Luin juuri tuon aiheen "miten tähän kuolee?"
Olen oksentanut jo kohta 9 vuotta enkä jaksa enää. Viimeksi tunti sitten oksensin. Tänään heräsin puolenpäviän aikoihin pöntöltä. Olin pyörtynyt viimeksi oksennettuani aamusella. Jalkani tärisevät nytkin ja sydän hakkaa. Tämä on jokapäiväistä ja normaalia.
Oksennan niin paljon kuin suinkin. En piittaa yhtään mistään. Oksennan 2-10 krt päivässä. Käytän jopa aineita. Mitä vain päästäkseni pois tästä. Edes hetken pölly, on sekin sen hirveän rahatukun arvoista, hetken matka muualle, ekstaasinen olo ja kaikki onkin ihanaa.
Rahaa ei ole yhtään. Varastan ruokaa, koska rahat menevät pääosin aineisiin. Se vähä mitä jää jäljelle menee ruokaan. Laksatiiveja en enää käytä, hirveä rahasieppo ne olivat kun vedin niitä kuin ainoana ravintona. Nykyään käytän suolihuuhtelua jopa useasti päivässä.
Pyörtyilen päivittäin. Välillä pitää mennä lattialle selälleen makaamaan ja ottaa kiinni pöydänjaloista. Alan täristä ja kaikki sumenee. Mutta koskaan ei pimene. MIKSI EI?!?! HALUAN KUOLLA!
Olen pelkuri. En uskalla tehdä itsemurhaa. Ehkä viimeinen eloonjäämisviettini ripe on vielä olemassa. Vedän yliannoksia lääkkeitä ja vahvoja huumausaineita, en syö enkä juo oksentamatta... Suoraan sanoen teen kaikkeni kuollakseni. En jaksa enää.
Kaikki osastot on käyty ja koettu turhiksi. Ihan sama mitä painan, olen aina sekaisin päästäni. Eikä anoreksia/bulimia ole ainoa diagnoosi. Myös paran. skitsofrenia on jo vuosia sitten todettu.
Mitä elämää tämäkin on? En tajua miten minulle kävi näin. Kuudennella luokalla muistan kuinka me pennut suunnittelimme iloista elämää, omia lapsia ja ihanaa ammattia. Tässä ollaan, yksin, tyhjän kämpän lattialla. Minulla ei ole kuin tietokone, jääkaappi, hella ja patja. Ruokaa ja aineita. Ei ole mitään materiaa eikä mitään muutakaan. Ei ystäviä, ei perhettä, ei tulevaisuutta, ei hoitosuhdetta...
Toivon etten ensiviikolla enää ole missään.
Olen oksentanut jo kohta 9 vuotta enkä jaksa enää. Viimeksi tunti sitten oksensin. Tänään heräsin puolenpäviän aikoihin pöntöltä. Olin pyörtynyt viimeksi oksennettuani aamusella. Jalkani tärisevät nytkin ja sydän hakkaa. Tämä on jokapäiväistä ja normaalia.
Oksennan niin paljon kuin suinkin. En piittaa yhtään mistään. Oksennan 2-10 krt päivässä. Käytän jopa aineita. Mitä vain päästäkseni pois tästä. Edes hetken pölly, on sekin sen hirveän rahatukun arvoista, hetken matka muualle, ekstaasinen olo ja kaikki onkin ihanaa.
Rahaa ei ole yhtään. Varastan ruokaa, koska rahat menevät pääosin aineisiin. Se vähä mitä jää jäljelle menee ruokaan. Laksatiiveja en enää käytä, hirveä rahasieppo ne olivat kun vedin niitä kuin ainoana ravintona. Nykyään käytän suolihuuhtelua jopa useasti päivässä.
Pyörtyilen päivittäin. Välillä pitää mennä lattialle selälleen makaamaan ja ottaa kiinni pöydänjaloista. Alan täristä ja kaikki sumenee. Mutta koskaan ei pimene. MIKSI EI?!?! HALUAN KUOLLA!
