Lueskelin tuossa Iltalehteä, ja siinä oli juttua koulukiusaamisesta. Aloin miettimään että mitäs sitten kun omat lapset menevät aikanaan kouluun, että jos niitä aletaan siellä kiusaamaan samalla tavalla, mitä teen? Mietin että jos reksi ei halua tilanteelle mitään tehdä, niin silloinhan minulla on vanhempana ja kansalaisena velvollisuus toimia. Siitä ajatus lähti sitten eteenpäin, ajattelin että jos kävisi sanomassa miten asiat on niille kiusaajille. Sitten tuumasin että ne varmaan vain nauraa ja vittuilee minulle, eli pitää varmaan vähän uhkaillakin. Eikä uhkausta voi tehdä ilman että on valmis toteuttamaan. Mietin että ok, sittempä hakkaan ne kiusaajat, mutta sitten taas toisaalta ne kostavat sen lapselleni tai niiden mulkut vanhemmat tulevat kostamaan minulle. Eli paras tilanne olisi tappaa ne kiusaajat ja haudata raadot.
Tässä vaiheessa huomasin itsekin että eihän tässä ajatusmallissa ole mitään järkeä, kaikki on jos-niin-sitten pohjalta. Huomasin että samalla kun asiaa mietin niin oma pulssikin kohosi ja tuli "levottomat jalat".
Tätä samaa käytöstä minulla on muutenkin koko ajan. Jos seinänaapuri meluaa yöllä niin tekee mieli mennä sanomaan jotain. Mutta sitten mietin että se on kännissä ja käy päälle, että parempi varmaan olisi ottaa joku golfmaila mukaan ja vetää sillä sitä naamaan heti kun se avaa oven. Ja pistää sen kämppä uusiksi.
Baareissa tulee harvemmin käytyä, mutta niissäkin ahdistaa koko ajan pelko siitä että joku käy päälle. Tai jos ei käy päälle niin alkaa kuitenkin vittuilemaan. Ja minä en halua paeta, koska pidän kiinni oikeuksistani. Ja pian taas murehdin sitä kuinka poliisi varmaan pidättää minut kun itsepuolustukseksi murjon jonkun tyypin täysin paskaksi, ja sitten tulee sen kosto minulle myöhemmin ja taas alkaa sama ajattelurata...
Onko kellään muulla tämmöistä ongelmaa? En ole koskaan joutunut tappeluun enkä mitenkään kunnolla väkivallan uhriksi. Kokoakin on 190cm ja 110kg, jonkun verran voimailua harrastaneena. Ikinä en ole ketään lyönyt. Ainoat väännöt ovat olleet jotain normaaleja yläasteen testo-angsti juttuja mitä varmaan kaikilla on ollut. Onko meikällä joku juttu että on jäänyt tappelut väliin ja nyt en tiedä miten suhtautua siihen tai muutenkaan uhkaaviin tilanteisiin? Aina kun tulee joku sosiaalinen ongelma, niin väkivalta käy mielessä. Tiedostan toki että skenariot eivät ole realistisia ja moinen ajattelu on ihan hullua. Mutta silti tämä häiritsee. Pulssi nousee ja kädet tärisee jos vain ajattelenkin jotain yhteenottoa toisen ihmisen kanssa - siis ihan sanallistakin yhteenottoa.
Joskus olen miettynyt aseen hankkimista kotiin. Ihan vain siksi että jos sattuu yöllä joku virolainen olemaan pihalla kamoja pöllimässä. Tällöinkin ajattelu menee aika nopeaan siihen että kolkkaan kaverin, pistän auton takakonttiin ja hoitelen ukon jossain öisessä metsässä. Ja taas havahdun ajatuksen mielettömyyteen.
Tämän lisäksi minulla ei ole mitään luottamusta poliisia tai muuta virkavaltaa kohtaan. Jatkuvat lehtijutut vääryyksistä ovat pitäneet siitä huolen. Samoin suhtaudun varauksella myös muiden tukeen. Lähden siitä että jos joku vaikka käy päälleni baarissa, niin olen tilanteessa yksin tai muut jopa (poliisi mukaan lukien) kääntyvät minua vastaan.
Olenko hullu vai selkeästi poliisiainesta?
Tässä vaiheessa huomasin itsekin että eihän tässä ajatusmallissa ole mitään järkeä, kaikki on jos-niin-sitten pohjalta. Huomasin että samalla kun asiaa mietin niin oma pulssikin kohosi ja tuli "levottomat jalat".
Tätä samaa käytöstä minulla on muutenkin koko ajan. Jos seinänaapuri meluaa yöllä niin tekee mieli mennä sanomaan jotain. Mutta sitten mietin että se on kännissä ja käy päälle, että parempi varmaan olisi ottaa joku golfmaila mukaan ja vetää sillä sitä naamaan heti kun se avaa oven. Ja pistää sen kämppä uusiksi.
Baareissa tulee harvemmin käytyä, mutta niissäkin ahdistaa koko ajan pelko siitä että joku käy päälle. Tai jos ei käy päälle niin alkaa kuitenkin vittuilemaan. Ja minä en halua paeta, koska pidän kiinni oikeuksistani. Ja pian taas murehdin sitä kuinka poliisi varmaan pidättää minut kun itsepuolustukseksi murjon jonkun tyypin täysin paskaksi, ja sitten tulee sen kosto minulle myöhemmin ja taas alkaa sama ajattelurata...
