Mä oon niin väsynyt tähän. Syömishäiriöön, anoreksiaan. Jatkuvasti osastouhka päällä, vertailua kuka on laihin, mittailuja, puntarointeja, pakkoliikuntaa. Ja kun jää pakkojumppa edes osastolle kerran väliin, iskee hirveä itseviha. VITTU!
Mä oon sairastanu kohta 10 vuotta tätä paskaa, ja parhaillani olen osastolla, nenä-mahaletkussa. En saa liikkua. Jos haluan ulos, on pyydettävä hoitajaa mukaan, joka sitten kärrää mua PYÖRÄTUOLILLA hetken aikaa.
Ennen tätä letkua olin parisen viikkoa osastolla, mutta anatemppuilujeni takia paino ja vointi romahti täysin. Sisätaudeille, siellä letkuihin. Nyt on vointi parempi, mutta en pysty vaan näkemään itseäni terveenä, elämään ilman anoreksiaa (tai syömishäiriötä yleensäkin). Mulla ei ole vaihtoehtoja: joko syön, juon lisäravinnejuomia ja olen ravintotiputuksessa, tai sitten yritän syödä, juon lisäravinnejuomia ja joudun olemaan ympärivuorokautisessa ravintotiputuksessa niin kauan, että paino on tavoitepainossa. Tosin tavoitepainon asetin niin alhaiseksi, että olen silloinkin roimasti alipainoinen ja jos haluan, pystyn siitä kevyesti laihuttamaan kilot pois. Pois. Niin, sitähän mä haluan. Kadota. Hävitä maan päältä.
Arvatkaa miltä tuntui, kun hoitaja mittasi aamulla verenpaineen, joka oli luokkaa 50/30 ja jouduin verenpaineen nostatustiputukseen? Miltä tuntui, kun sisätautilääkäri sanoi, että olen tehohoitokunnossa, kun ei veri meinaa riittää aivoihin enää? Että miten olen kuolemaisillani? Että miten ei ole enää vaihtoehtoja?
MÄHÄN VAAN HALUSIN LAIHTUA MUUTAMAN KILON! En näännyttää itseäni nälkään. Mutta niin siinä vaan kävi.
Ei musta tuntunut miltään, kun lääkäri sanoi nuo asiat. Ne eivät hetkauttaneet ollenkaan. Olenko niin kroonisesti anorektinen, ettei edes puhe elämästä ja kuolemasta saa mua heräämään? Jatkuvasti täälläkin mittailen vain reisiä ja käsivarsia sormillani, jumppaan salaa, yritän luistaa ruokailuista tai sitten oksentaa kaikki pellolle.
Ja nyt kun todellakin haluan letkusta irti, mun on PAKKO syödä KAIKKI ruoka mitä mun eteen tuodaan. VITTU! Hirveä paniikki ja ahdistus. Painoa ei saa päästä nousemaan, mutta sen on PAKKO nousta, että pääsen pois täältä hullulasta.
Ja sitten kun syön - kyllä, syön - kauan nälissään ollut elimistö herää huutamaan ruokaa, vaatimaan sitä, ahmimaan sitä. Mitä helvettiä? Söin TAAS kaks suklaalevyä päivässä. Keksejä. Karkkia. Koko ajan vain ruoka pyörii mielessä.
Voi, pyydän, anna mulle armoa! Vapauta mut näistä kahleista! Anna mun olla vapaa!
Toivon niin kovasti kuolemaa. Se tuntuu olevan enää ainoa vaihtoehto.
Mä rukoilen teitä, jotka ette ole vielä syömishäiriön syvässä kuilussa: LOPETTAKAA VIELÄ KUN VOITTE! Anoreksia - tai syömihäiriöt yleensäkin - ei ole ihanaa, kaunista, tavoiteltavaa. Elämisen arvoista. Se tappaa. Mä olen jo henkisesti kuollut, ainakin siltä tuntuu.
There´s no life for me.
Mä oon sairastanu kohta 10 vuotta tätä paskaa, ja parhaillani olen osastolla, nenä-mahaletkussa. En saa liikkua. Jos haluan ulos, on pyydettävä hoitajaa mukaan, joka sitten kärrää mua PYÖRÄTUOLILLA hetken aikaa.
Ennen tätä letkua olin parisen viikkoa osastolla, mutta anatemppuilujeni takia paino ja vointi romahti täysin. Sisätaudeille, siellä letkuihin. Nyt on vointi parempi, mutta en pysty vaan näkemään itseäni terveenä, elämään ilman anoreksiaa (tai syömishäiriötä yleensäkin). Mulla ei ole vaihtoehtoja: joko syön, juon lisäravinnejuomia ja olen ravintotiputuksessa, tai sitten yritän syödä, juon lisäravinnejuomia ja joudun olemaan ympärivuorokautisessa ravintotiputuksessa niin kauan, että paino on tavoitepainossa. Tosin tavoitepainon asetin niin alhaiseksi, että olen silloinkin roimasti alipainoinen ja jos haluan, pystyn siitä kevyesti laihuttamaan kilot pois. Pois. Niin, sitähän mä haluan. Kadota. Hävitä maan päältä.
Arvatkaa miltä tuntui, kun hoitaja mittasi aamulla verenpaineen, joka oli luokkaa 50/30 ja jouduin verenpaineen nostatustiputukseen? Miltä tuntui, kun sisätautilääkäri sanoi, että olen tehohoitokunnossa, kun ei veri meinaa riittää aivoihin enää? Että miten olen kuolemaisillani? Että miten ei ole enää vaihtoehtoja?
