En tiedä oikein mitä ajatella... Rakastan häntä, mutta en haluaisi elämääni niin suuressa määrin päihteitä.. Mieluiten en ollenkaan. Voi kun olisikin vaan viikonloppuista kohtuukäyttöä, mutta ei. Kokoajan pitää saada lisää, minustakaan ei saa nautintoa kylliksi, että voisi välillä olla ihan selvinpäin ja nauttia elämän pienistä iloista. Ja minua ahdistaa, ja olen sen kertonut miljoonaan kertaan, olen itkenyt tuhansia kyyneliä hänen edessään ja yksin. Kaikki vapaa-aika joko päihteitä hiukoillessa, niitä hankkiessa tai käyttäessä. Se on elämän tarkoituksen ydin hänelle. Ehkä hän kieltää sen, mutta teot puhuvat muuta.
Olen huolissani hänen terveydestäänkin. Hän vaan haluaa näköjään tuhota sen! Miten voin kunnioittaa sellaista ihmistä? Rakastaako hän minua oikeasti?? Kun hän ei minun pahasta olostani huolimatta halua muuttaa mitään. Päihteet ovat välissämme, mutta hän ei huomaa, ei myönnä, ei usko. Koko elämän pitäisi olla yhtä suurta, kivaa päihtymystä ja mielitekojen toteuttamista vaikka se kaikin tavoin hitaasti tuhoaa fyysisesti sekä henkisesti. Apua! Asiasta tulee nykyään jatkuvaa riitaa ja ahdistusta. Poden syyllisyyttä siitäkin, että en voi ottaa renommin. Eli tunnen itseni hänen silmissään tiukkapipoksi ja väärällä lailla ajattelevaksi.
Ymmärrän, että en voi vaatia olevani ykkönen kenenkään elämässä... Elämään kuuluu monia muitakin tärkeitä asioita joista ei halua luopua, eikä tarvitsekaan. Mutta silti tuntuu aivan kauhealta, että päihteet menevät edelleni, mieluummin lähtisin minä kuin päihteet hänen elämästään. Hän on sen suoraan minulle sanonut :( Onhan hänellä siihen oikeus, valita elää niinkuin tahtoo. Onko silti kyseessä ollenkaan rakkaus minua kohtaan? En ole vaatinut päihteiden käytön lopettamista, mutta olemme usein puhuneet vähentämisestä. Silti homma jatkuu aina samanlaisena kuin ennenkin. Hän ei halua muuta. Kysyin häneltä tänään, että voisiko hän vuokseni olla edes kuukautta tai kahta ilman päihteitä. Vastaus oli hiljaisuuden jälkeen "en tiedä" sitten taas hiljaisuus, ja "kyllä kai". Sitten vielä, kun kysyin samaa varmistaakseni epäröivää vastausta, "en tiedä".
Rakastan enkä haluaisi jättää. Järkeni sanoo, että olisi paras lähteä hänen luotaan oman terveyteni takia, mutta olen niin kiinni, ja tunteeni sanovat että yritetään ja katsotaan, kyllä hän muuttuu ja tajuaa... Enkä tiedä löytäisinkö parempaa tietyssä suhteessa.
En tiedä... mistään mitään. Olenko vitun typerä kun olen hänen kanssaan?
Olen huolissani hänen terveydestäänkin. Hän vaan haluaa näköjään tuhota sen! Miten voin kunnioittaa sellaista ihmistä? Rakastaako hän minua oikeasti?? Kun hän ei minun pahasta olostani huolimatta halua muuttaa mitään. Päihteet ovat välissämme, mutta hän ei huomaa, ei myönnä, ei usko. Koko elämän pitäisi olla yhtä suurta, kivaa päihtymystä ja mielitekojen toteuttamista vaikka se kaikin tavoin hitaasti tuhoaa fyysisesti sekä henkisesti. Apua! Asiasta tulee nykyään jatkuvaa riitaa ja ahdistusta. Poden syyllisyyttä siitäkin, että en voi ottaa renommin. Eli tunnen itseni hänen silmissään tiukkapipoksi ja väärällä lailla ajattelevaksi.
Ymmärrän, että en voi vaatia olevani ykkönen kenenkään elämässä... Elämään kuuluu monia muitakin tärkeitä asioita joista ei halua luopua, eikä tarvitsekaan. Mutta silti tuntuu aivan kauhealta, että päihteet menevät edelleni, mieluummin lähtisin minä kuin päihteet hänen elämästään. Hän on sen suoraan minulle sanonut :( Onhan hänellä siihen oikeus, valita elää niinkuin tahtoo. Onko silti kyseessä ollenkaan rakkaus minua kohtaan? En ole vaatinut päihteiden käytön lopettamista, mutta olemme usein puhuneet vähentämisestä. Silti homma jatkuu aina samanlaisena kuin ennenkin. Hän ei halua muuta. Kysyin häneltä tänään, että voisiko hän vuokseni olla edes kuukautta tai kahta ilman päihteitä. Vastaus oli hiljaisuuden jälkeen "en tiedä" sitten taas hiljaisuus, ja "kyllä kai". Sitten vielä, kun kysyin samaa varmistaakseni epäröivää vastausta, "en tiedä".
Rakastan enkä haluaisi jättää. Järkeni sanoo, että olisi paras lähteä hänen luotaan oman terveyteni takia, mutta olen niin kiinni, ja tunteeni sanovat että yritetään ja katsotaan, kyllä hän muuttuu ja tajuaa... Enkä tiedä löytäisinkö parempaa tietyssä suhteessa.
En tiedä... mistään mitään. Olenko vitun typerä kun olen hänen kanssaan?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itse elin liitossa miehen kanssa,jonka alkoholiongelma vain paheni, 17,5 v.. Nyt siitä jo 10v ,kun lähdin..
Päivääkään en ole lähtöäni katunut, vain sitä, etten lähtenyt aikaisemmin !
on vaikeaa erota jos tunnet niin syvästi häntä kohtaan mutta se on ainoa vaihtoehto. usko pois. itsesi tuhoat jos jäät päihderiippuvaisen elämään.
älä edes epäröi. Mene !!!!