Olen vaelä kovinkin nuori, peruskoulukin on kesken, mutta masennus painaa. Ei oiken jaksaisi kouluun mennä ja kun siellä on ahdistava olla. Läksyt teen ilta kymmenen jälkeen, jos teen. Nukkumaan vääntäydyn joskus 11 jälkeen ja nukahtamiseen sitten siitä vielä kuluu aikaa.
Ennen jaksoin harrstaa paljonkin kaikenlaista. Kävin tallilla ja ratsastamassa, lenkkeilin, tapasin kavereita yms. Nyt en ole kotoa vääntäytynyt kuin kouluun ja sitten kerta viikkoon tanssimaan, kun se on maksettu ja pois ei parane jäädä. Kävin ulkona viimeksi muuta kuin koulun (tai tanssin) takia ehkä.. viime viikolla? Vai toissaviikolla? Emmä enää tiä.
Psykologillakin olen ravannut huonoin tuloksin. Nyt sekin pisti vaan johonkin eteenpäin hoidettavaks, kun oon kai liian vaikee sen hoidettavaks. Yhdelle kaverille oon kertonu, miltä musta tuntuu, mutta se ei tunnu ottavan tätä vakavasti. Sen kommentit on tyyliin "älä angstaa nii paljon niin sun asis on paremmin".
Satutan itseäni myös aika usein. Olen viillellyt, hakkaan ja raavin itseäni, väärinkäytän lääkkeitä.. Mä en vaan jaksais tätä enää. Välillä saan ihme raivokohtauksia, jolloin tekee mieli ottaa fileerausveitsi kauniiseen käteen ja silpoa ittensä pieniksi palasiksi, hakata ittensä verille, lyödä niin kovaa, että sen jälkeen ei ihmisten ilmoille oo menemistä tai hakata päätä lattiaan, kunnes tulee aivotärähdys tai jotain vastaavaa. Koitan kuitenkin satuttaa itseäni niin, ettei sitä ulospäin huomaa. Mä oon ajatellu kuolemaa, ajattelen sitä nykyään aika useinkin. Itsemurhaakin mä oon miettiny ja suunnitellu, mutta viä en oo tekoihin asti ehtiny.
Mä en tiedä miks kirjotin tän. En haluais kerjätä sääliä. Ehkä mä toivon, että joku ymmärtäisi tai.. Emmätiä. Että joku osaisi auttaa.
Ennen jaksoin harrstaa paljonkin kaikenlaista. Kävin tallilla ja ratsastamassa, lenkkeilin, tapasin kavereita yms. Nyt en ole kotoa vääntäytynyt kuin kouluun ja sitten kerta viikkoon tanssimaan, kun se on maksettu ja pois ei parane jäädä. Kävin ulkona viimeksi muuta kuin koulun (tai tanssin) takia ehkä.. viime viikolla? Vai toissaviikolla? Emmä enää tiä.
Psykologillakin olen ravannut huonoin tuloksin. Nyt sekin pisti vaan johonkin eteenpäin hoidettavaks, kun oon kai liian vaikee sen hoidettavaks. Yhdelle kaverille oon kertonu, miltä musta tuntuu, mutta se ei tunnu ottavan tätä vakavasti. Sen kommentit on tyyliin "älä angstaa nii paljon niin sun asis on paremmin".
Satutan itseäni myös aika usein. Olen viillellyt, hakkaan ja raavin itseäni, väärinkäytän lääkkeitä.. Mä en vaan jaksais tätä enää. Välillä saan ihme raivokohtauksia, jolloin tekee mieli ottaa fileerausveitsi kauniiseen käteen ja silpoa ittensä pieniksi palasiksi, hakata ittensä verille, lyödä niin kovaa, että sen jälkeen ei ihmisten ilmoille oo menemistä tai hakata päätä lattiaan, kunnes tulee aivotärähdys tai jotain vastaavaa. Koitan kuitenkin satuttaa itseäni niin, ettei sitä ulospäin huomaa. Mä oon ajatellu kuolemaa, ajattelen sitä nykyään aika useinkin. Itsemurhaakin mä oon miettiny ja suunnitellu, mutta viä en oo tekoihin asti ehtiny.
