti saman toistamisesta. Kyyneleet kihosivat silmiin kun mieleen tuli näkymä perunanvarsien välistä. Mielikuva ei kaikonnut; ovi oli tylysti kiinni ja verhot vedettyinä ikkunaan, kelmeä kuu valaisi pihapiiriä. Häntä ahdisti ja hänen oli pakko ajatella muuta.
Paavo katseli nuorta naista, joka oli ojentanut hänelle ruokatarjottimen.
Nälän tyydyttyminen ja lämmin istumapaikkako lienevät yhdistäneet mielikuvia niin, että hän luuli näkevänsä Sofiassa sen, jota oli kauan kaivannut?
Sofian kertoma sotalapsiasia on ollut esillä kuten myös monet muutkin vaikeat tabuinakin tunnetut elämänkohtalot. Näyttää siltä, että me emme vieläkään ole täysin valmiita keskustelmaan monistatällaisista mieltämmekin järkyttäneistä kokemuksista.
Uskon kuitenkin siihen, että kun kykenemme purkamaan sisintämme niin se on usein kuin saisi heittää suuren taakan pois harteiltaan ja jo tämä tuo helpotuksen tunteen.
Sotalapsikokemuksista on julkaistu viime aikoina kirjojakin ja tiedän näitä kysymyksiä tutkittavan.
Ihan tavallisia ne olivat, valkoasuisia, siivekkäitä, mutta normaalia ihmistä pitempiä, jotenkin naisenomaisia
en pysty kirjoittamaan kuin sivullisena joitakin tekemiäni huomioita. Huomioitani käytän vähäisenä osaselityksenä sille, miksi henkilöstä kehittyi sellainen kuin kehittyi.
Tulen kirjoittamaan pääasiassa alkuperäisen suunnitelman mukaan, ja mielestäni sotalapsena oleminen ei ole johtanut psykopatian kehittymiseen.
Meillä oli keskustelua viime keväänä "Henkimaailman asioista" melko pitkään. Eräs ketju päättyi punaiseen tilppuun vasemmassa laidassa ja jatkui. Enkeleitä, onko heitä oli myös esillä. Itseäni nämä kysymykset kiehtovat enemmänkin. Raamatussakin on monia toisistaan poikkeavia kuvauksia. Sinun kokemiesi kaltaisia en muista äkkiseltään kuulleeni.
Kiinnostaa kovin kuulla lisää vaikka eivät kai olekaan suinkaan uhkaavia. Juuri kukaan ei ole kertonut outojen henkiolentojen esiintyneen uhittelevasti vaan päinvastoin.
etiäisinä kaksi valkopukuista miestä suolla, oltuaan siellä karpaloita keräämässä puoli vuotta ennen kuolemaansa.
on paljon, mutta mitä tarkoitit mainitessasi "Sofian kertoma sotalapsiasia on olut esillä...". Oletko tietoinen, missä se on ollut esillä? Epäilen.
Sofia ihmettelee. Annan tässä linkin erääseen tiedostoon. Asiasta on kirjoitettu paljon artikkeleita, kirjoja, oma lehti ilmestyy, järjestö toimii vilkkaasti..
Tutustu:
http://www.sotalapsi.homestead.com/
sillä tiedän kyllä tuon.
Siitähän erimielisyys oli kun kirjoitit tietäväsi, missä kirjoitukseni on ollut esillä. Ei ole tuolla, jonne linkitit.
En koskaan kirjoita sellaista juttua, jossa punaisena lankana olisi sotalapsiasia.
Valitan, että luetun ymmärryskykyä ei näköjään voi opettaa toiselle. En ole milloinkaan väittänytkään mitään sinun kirjoituksistasi tai niiden julkaisemisesta. Yritän olla rehellinen, en pirullakaan ymmärrä viestejäsi - siihen kumman ymmärryksessä on vikaa, en ota kantaa.
Sotalapsiasiasta on kirjoitettu ja kirjoitetaan ja siihen pyrin tuolla linkillänikin.
Ellet ymmärrä niin en minä halua enää jauhaa - lue kertaalleen vielä !
Ei niillä peloteltu.
Ne vain herättivät pelkoa salaperäisyydellään.
Erilaisissa kuvissa niitä silloin näki, miten ne johtivat lapsia pimeällä tiellä. Useimmiten ne kulkivat vieressä tai takana. Ne eivät kuitenkaan koskettaneet. Ne kuvattiin pitkiksi ja solakoiksi, pitkätukkaisiksi.
Laulussa "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie ..." ovat sanat: "... vaan ihan enkeli vierellä käy... ".
Nykypäivänä enkeleistä ei paljoa puhuta. Harvoinhan lapset liikkuvat maan korvessa.
Peloiteltiin möröillä, jotka asuivat useimmiten metsissä. Tämä on ikivanha pelottelukeino.
Sillä oli käytännön tarkoituskin, kun asuttiin maaseudulla, jossa joka puolella oli metsää.