MÄHÄN VAAN HALUSIN LAIHTUA MUUTAMAN KILON! En näännyttää itseäni nälkään. Mutta niin siinä vaan kävi.
Ei musta tuntunut miltään, kun lääkäri sanoi nuo asiat. Ne eivät hetkauttaneet ollenkaan. Olenko niin kroonisesti anorektinen, ettei edes puhe elämästä ja kuolemasta saa mua heräämään? Jatkuvasti täälläkin mittailen vain reisiä ja käsivarsia sormillani, jumppaan salaa, yritän luistaa ruokailuista tai sitten oksentaa kaikki pellolle.
Ja nyt kun todellakin haluan letkusta irti, mun on PAKKO syödä KAIKKI ruoka mitä mun eteen tuodaan. VITTU! Hirveä paniikki ja ahdistus. Painoa ei saa päästä nousemaan, mutta sen on PAKKO nousta, että pääsen pois täältä hullulasta.
Ja sitten kun syön - kyllä, syön - kauan nälissään ollut elimistö herää huutamaan ruokaa, vaatimaan sitä, ahmimaan sitä. Mitä helvettiä? Söin TAAS kaks suklaalevyä päivässä. Keksejä. Karkkia. Koko ajan vain ruoka pyörii mielessä.
Voi, pyydän, anna mulle armoa! Vapauta mut näistä kahleista! Anna mun olla vapaa!
Toivon niin kovasti kuolemaa. Se tuntuu olevan enää ainoa vaihtoehto.
Mä rukoilen teitä, jotka ette ole vielä syömishäiriön syvässä kuilussa: LOPETTAKAA VIELÄ KUN VOITTE! Anoreksia - tai syömihäiriöt yleensäkin - ei ole ihanaa, kaunista, tavoiteltavaa. Elämisen arvoista. Se tappaa. Mä olen jo henkisesti kuollut, ainakin siltä tuntuu.
There´s no life for me.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ihan noin pahassa jamassa en ole ollut, mutta bmi alle 15 kuitenkin.Nyt sentää melkein 16. E´li jotain edistystä, ´mutta sairaalaan EN mene.
Ei tarvi vastata, mutta miten pahoihin mittoihin laihdutit?
kun luin kirjoituksesi en voi ajatella muuta kuin että parempi, että pääset pois...
Melkein itkettää. Ihan sama tilanne minulla. Olen sisätautiosastolla letkussa ja viimeksi tänään olen sitä yrittänyt repiä irti. Olen ollut täällä jo 2 viikkoa enkä kuulemma lihonut lainkaan. Ja ennen tätähän olin ollut jo puolisen vuotta psykiatrian puolella, aina silloin tällöin tullut tänne ravintotiputukseen.
Minullekin on kerrottu, etten näe joulua enää.
Mutta olen enemmänkin iloinen siitä. Eipähän tarvitse miettiä, miten tappaisin itseni. Jos vain eräänä aamuna en heräisikään sairaalassa nenä kiinni rautaisessa sängynkaiteessa vaan jossain muualla, missä ei ole anoreksiaa.
Mäkin sisätaudeille revin moneen otteeseen nenämahaletkun ja tippakanyylin pois. Sain kohtauksia, että oli vain PAKKO juosta ympäri osaston käytäviä, jumpata joka välissä. Hoitajat tunkee rauhoittavia naamaan, raahaa sänkyyn ja aamulla herään lepositeistä, jälleen kerran letku nenässä ja tippakanyyli käsivarressa.
Mä olen kaikilla mahdollisilla syömishäiriöisten keinoilla saattanut itseni hautakuntoon. Sisätautilääkäri sanoi, että mulla on sisäelimet pilalla, aineenvaihdunta ei pelaa enää. Enemmän kuin useasti olen saanut hypokalemian liian alhaisen kaliumin takia (kalium ollut alimmillaan 2,7 ja normaalin alaraja on 3,5) ja sydämen T-aallot laskeneet niin pahasti, että oon ollut tosi lähellä saada sydänkohtauksen. Koko ajan eletään varpaisillaan, jokainen päivä saattaa olla se viimeinen.
Nyt täällä psykiatrisella osastolla hyppäsin vaakaan aamupalan jälkeen, mitä en kyllä olisi saanut tehdä. Vaaka näytti "vain" 200 gr enemmän kuin torstain kuivapainopunnituksessa. Eli olen jälleen laihtunut. Mitä pääni tähän sanoo? No JEE! MÄ OON LAIHTUNUT! Mutta hetkonen... MIKSI mä haluan, että se paino laskee? Ketä mä yritän huijata? Ketä mä yritän miellyttää?
Mulla on jo melkoiset pysyvät vammat ja vauriot anoreksian takia. Selkäranka on täysin osteoporoottinen, sitä ei saa enää korjattua edes osteoporoosilääkityksellä. Eli nikamamurtumat on todella herkässä ja voin jopa halvaantua. Lonkissa on osteoporoosi, aivot eivät oikein pelitä enää, sydän lyö miten sattuu, sisäelimet.. voi tsiisus.
Tiedostan kyllä tilanteeni. Olen kuolemansairas. Mutta siltikin googletan thinspoa ja katon niitä videoita youtubesta, hakkaan itseäni koska olen niin lihava. Kadehdin kaikkia laihoja, olen sairaalloisen katkera kaikille niille, jotka saavat laihduttaa ilman sairaalauhkaa.
Tuntuu, etten koskaan pääse eroon tästä. Tai haluanko edes?