Hankkiutukaa ajoissa eroon turhasta tavarasta. Jälkeenjääneet nääntyvät siivotessaan peruskirjoituksen jälkeen:
"Pohjalainen, Kolumnit
Pitäisi osata luopua ajoissa
perjantai 18.09.2009
MINÄ EN ikinä halua omistaa mitään, puuskahti edesmenneen naapurin viisikymppinen tytär. Hän oli tullut vielä tarkistamaan, että lapsuudenkoti on myyntikunnossa. Sitä ennen oli ollut melkoinen urakka huoneiston tyhjentämisessä. Keväällä kuolleen ja pitkään sairastaneen leskirouvan kaksi ulkomailla asuvaa lastakin tulivat Suomeen. Sisar viipyi pitempään ja yritti omalta osaltaan auttaa asunnon tyhjentämisessä, mutta veli vähät välitti moisesta.
Hän ajeli katsomassa lapsuutensa maisemia ja tapasi tuttujaan sillä aikaa, kun sisaret yrittivät löytää henkilön, joka tulisi noutamaan kuolinpesän tavaroita. Ja juuri kun olisi tarvittu veljeäkin tavaroiden kantoapuun, hän häipyi takaisin Kaukoitään ja jätti sisarensa tyhjentämään kotia.
Tapasin sisarukset pihalla uupuneen ja raivoisan näköisinä. Siinä he katselivat lentokenttää kohti menevän taksin perävaloja ja sadattelivat veljensä käytöstä. Heitä ei yhtään lohduttanut, kun totesin olevan sentään hyvä, ettei heillä ilmeisestikään ole keskinäisiä perintöriitoja.
SISARUKSET HOMMASIVAT kuolinpesiä tyhjentävän henkilön ja surkuttelivat, kun eivät voineet ottaa lapsuutensa rakkaista huonekaluista oikeastaan mitään.
Suurikokoiset ja tukevaa tekoa olevat huonekalut eivät kerta kaikkiaan mahtuneet Helsingissä asuvan kotiin eikä Keski-Euroopassa asuva sisar voinut ajatellakaan niiden rahtaamista kotiinsa.
MOLEMMAT POHTIVAT, miksi ihmisen täytyy kerätä kaikenlaista sälää nurkat täyteen. Kirjoillakaan ei enää ole mitään arvoa. Niitä ei haluta edes divareihin. Eivätkö ihmiset enää lue, he ihmettelivät kantaessaan kirjoja roskikseen. Samalla he harmittelivat, mikseivät vanhemmat aikoinaan suostuneet muuttamaan Helsinkiin pienempään asuntoon tai olisi edes leskeksi jäänyt äiti muuttanut. Muutossa tavaraa olisi karsiutunut eikä sisaruksille olisi jäänyt aivan niin raskasta urakkaa.
Kerroin äidin kyllä halunneen Helsinkiin, sillä hän puhui siitä minulle useampaan otteeseen. Hän haaveili, miten mukavaa olisi käyskennellä kaupungilla, käydä museoissa ja erilaisissa kulttuuririennoissa. Mutta lopuksi hän aina totesi, ettei jaksa ruveta järjestämään tavaroitaan muuttoa varten. Ja sitten tulikin vaikea sairaus, joka vei loputkin voimat.
VIHDOIN TOISEN sisaren oli palattava kotiinsa ja loppu jäi nuorimmaisen harteille. Nyt ulkomailla asuvat sisarukset painostavat häntä myymään huoneiston hinnalla, joka on pelkkää utopiaa. He odottavat käsi ojossa saavansa melkoiset rahat eivätkä suostu uskomaan, että se ei tule onnistumaan. Sisar on niin kyllästynyt koko rumbaan, että sanoi dumppaavansa hinnan vaikka kuinka alas päästäkseen eroon asunnosta ja sisarusten jatkuvista vaatimuksista.
Kaikesta näki, että hän oli aivan lopussa jouduttuaan vaativan työnsä ja oman perheensä ohessa hoitamaan yksin kuolinpesän paperihommat ja kaiken päälle vielä huolehtimaan asunnon myynnin järjestelyistä.
OLEN KATSELLUT omaa huusholliamme sillä silmällä, että mitä siitä voisi karsia jo nyt. Yli neljänkymmenen vuoden asumisen aikana nurkkiin on ehtinyt kertyä kaikenlaista tarpeellista mutta myös turhaa. Mutta heti, kun päätän ryhtyä tavaroiden harvennukseen, nousee tuskan hiki: tästä ei selviä ikinä.
Mies ei ole ollenkaan innostunut koko touhusta. Hänen mielestään jälkikasvu saa sitten aikanaan hoitaa selvitystyöt ja panna tavarat jakoon.
Jälkikasvu eli lähinnä tytär huomauttelee jo nyt, että jotakin pitäisi tehdä, ettei heille veljensä kanssa jää aivan kauhea urakka sitten, kun meistä aika jättää. Aluksi melkein loukkaannuin moisista puheista, mutta sitten oli pakko myöntää puheessa olevan tolkkua. Tuskinpa mekään kuolemattomia olemme ja kun nurkat ovat täynnä turhaa sälää, jotakin sille voisi tehdä heti. Ilmeisesti pitäisi kutsua paikalle joku täysin vieras henkilö, joka tekisi ronskilla kädellä harvennuksen.
