Tänä aamuna luin lehdestä järkyttävän uutisen. Ms-tautia sairastava 46-vuotias brittinainen oli saanut tuomioistuimelta päätöksen, jonka mukaan hänen miehensä sai avustaa häntä itsemurhassa jos ja kun nainen matkustaa tulevaisuudessa sveitsiläiselle itsemurhaklinikalle.
Omakin puolisoni sairastaa ms-tautia, ja vaikka hänen sairautensa on toistaiseksi pysynyt melkein oireettomana, tulevaisuus pelottaa silti. Kukaan ei voi tietää minkälainen puolisoni tila on kymmenen, kahdenkymmenen tai neljänkymmenen vuoden kuluttua.
Lääkärit ovat sanoneet puolisolleni, ettei hänestä todennäköisesti koskaan tule liikuntakyvytöntä vuodepotilasta. Olemme silti varautuneet siihenkin vaihtoehtoon. Puolisoni toive on, että hän saisi olla kotihoidossa niin pitkään kuin mahdollista myös siinä tapauksessa, että joutuisi vuodepotilaaksi. Puolisoni ei kuitenkaan vaadi minua koskaan ryhtymään hänen ympärivuorokautiseksi hoitajakseen. Puolisoni ymmärtää, että minulla on omakin elämä. Kaiken lisäksi en ole aivan perusterve itsekään. Minulla on ollut vaarattomiksi todettuja rytmihäiriöitä, jotka pahenevat stressin ja ylirasituksen seurauksena. Minusta ei siis välttämättä edes olisi raskaaseen omaishoitajan tehtävään.
Pysyvään sairaalahoitoon puolisoni toivoisi joutuvansa vasta sitten, jos olisi jo todella lähellä kuolemaa. Siinäkin tapauksessa eutanasia sekä avustettu tai avustamaton itsemurha ovat ehdottomasti poissuljettuja vaihtoehtoja. Kuolevan ihmisen oloa voidaan kyllä helpottaa erilaisilla lääkkeillä niin, ettei hän välttämättä tunne tuskia. Eutanasia tai itsemurhapillereitä ei tarvita. Luonto hoitaa kyllä tehtävänsä ennemmin tai myöhemmin. Me kaikki kuolemme kerran, ja tuskin kukaan on koskaan kuollut " liian myöhään ".
Vierastamme puolisoni kanssa eutanasiaa ja itsemurhaa myös siksi, koska olemme maailmankatsomukseltamme kristittyjä. Ihmisen elämä on Jumalan antama lahja eikä ihmisellä itsellään ole oikeutta ottaa sitä itseltään tai keneltäkään toiselta ihmiseltä. Täällä maan päällä kärsityt tuskat ovat kuitenkin pientä sen kirkkauden rinnalla, mitä meille on luvattu, jos uskomme Kristukseen. En halua käännyttää ketään tai sanoa, että kaikkien pitäisi ajatella juuri niin kuin minä. Kehottaisin vain ihmisiä pohtimaan vakavasti kysymystä ihmiselämän arvosta.
Elämänsä tunteminen arvokkaaksi on viime kädessä subjektiivinen kokemus. Moni fyysisesti terve ihminen tuntee elämänsä täysin arvottomaksi ja moni vakavasti vammautunut ihminen nauttii kaikesta huolimatta elämästä niillä edellytyksillä, mitä hänellä on. Elämän mielekkyyttä ei voi koskaan mitata millään ulkopuolisilla mittareilla.
Minä ja puolisoni olemme yrittäneet säilyttää tulevaisuudenuskomme, vaikka välillä masentaakin. Jostain syystä puolisoni sairaus on masentanut minua enemmän kuin puolisoani. Olemme vielä nuoria ihmisiä, hieman yli 30-vuotiaita ja toivomme saavamme elää pitkän yhteisen elämän. Haluamme uskoa ja toivoa, että Jumala ja lääketieteen kehitys voivat auttaa puolisoani. Haluaisimme myös lapsia. Kaikkein lohduttavinta on kuitenkin usko siihen, ettei elämä lopu fyysiseen kuolemaan vaan jatkuu sen jälkeen paremmassa paikassa, jos vain uskomme Kristukseen. Tämä usko on lohduttanut minua vaikempinakin hetkinä, jolloin olen ollut todella syvän masennuksen kourissa.
Omakin puolisoni sairastaa ms-tautia, ja vaikka hänen sairautensa on toistaiseksi pysynyt melkein oireettomana, tulevaisuus pelottaa silti. Kukaan ei voi tietää minkälainen puolisoni tila on kymmenen, kahdenkymmenen tai neljänkymmenen vuoden kuluttua.