Mä en tiedä miks kirjotin tän. En haluais kerjätä sääliä. Ehkä mä toivon, että joku ymmärtäisi tai.. Emmätiä. Että joku osaisi auttaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Et satuttais itseäsi... Kuulostaa pahalta toi sun toiminta. Ja surullista et sun kaveri suhtautuu tuolla lailla. Mutta, jospa se uusi hoitosuhde vaikka olisikin parempi kuin tämä nykyinen? Ja ellei ole, niin mun mielestä sulla on oikeus vaatia päästä juttelemaan sellaisen ihmisen kanssa, joka oikeasti ymmärtää ja osaa auttaa.
Oletko muuten puhunut perheesi kanssa näistä jutuista? Miten sun vanhemmat suhtautuu tuohon, et harrastukset on vähentyneet, ja tuohon viiltelyyn? Toivottavasti he huomaa sun käyttäytymisen ja ymmärtää millaisia tunteita sä käyt läpi. Tai jos heistä ei ole tukea, niin olisiko joku muu aikuinen sun lähipiirissä, jonka kanssa voisit jutella luottamuksella? Muistathan aina myös kouluterveydenhoitajan, hänkin on sitä varten et voi jutella ongelmista! Hieno homma muuten et kirjoitit tänne, se on aina parempi vaihtoehto kuin jäädä yksin asioiden kanssa. Toivon sulle rohkeutta edelleenkin puhua asioista! Se kannattaa!
saanko kysyä, että mikähän sinut on tähän tilanteeseen johtanut? Kuulostaisi, että jotain todella kamalaa on tapahtunut, kun tuollaisen muutoksen elämäsi on kokenut? En halua liikaa tungetella, mutta vastaa jos siltä tuntuu.
Älä satuta itseäsi! Ei se mitään auta. Ehkä vie kivun vain hetkeksi muualle, mutta se palaa aina entistä pahempana. Minäkin suosittelen puhumista jollekin! Nuoret osaavat olla ilkeitä, eivätkä ainakaan minusta näytä välittävän muista kuin itsestään... Nuori siis olen itsekin. Itse en osaa puhua enää yhtään kenellekään, kun ainoan mielestäni hyvän ystävän neuvo oli vain "positiivinen asenne" Hyvä, että olet uskaltautunut psykologille! Et varmasti ole liian vaikea, psykologisi voi olla liian huono :) Mutta eniten tarvitset omaa tahtoa masennuksesta parantumiseen!
Joka tapauksessa, olet todella vahva ja rohkea ihminen. Älä satuta itseäsi! Et ole ansainnut sitä :)
Mun elämä lähti alamäkeen itseasiassa viimevuoden kesällä, ennen seiskalle menoa. Sillon innostuin laihdutuksesta, vaikka olin hoikka jo valmiiksi. Jonkinlainen syömishäiriö siitä sitten kehitty, anoreksia tyyppinen ehkä eniten. En kuitenkaan laihtunut tämän vuoden maaliskuuhun mennessä kuin jotain 2-3 kiloa. Aivan helmikuun lopussa, hiihtolomalla, jäin kiinni laihduttamisesta äidille, kun olin huolimattomuuttani jättänyt päiväkirjani auki ja näkyville ja hän siitä pätkän näki..
Sen jälkeen äiti siis mut psykologille lähetti. Lihoin maalis-huhtikuussa tuosta helmikuun lukemasta 5 kiloa ja sitten tuli semmonen 'mitä väliä sillä enää on' -fiilis ja masennuin. Keväällä viimeisenä kuukautena en tehny läksyjä olleenkaan ite, vaan kopioin kaikki kavereilta. Ei vaan jaksanu. Tuona kuukautena myös viiltelin, mutta en ainakaan viimeisenä viikkona kevätjuhlan takia. Sitten joulujuhlassa painoin jo aiankin 7 kg enemmän kuin helmikuussa ja se amsensi tosi pahasti.