Olen pelkuri. En uskalla tehdä itsemurhaa. Ehkä viimeinen eloonjäämisviettini ripe on vielä olemassa. Vedän yliannoksia lääkkeitä ja vahvoja huumausaineita, en syö enkä juo oksentamatta... Suoraan sanoen teen kaikkeni kuollakseni. En jaksa enää.
Kaikki osastot on käyty ja koettu turhiksi. Ihan sama mitä painan, olen aina sekaisin päästäni. Eikä anoreksia/bulimia ole ainoa diagnoosi. Myös paran. skitsofrenia on jo vuosia sitten todettu.
Mitä elämää tämäkin on? En tajua miten minulle kävi näin. Kuudennella luokalla muistan kuinka me pennut suunnittelimme iloista elämää, omia lapsia ja ihanaa ammattia. Tässä ollaan, yksin, tyhjän kämpän lattialla. Minulla ei ole kuin tietokone, jääkaappi, hella ja patja. Ruokaa ja aineita. Ei ole mitään materiaa eikä mitään muutakaan. Ei ystäviä, ei perhettä, ei tulevaisuutta, ei hoitosuhdetta...
Toivon etten ensiviikolla enää ole missään.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Vastauksia: 0
Lukukertoja: 72...tuo pisti kovasti silmääni ja halusin vain sanoa edes jotakin, vaikka hankalaahan se on näin netin välityksellä ja vieraalle ihmiselle, mutta minä toivon, että jokin saa sinut tarttumaan siihen viimeiseen toivon rippeeseen jonka epäilet sisältäsi löytyvän. Kun ei uskalla kuolla, muttei myöskään uskalla elää, jää roikkumaan pöydänjalkoihin. Ei uskalla päästää irti, eikä uskalla tarttua tiukemmin ja nousta omille jaloilleen. Heikottaa liikaa. Mutta toisaalta olethan kestänyt tuota helvettiä ja pitänyt kiinni viimeisillä voimillasi! Uskon, että sinussa on siis voimaa muuttaaa sama vimma, jolla haluat kuolla, haluksi elää. Vilpittömästi toivon näin, vaikken sinua tunnekaan. Kukaan ei saisi jäädä noin yksin! Toivon, että jaksat vielä yrittää, sillä loppujen lopuksi tässä maailmassa on niin paljon hyvää ja mielenkiintoista nähtävää ja koettavaa, että sinä voisit saada vielä paljon, vaikkei se tällä hetkellä kiinnostaisi pätkääkään! Aloite on sinulla. Ja jos omat jalat ei kanna niin teet vaikka puujalat niistä pöydänjaloista ja kävelet niillä hakemaan apua, kunhan teet niin:)! Toivon että jaksat nousta!
Lukeuduin kait niihin, jotka tämän ovat lukeneet mutta eivät kertakaikkiaan osanneet vastata mitään. Ensinnäkin teksti on niin surullinen. Toivoisin sinulle elämänhalua ja voimia jatkaa ja uskoa paremmasta. Jotenkin nuo kaikki vaan kuulostaa niin typeriltä ja kliseisiltä. Mutta koska kukaan ei tänne ole vastannut niin sanon nuo nyt heti.
Tässä ollaan, yksin, tyhjän kämpän lattialla. Minulla ei ole kuin tietokone, jääkaappi, hella ja patja. Ruokaa ja aineita.
Mulla on aineiden tilalle tv ja leffoja. Muuten sama juttu;( en osaa auttaa kun itse kierin samassa oksussa.
Surullista kuultavaa.Voimia sinulle! itse oli bulimian syövereissä 5 vuotta ja huumeet tuhosivat kanssa osan elämästä. Jos ketä tahansa bulimiasta tai huumeista kärsivää kiinnostaa jutella, niin meiliä voi laittaa osoitteeseen [email protected]