Mörkö-pelottelulla pyrittiin estämään lapsen luvaton lähtö pois kotipihasta ja eksyminen metsään.
Kyseisessä pelottelussa on varmasti olemassa järkevä käytännön tarkoitus. Tosin liika tai epämääräinen pelottelu saattaa johtaa siihen, että metsässä liikkuminen ei ehkä enää tunnu luontevalta. Metsä, jos sen vierellä kasvaa on kuitenkin osa ihmisen elämää, johon lapsenkin on aikuistuessaan totuteltava.
tuli tuo siitä mieleen, että olemme tässä yhden sukulaistytön kanssa juuri miettineet, että metsässä kun on hyvät ja huonot puolensa niin niihin pitää oppia suhtautumaan realistisesti.
Ei pelkää turhaan mörkösatuja, niin etteikö voisi nauttia metsän suomista luonnonrikkauksista - ja toisaalta oppisi myös olemaan varovainen. Etenkin karhujen suhteen. Kontiot kun saattavat olla joskus vähän äreitä talviunilta herätessään.
Metsässä sinänsä aluksi olemme kulkeneet ihan samoja tuttuja polkuja, vain jotta ajatus tuntuisi luontevalta. Itse kun olen aina ollut aika villikko luonnonlapsi on joskus ollut vaikeata löytää sellaista kultaista keskitietä, ja metsään eksynyt siksi nuorempana monet kerrat. Metsää en pelkää, oppinut yhtä sun toista siellä siimeksessä naivi en kuitenkaan sen suhteen ole - ja joskus on aika ikäviäkin tilanteita sattunut. Sellaisia en toivoisi sukulaistytölleni.
jos nyt ihan rehellisiä ollaan niin muistan kyllä taas oman isoäitini kertoneen puolestaan sellaisia tarinoita metsäneläimistä, joiden vuoksi pidänkin niistä niin paljon ja itseasiassa yhden erityisen hyvän karhutarinankin muistan.
Joka tapauksessa, on tärkeätä opettaa lapset liikkumaan luontaisessa ympäristössään järkevästi. Ajatus oli kuitenkin, että epämääräinen pelottelu ei ole välttämättä se rakentavin keino, sillä pelkääminen vie voimia.
se karhu oli ylipäätään huono vertauskuva. Lähinnä tarkoitin sitä järkevää toimintaa ja sitä, että koittaa olla kehittämättä turhia pelkoja.
Meillä sanottiin kun ukonilma oli,
että taivaan isä ajaa kolisevilla
kärryillä jossa on kiviä,sillä liohdutettiin
lapsia ettei pelättäisi ukonilmaa.
Kun jotkut pelkäsivät.
Pimeän pelko on ihmiselle ja etenkin lapselle hyvin tyypillinen.
Oli tapaus, jossa äiti rankaisi itkevää parivuotiasta lasta panemalla hänet "pimeään koppiin", tarkemmin sanottuna vaatekaappiin ja telkesi oven. Poika jatkoi itkemistä.
Äidillä oli siihen keino. Hän koputti oveen, aivan kuin vieras olisi tulossa. Ovi avautui, käytiin aivan kuin keskustelua vieraan kanssa. Poika kaapissa säikähti ja hiljeni kuuntelemaan.
Pian itku alkoi kuitenkin uudelleen.
Aikanaan äiti päästi pois pojan kopista. Vähän isompi poika naureskeli sivussa.
Siitäkö lienee osin johtunut, että pojassa alkoi jo parikymppisenä ilmetä mielisairauden oireita, jotka vahvistuivat. Lääkkeitä hän joutui käyttämään yhä enemmän. Niiden johdosta hänen henkinen ja ruumiillinen kuntonsa heikkeni jatkuvasti.
Suojatyössä hän oli suurimman osan elämästään. Vähän yli viisikymppisenä hän pääsikin raihnaisena helpotuksekseen eläkkeelle.
Pimeä koppi - se oli tehokas pelottelukeino.
Ei voi muuta sanoa kuin, että kaikki pelottelu ja muiden huonosti kohteleminen on väärin.
Ison perheen äidillä, jolla oli hermot aina kireällä, oli jatkuvasti käytössä uhkaus: poikaa/ tyttöä kirveellä kalloon.
Eihän sitä tuolloin vakavasti otettu eikä ilmeisesti vakavasti tarkoitettukaan, mutta kammottavalta tuollainen lapsiin suunnattu tappamisen uhkaus tuntuu näin vuosikymmenten jälkeen, kun todella ajattelee sen sisältöä, mitä silloin ei tehnyt.
Ei hän varmaan olisi sellaiseen syyllistynyt; tosin kuolema tempaisi hänet pois varhain.
Palstalla uhkaili yksi nikki toista nikkiä kuohitsemisella, muutenkin kusiryypyillä.
Myt vaiti monta viikkoa. Joiko itse litkunsa.
Mummut tykkäs kovasti.