Varsinkin kesäkuussa sitten viiltelin aika paljon. Varmaan joka toinen päivä. Heinäkuussa isäni huomasi jäljet ja puhui asiasta. Sen jälkeen en oo paljon viillelly..
Ja sitten paniikkikohtauksiakin on ollut ainakin kolme. Varsinkin ekä oli tosi kauhee. Ja perjantaina sain taas yhen, kun olin menossa tanssitunnille ja tiesin, että sielä on sijaisope ja muutenkin jännitin paljon. Olin jo menossa sinne saliin, mutta sitten tuli joku, etten vaan uskaltanut / pystynyt / voinut ja käännyin salamana ympäri ryntäsin kasaamaan tavarani ja äkkiä ulos. Onnekis kukaan ei ollut vielä kerinnyt huomata, että olin tulossa.
Äitille oon puhunut jonkun verran, mutta ei kaikesta vaan voi puhua sille! Ja terkkarille en uskalla / halua mennä. Enkä mä oikeen muille voi puhua :(
Sä käyt kyllä läpi todella vaikeita asioita elämässäsi, vaikka olet vielä aivan nuori...
Joskus tuntuu siltä, että on niin yksin omien ongelmiensa kanssa. Sä haluaisit varmasti löytää jonkun, joka todella tietäisi miltä susta tuntuu. Mulle sun teksti kuulosti monilta osin tutulta. Pystyn samastumaan moniin asioihin, joita sä olet kokenut ja tuntenut, koska koin itse nuorena aika samanlaisia tunteita.
Sun vanhemmat varmasti välittää susta ja haluaa auttaa sua. Mutta eivät ehkä oikein ymmärrä miten pahalta susta tuntuu. On hyvä että ne välittää, mutta harmi kun ne ei ymmärrä. En mäkään halunnut omille vanhemmilleni puhua asioistani silloin kun asuin vielä kotona. Juuri omille vanhemmille puhuminen on usein vaikeinta.
Mä tiedän että viiltely / itsensä satuttaminen voi tilapäisesti helpottaa oloa, mutta mikään hyvä ratkaisu se ei ole, koska se aiheuttaa vain halun viillellä lisää. Hyvä ettet sä ole viillellyt enää paljoa, mä toivon että sä pystyisit lopettamaan sen ihan kokonaan.
Osaisitko sä yhtään sanoa, mikä on pohjimmiltaan sun pahan olon syy? Oletko kokenut elämässäsi jotain todella vaikeita asioita, mitkä on aiheuttaneet sulle sisäistä kipua?
Jaksathan sä uskoa että sun elämässä on vielä tulossa paljon parempia ja valoisampia aikoja? Mä olen ollut itse ihan pohjalla, mutta olen onnistunut sieltä pohjamudista lopulta nousemaan. Siksi haluan sanoa, että se on sullekin vielä mahdollista. Älä ihmeessä luovuta, sun elämä on kallisarvoinen ja sä olet varmasti monille ihmisille äärettömän tärkeä.
Sun kannattaa keskittyä elämässäsi niihin asioihin, jotka on sulle todella tärkeitä ja tuo mielihyvää. Aina ei ole pakko tehdä kovin paljon, jos ei millään jaksaisi. Koulunkäynti on sulle tietenkin nyt pakollista, mutta sun ei missään tapauksessa kannata potea huonoa omaatuntoa vaikka et jaksaisikaan harrastaa niin paljon kuin susta ehkä tuntuu että pitäisi.
Sun kaveri ei ole kovin ymmärtävä, kun se vaan sano sulle että "älä angstaa niin paljon" kun kerroit sille asioistasi. Tuntui varmasti pahalta kun se sanoi niin. Ihmiset taitaa ymmärtää parhaiten vain sen mitä on itse kokeneet...
Jos sä haluaisit jutella tuntemuksistasi, voit kirjoittaa mulle:
[email protected]
Mä haluaisin mielelläni auttaa sua, jos vaan jotenkin osaisin.