Onko kellään muulla tämmöistä ongelmaa? En ole koskaan joutunut tappeluun enkä mitenkään kunnolla väkivallan uhriksi. Kokoakin on 190cm ja 110kg, jonkun verran voimailua harrastaneena. Ikinä en ole ketään lyönyt. Ainoat väännöt ovat olleet jotain normaaleja yläasteen testo-angsti juttuja mitä varmaan kaikilla on ollut. Onko meikällä joku juttu että on jäänyt tappelut väliin ja nyt en tiedä miten suhtautua siihen tai muutenkaan uhkaaviin tilanteisiin? Aina kun tulee joku sosiaalinen ongelma, niin väkivalta käy mielessä. Tiedostan toki että skenariot eivät ole realistisia ja moinen ajattelu on ihan hullua. Mutta silti tämä häiritsee. Pulssi nousee ja kädet tärisee jos vain ajattelenkin jotain yhteenottoa toisen ihmisen kanssa - siis ihan sanallistakin yhteenottoa.
Joskus olen miettynyt aseen hankkimista kotiin. Ihan vain siksi että jos sattuu yöllä joku virolainen olemaan pihalla kamoja pöllimässä. Tällöinkin ajattelu menee aika nopeaan siihen että kolkkaan kaverin, pistän auton takakonttiin ja hoitelen ukon jossain öisessä metsässä. Ja taas havahdun ajatuksen mielettömyyteen.
Tämän lisäksi minulla ei ole mitään luottamusta poliisia tai muuta virkavaltaa kohtaan. Jatkuvat lehtijutut vääryyksistä ovat pitäneet siitä huolen. Samoin suhtaudun varauksella myös muiden tukeen. Lähden siitä että jos joku vaikka käy päälleni baarissa, niin olen tilanteessa yksin tai muut jopa (poliisi mukaan lukien) kääntyvät minua vastaan.
Olenko hullu vai selkeästi poliisiainesta?
Vastaukset 2
Vanhimmat
järkyttyneenä. Olen itse ollut koulukiusattu mutta ala-asteikäisenä, joten mittasuhteet olivat pienemmät. Ajatkin ovat koventuneet kouluajoistani. Pohdin tuota artikkelia: siinä osallisia olivat tytöt. Mitä luokan pojat olisivat voineet tehdä tilanteen eteen? Olla fiksuja ja puolustaa miehekkäästi tätä kiusattua tyttöä, laittaa kovan kovaa vastaan noita kiusaajia vastaan? Mutta ei...(pelkurit)
Mitä itse olisin äitinä tehnyt? . Mikäli tuollaista raakaa kiusaamista omalle lapselleni joskus tulevaisuudessa ilmenee, ottaisin yhteyttä kiusaajien vanhempiin ja selvittelisin mikä on heidän vanhempiensa näkemys nuortensa voinnista. Nuorten omiin puheisiin ja selittelyihin en luottaisi juurikaan. Yrittäisin selvittää luokan jännitteet ja klikit, mahdolliset valtasuhteet, kuka vie ketä ja miksi jne. Opettajat eivät näistä yleensä tiedä mitään, eivät vanhemmatkaan yleensä. Selvittelisin myös nuorten nettiyhteisöjä jne.
Juttelisin lapseni/nuoreni kanssa miten ignoroida mahdollisimman tehokkaasti provosointia, asettua sen yläpuolelle ja nähdä asiat isommalta perspektiiviltä kuin se pikku ryhmä pikku pomottajineen ja pikku ongelmineen. Hakisin lapselleni myös ammattiapua tarpeen mukaan empimättä. En jäisi tumput suorana katsomaan lapsen mahdollista psykosomaattista oireilua.
Helppohan tässä on puhua... mutta kiusaajia ei saa ymmärtää ja tämä mentaliteetti on saatava kitkettyä pois noista luusereista!
En ole lääkäri, mutta kuulostaa siltä, että olet ehkä enemmänkin ahdistunut kaikesta siitä, mikä saa väkivaltaiset ajatusketjut alkamaan mielessäsi. Jo se miten meitä pommitetaan jatkuvasti väkivaltauutisoinnilla saa ihmiset reagoimaan eri tavoin. Olipa se mitä mielessäsi liikkuu hullua tai ei, selvästikin se ahdistaa sinua, jolloin olisi varmasti hyvä käydä puhumassa asiasta esim. mielenterveystoimistossa. Erilaiset väkivaltaisetkin ajatukset ovat yllättävän yleisiä, ja tosiaan jo asiasta puhuminen ns. ammattilaisen kanssa auttaa kummasti. Mielenterveyshenkilön kanssa puhuessa saa huomata, ettei vaikeidenkaan asioiden kanssa ole koskaan yksin, eikä oikeastaan mikään, mikä itsestä voi tuntua hirveältä, omituiselta tai hullulta olekaan niin pahaa tai erikoista.
Aseen ostaminen sen sijaan ei varmasti ongelmaasi ratkaisisi. Lykkyä tykö!