Olen ollut masentunut teini-iästä lähtien. Jokapäivä sain tuntea koulussa piruilua, kiusaamista ja syrjimistä, koska olin jotenkin niin erilainen. Sitten, ystäväni kysyi yläasteella painoani. Vastasin että 59 kg. Sitten hänen silmänsä avautuivat ammolleen "Niin paljon?". Olin silloin noin 171cm pitkä. Huonon itsetuntoni takia sitten päässäni rupesivat pyörimään ajatukset kuinka vastenmielisen ylipainoinen olen. Rupesin pakonomaisesti katsomaan joka ikistä suupalaani, josta alkoi syömishäiriön noidankehä. Vältin karkkeja, sipsejä ja kaikkea muuta makeaa. Painoni oli alimmillaan 52 kg, pituutta 172cm. Olin siis reilusti alipainoinen, silti vihasin itseeni, kun en saanut parempia tuloksia. Ihoni oli kalpea ja ohut, omistin mustat silmänaluset ja näytin haamulta. Halusin vain kadota. Sairastuin keskivaikeaan masennukseen. Hakkasin itseni mustelmille, todistaakseni itselleni, että olen olemassa. Kivun avulla en saanut kuitenkaan toivomaa vaikutusta.
Myöhemmin sitten sain tietää, että minulla on epävakaaseen persoonaan viittaavia piirteitä. Rikoin lasia ja nautin kun veri valui nyrkeistäni. Mitä enemmän itseäni satutin, sen parempi. Kipu tuotti nautintoa. Istuin pesuhuoneen nurkassa itkien. Vanhempani olivat valmiit soittamaan minut suljetulle. Sain heidät kuitenkin muuttamaan mielensä. Minusta alkoi tulla kummallinen yksinkulkija, itkin ystävieni läsnäollessa vaikkei siinä ollut mitään erityistä syytä. Olen itkenyt elämässäni niin paljon, että kyyneleistäni muodostuisi Valtameri. Kirjoitin itsemurhaviestejä läheisilleni ja mietin kuinka säälittävä olen. Nykyäänkin vain mietin, jos vain nukkuisin pois. Mitä järkeä on elää, jos ei osaa nauttia mistään? Olen alkanut rakastamaan kuolemaa, se tuo lohtua. Kaikista paras ajatus olisi kuitenkin se, ettei minua täällä enää olisi. Kaikista eniten tunnen myötätuntoa vanhempiini ja puolisooni, kun he ovat niin aidosti huolissaan minusta. En vain voi muuttaa mieltäni tuosta vain, kuolema on minulle alkanut olemaan pakkomielle.
Olen satuttanut myös muita henkisesti. Minusta se on pientä verrattuna itsemurhaan, vai onko? Jaksaako kukaan kuunnella enään tällaista sekopäätä? Mitä minulla on enää virkaa? Miten saada takaisin itsekunnioitus, terve itserakkaus? Olen sisältä pelkkää mätää, en tunne mitään! Mikään ei liikuta!
Myöhemmin sitten sain tietää, että minulla on epävakaaseen persoonaan viittaavia piirteitä. Rikoin lasia ja nautin kun veri valui nyrkeistäni. Mitä enemmän itseäni satutin, sen parempi. Kipu tuotti nautintoa. Istuin pesuhuoneen nurkassa itkien. Vanhempani olivat valmiit soittamaan minut suljetulle. Sain heidät kuitenkin muuttamaan mielensä. Minusta alkoi tulla kummallinen yksinkulkija, itkin ystävieni läsnäollessa vaikkei siinä ollut mitään erityistä syytä. Olen itkenyt elämässäni niin paljon, että kyyneleistäni muodostuisi Valtameri. Kirjoitin itsemurhaviestejä läheisilleni ja mietin kuinka säälittävä olen. Nykyäänkin vain mietin, jos vain nukkuisin pois. Mitä järkeä on elää, jos ei osaa nauttia mistään? Olen alkanut rakastamaan kuolemaa, se tuo lohtua. Kaikista paras ajatus olisi kuitenkin se, ettei minua täällä enää olisi. Kaikista eniten tunnen myötätuntoa vanhempiini ja puolisooni, kun he ovat niin aidosti huolissaan minusta. En vain voi muuttaa mieltäni tuosta vain, kuolema on minulle alkanut olemaan pakkomielle.
Olen satuttanut myös muita henkisesti. Minusta se on pientä verrattuna itsemurhaan, vai onko? Jaksaako kukaan kuunnella enään tällaista sekopäätä? Mitä minulla on enää virkaa? Miten saada takaisin itsekunnioitus, terve itserakkaus? Olen sisältä pelkkää mätää, en tunne mitään! Mikään ei liikuta!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ei ole ollenkaan pientä, että satuttaa muita henkisesti. Ei sitä voi eikä pidä verrata mihinkään muuhun huonoon ratkaisuun ihmisen elämässä.
Toista ihmistä ei saa satuttaa henkisesti, fyysisesti, sosiaalisesti tai hengellisesti. Mitenkään.
Ei myöskään itseään. - Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.
Kiusaaminen on hirveä asia, se satuttaa. Pahinta siinä on kaava, jonka mukaisesti toimien kiusattu jatkaa omaa kiusaamistaan sen jälkeen, kun kiusaajat pitävät taukoa. Ehkä kiusaajat ovat jo lopettaneet, mutta kiusattu jatkaa kiusaamistaan omaksi tuhokseen. Se kierre täytyy murtaa ja siihen ihminen tarvitsee yleensä ulkopuolista apua.
Kiusaamisen ei pidä antaa leimata koko elämää, siitä voi toipua. Tarvitset ammattiapua toipumisesi tueksi.
Sinulla on puoliso ja toimivat suhteet vanhempiisi. Näillä eväillä selviät hyvin.
Monilla ei ole ketään.
Kun luin tuota juttua.Se tuntui tutuluta.. se kertoi elämästäni.. (en kirjoittanut tuota) olen 172cm ja 52kg... masentunut teini... samanlainen elämä, en ole ainoa... kun luin tuota pysähdyin hetkeksi miettimään, en halua enää olla tälläinen... aloitan uuden elämän...
Sun kirjoitus kosketti, mullakin on persoonallisuushäiriötä. Se kyllä monesti tuhoaa ihmisen elinvoimaa, ei jaksa kuin itkeä. Mut haluisin silti sanoa että me ollaan joka tapauksessa, siitä huolimatta mitä on ehkä tehty (tai mitä meille on tehty), arvokkaita, eikä meidän pitäisi ajatella itsemurhaa. Sä olet tärkeä myös sun vanhemmille ja puolisolle, se olisi suuri menetys heillekin. Onko sulla tällä hetkellä jotain hoitokontaktia johonkin päin? Tai voitko puhua tilanteestasi joillekin muille ihmisille?