RITVA LÖFBERG Kirjoittaja on lapualaissyntyinen journalisti"
"Pohjalainen, Kolumnit
Pitäisi osata luopua ajoissa
perjantai 18.09.2009
MINÄ EN ikinä halua omistaa mitään, puuskahti edesmenneen naapurin viisikymppinen tytär. Hän oli tullut vielä tarkistamaan, että lapsuudenkoti on myyntikunnossa. Sitä ennen oli ollut melkoinen urakka huoneiston tyhjentämisessä. Keväällä kuolleen ja pitkään sairastaneen leskirouvan kaksi ulkomailla asuvaa lastakin tulivat Suomeen. Sisar viipyi pitempään ja yritti omalta osaltaan auttaa asunnon tyhjentämisessä, mutta veli vähät välitti moisesta.
Hän ajeli katsomassa lapsuutensa maisemia ja tapasi tuttujaan sillä aikaa, kun sisaret yrittivät löytää henkilön, joka tulisi noutamaan kuolinpesän tavaroita. Ja juuri kun olisi tarvittu veljeäkin tavaroiden kantoapuun, hän häipyi takaisin Kaukoitään ja jätti sisarensa tyhjentämään kotia.
Tapasin sisarukset pihalla uupuneen ja raivoisan näköisinä. Siinä he katselivat lentokenttää kohti menevän taksin perävaloja ja sadattelivat veljensä käytöstä. Heitä ei yhtään lohduttanut, kun totesin olevan sentään hyvä, ettei heillä ilmeisestikään ole keskinäisiä perintöriitoja.
SISARUKSET HOMMASIVAT kuolinpesiä tyhjentävän henkilön ja surkuttelivat, kun eivät voineet ottaa lapsuutensa rakkaista huonekaluista oikeastaan mitään.
Suurikokoiset ja tukevaa tekoa olevat huonekalut eivät kerta kaikkiaan mahtuneet Helsingissä asuvan kotiin eikä Keski-Euroopassa asuva sisar voinut ajatellakaan niiden rahtaamista kotiinsa.
MOLEMMAT POHTIVAT, miksi ihmisen täytyy kerätä kaikenlaista sälää nurkat täyteen. Kirjoillakaan ei enää ole mitään arvoa. Niitä ei haluta edes divareihin. Eivätkö ihmiset enää lue, he ihmettelivät kantaessaan kirjoja roskikseen. Samalla he harmittelivat, mikseivät vanhemmat aikoinaan suostuneet muuttamaan Helsinkiin pienempään asuntoon tai olisi edes leskeksi jäänyt äiti muuttanut. Muutossa tavaraa olisi karsiutunut eikä sisaruksille olisi jäänyt aivan niin raskasta urakkaa.
Kerroin äidin kyllä halunneen Helsinkiin, sillä hän puhui siitä minulle useampaan otteeseen. Hän haaveili, miten mukavaa olisi käyskennellä kaupungilla, käydä museoissa ja erilaisissa kulttuuririennoissa. Mutta lopuksi hän aina totesi, ettei jaksa ruveta järjestämään tavaroitaan muuttoa varten. Ja sitten tulikin vaikea sairaus, joka vei loputkin voimat.
VIHDOIN TOISEN sisaren oli palattava kotiinsa ja loppu jäi nuorimmaisen harteille. Nyt ulkomailla asuvat sisarukset painostavat häntä myymään huoneiston hinnalla, joka on pelkkää utopiaa. He odottavat käsi ojossa saavansa melkoiset rahat eivätkä suostu uskomaan, että se ei tule onnistumaan. Sisar on niin kyllästynyt koko rumbaan, että sanoi dumppaavansa hinnan vaikka kuinka alas päästäkseen eroon asunnosta ja sisarusten jatkuvista vaatimuksista.
Kaikesta näki, että hän oli aivan lopussa jouduttuaan vaativan työnsä ja oman perheensä ohessa hoitamaan yksin kuolinpesän paperihommat ja kaiken päälle vielä huolehtimaan asunnon myynnin järjestelyistä.
OLEN KATSELLUT omaa huusholliamme sillä silmällä, että mitä siitä voisi karsia jo nyt. Yli neljänkymmenen vuoden asumisen aikana nurkkiin on ehtinyt kertyä kaikenlaista tarpeellista mutta myös turhaa. Mutta heti, kun päätän ryhtyä tavaroiden harvennukseen, nousee tuskan hiki: tästä ei selviä ikinä.
Mies ei ole ollenkaan innostunut koko touhusta. Hänen mielestään jälkikasvu saa sitten aikanaan hoitaa selvitystyöt ja panna tavarat jakoon.
Jälkikasvu eli lähinnä tytär huomauttelee jo nyt, että jotakin pitäisi tehdä, ettei heille veljensä kanssa jää aivan kauhea urakka sitten, kun meistä aika jättää. Aluksi melkein loukkaannuin moisista puheista, mutta sitten oli pakko myöntää puheessa olevan tolkkua. Tuskinpa mekään kuolemattomia olemme ja kun nurkat ovat täynnä turhaa sälää, jotakin sille voisi tehdä heti. Ilmeisesti pitäisi kutsua paikalle joku täysin vieras henkilö, joka tekisi ronskilla kädellä harvennuksen.
RITVA LÖFBERG Kirjoittaja on lapualaissyntyinen journalisti"
Vastaukset 1
Vanhimmat
asunnon ja vaikka oli pieni asunto niin monta päivää siinä meni.
Nyt katselen omia nurkkiani sillä silmällä että mitä en ainakaan halua antaa kenenkään ulkopuolisen käsiin. Paperia on mennyt poltettavaksi ja työpaikan silppuriin monta muovikassillista. Vaatteita on mennyt hyväntekeväisyyskirpparille. Kirjat ja levyt ovat aika selkeitä perikunnalle, niistä en elinaikanani luovu.
Samoin huonekaluista pääsee kyllä eroon mutta se kaikki pieni sälä, alkaen vanhoista kuiteista ja rikkinäisistä sukkahousuista....