Lääkärit ovat sanoneet puolisolleni, ettei hänestä todennäköisesti koskaan tule liikuntakyvytöntä vuodepotilasta. Olemme silti varautuneet siihenkin vaihtoehtoon. Puolisoni toive on, että hän saisi olla kotihoidossa niin pitkään kuin mahdollista myös siinä tapauksessa, että joutuisi vuodepotilaaksi. Puolisoni ei kuitenkaan vaadi minua koskaan ryhtymään hänen ympärivuorokautiseksi hoitajakseen. Puolisoni ymmärtää, että minulla on omakin elämä. Kaiken lisäksi en ole aivan perusterve itsekään. Minulla on ollut vaarattomiksi todettuja rytmihäiriöitä, jotka pahenevat stressin ja ylirasituksen seurauksena. Minusta ei siis välttämättä edes olisi raskaaseen omaishoitajan tehtävään.
Pysyvään sairaalahoitoon puolisoni toivoisi joutuvansa vasta sitten, jos olisi jo todella lähellä kuolemaa. Siinäkin tapauksessa eutanasia sekä avustettu tai avustamaton itsemurha ovat ehdottomasti poissuljettuja vaihtoehtoja. Kuolevan ihmisen oloa voidaan kyllä helpottaa erilaisilla lääkkeillä niin, ettei hän välttämättä tunne tuskia. Eutanasia tai itsemurhapillereitä ei tarvita. Luonto hoitaa kyllä tehtävänsä ennemmin tai myöhemmin. Me kaikki kuolemme kerran, ja tuskin kukaan on koskaan kuollut " liian myöhään ".
Vierastamme puolisoni kanssa eutanasiaa ja itsemurhaa myös siksi, koska olemme maailmankatsomukseltamme kristittyjä. Ihmisen elämä on Jumalan antama lahja eikä ihmisellä itsellään ole oikeutta ottaa sitä itseltään tai keneltäkään toiselta ihmiseltä. Täällä maan päällä kärsityt tuskat ovat kuitenkin pientä sen kirkkauden rinnalla, mitä meille on luvattu, jos uskomme Kristukseen. En halua käännyttää ketään tai sanoa, että kaikkien pitäisi ajatella juuri niin kuin minä. Kehottaisin vain ihmisiä pohtimaan vakavasti kysymystä ihmiselämän arvosta.
Elämänsä tunteminen arvokkaaksi on viime kädessä subjektiivinen kokemus. Moni fyysisesti terve ihminen tuntee elämänsä täysin arvottomaksi ja moni vakavasti vammautunut ihminen nauttii kaikesta huolimatta elämästä niillä edellytyksillä, mitä hänellä on. Elämän mielekkyyttä ei voi koskaan mitata millään ulkopuolisilla mittareilla.
Minä ja puolisoni olemme yrittäneet säilyttää tulevaisuudenuskomme, vaikka välillä masentaakin. Jostain syystä puolisoni sairaus on masentanut minua enemmän kuin puolisoani. Olemme vielä nuoria ihmisiä, hieman yli 30-vuotiaita ja toivomme saavamme elää pitkän yhteisen elämän. Haluamme uskoa ja toivoa, että Jumala ja lääketieteen kehitys voivat auttaa puolisoani. Haluaisimme myös lapsia. Kaikkein lohduttavinta on kuitenkin usko siihen, ettei elämä lopu fyysiseen kuolemaan vaan jatkuu sen jälkeen paremmassa paikassa, jos vain uskomme Kristukseen. Tämä usko on lohduttanut minua vaikempinakin hetkinä, jolloin olen ollut todella syvän masennuksen kourissa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
On tietysti hyvä pohtia ajoissa, miten toimia, jos joutuu vuodepotilaaksi. Vuodepotilaaksi voi joutua kuka tahansa, onnettomuuden, tai muunkin sairauden kuin ms:n vuoksi. Voithan se olla sinäkin ja puolisosi ms-tauti ei etenekään liikuntakyvyttömyyteen saakka. Sitäpaitsi, ms-tauti pääsääntöisesti vaikuttaa pahimmillaankin VAIN liikuntakykyyn. Eikä liikuntakyvyttömyys tarkoita automaattisesti VUODEPOTILASTA. Ei puolisostasi tule tunteetonta eikä välttämättä edes kivuista kärsivää vaikka liikuntakyvyttömäksi joutuisikin.
Tsemppiä ja kaikkia hyvää teille.
Hyväksyn eutanasian minkä tahansa sairauden kohdalla. Meillä pitäisi Suomessakin olla laillinen oikeus tehdä päätös omasta elämästämme. Miksi tästä asiasta tehdään niin vaikea? Vaikein tehtävä jää sille läheiselle, joka on valtuutettu avustamaan eutanasiassa. Itselläni on tuoreena muistissa oman läheiseni taistelu kuoleman kanssa ja siksipä näitä ajatuksia on tullut pyöriteltyä paljonkin.