Rakkaus ei ole ikuista -novelli

1.

Sanoin että unohdin jotain rimpuilutelineelle. Enhän minä oikeasti unohtanut. Halusin vain olla yksin. Toiset sanoivat vain "Jaa" ja jatkoivat kiihkeää keskusteluaan meikeistä, muodista ja muista sellaisista. En jaksanut enää kuunnella missä liikkeessä oli hienoimpia farkkuja, tai onko musta vai ruskea ripsiväri kauniimpaa. Halusin olla yksin. Tai en aivan yksin. Kiipesin rimpuilutelineen päälle ja nojasin tankoon. Huokaisin syvään ja suuntasin katseeni ensin maahan. Nosettuani katsettani hitaasti ja rauhallisesti ylöspäin katselin nyt tummaa taivasta. Huokasin uudestaan syvään ja suljin silmäni yhtä hitaasti ja rauhallisesti kuin nostin katseeni. Kuulin kuinka vesipisarat tippuivat kymmenien sekunttien välein tasaisesti maahan puun hennoilta oksilta. En enää kuullut ystävieni puhetta. Haistoin vaatimattoman aamukasteen, ja melkein näin hänen kuvansa silmäluomieni sisäpuolella kuin minkäkin diaesityksen valkokankaalla. Kaikki oli taivaallista. Aivan kuin hän olisi ottanut minut siihen samaan hellään syleilyynsä niin kuin kesälläkin. Havahduin pian unelmoinnista kun pieni mutta teräväntuntoinen pisara tipahti nenääni. Aukasin silmäni räväyttäen ja katsoin edessä olevaa puuta. Olin melkein varma että näin hänet tuon ison puun juurella joku muu tyttö sylissään. Ensin ajatuksiin tuli, että miten hän voi tehdä tämän minulle sen ihanan kesän jälkeen. Rauhoituin ja suljin taas silmäni. Kaikki oli varmasti vain unentapaista unelmointia. Huokaisin taas, mutta tällä kertaa syvempään kuin aikaisemmin. Aukaisin silmäni uudestaan ja katsoin taas sitä samaa puuta, jonka kauneista kauneimman kukan hän oli kiivennyt hakemaan vain minulle. Se kukka oli minulla vieläkin tallessa. Laskin hiljaa katsettani latvasta alaspäin, aina puun juurille saakka.

2.

Puun alapäässä näin tutun hahmon. Niin monesti puhuttu hän! En edes tiennyt hänen nimeään, mutta olin varma että se oli hän! Juoksin riemuissani puun luokse ja halasin häntä. Sitten yhtäkkiä puun takaa ilmestyi blondi, pitkätukkainen tyttö. Hän suukotti poikaa poskelle ja sanoi rakastavansa häntä. Aivan kuin minä tein hänelle kesällä. Sen lisäksi tyttö sanoi "Tavataan huomenna lempikahvilassani, kulta". Olin purskahtaa itkuun. Tarkemmin katsottuani tyttöä, hän oli aivan kuin minä, hän näytti täydelliseltä kopioltani. Astelin pojan luo ja kysyin mitä hänellä oli tuon tytön kanssa tekeillä. Hänen kasvonsa alkoivat lähentyä omiani ja sitten huulemme yhtyivät. Aivan kuin tapahtui kesälläkin. Pitkän ja romanttisen suudelman jälkeen hän irrotti otteensa. "Mihin aikaan huomenna tapaamme kahvilassa? Ja mitä ihmettä sanoit toisesta tytöstä?" hän kysyi viattomana. "Käykö kello 12?" sanoin aivan onnessani. Sitten muistin toisen tytön. "Ja se toinen tyttö, joka on kuin minun kopioni, miksi hän suukotti sinua ja sanoi rakastavansa sinua?!" kysyin aivan raivoissani. Hän ihmetteli mikä minulla oli. Sanoin etten enää halua nähdä häntä koskaan. Kuitenkin tunteeni häntä kohtaan olivat, ja pysyivät.

3.

Seuraavan päivän aamu koitti. Olin nähnyt unta hänestä. Yhtäkkiä mieleeni tulvi kaikki eilisen tapahtumat. Itkin muutaman raivoisan kyyneleen ja painoin pääni tyynyyn. Kuin tyhjästä mieleeni tulvahti ripaus uteliaisuutta. Halusin vielä nähdä hänet, nyt ja aina. Päätin mennä lempikahvilaani 12 aikaan, jos poikakin tuntisi samoin hän tulisi myös. Laitoin vanhan hupparini päälle, sen mitä en ollut käyttänyt vuoteen. Vedin hupun päähäni ja laitoin kolmiohuivin kaulani ja osittain naamanikin eteen ja lähdin kahvilalle. Sinne ei onneksi ollut kuin muutaman sadan metrin kävelymatka. Sitten menin istumaan meidän vakiopaikkamme viereen. Katsoin haikein silmin kun vieraita ihmisiä käveli sisään ja ulos. Kultaani ei vain näkynyt. Kun olin jo melkein lähdössä, hän tuli sisään. Sitten hän soitti jollekkin. "Hei kulta, mitä tein eilen väärin kun olit niin äkäinen? Okei, ymmärrän, tulethan pian, odotan jo. Tilaanko jäätelön? Banaanisuklaan tietenkin, muistan mikä on lempijäätelösi". Tiesin heti kenelle hän soitti. Sille kopiolleni. Mutta jos minä ehtisin ennen häntä ulos ja takaisin sisään, saisin pojan itselleni. Jos taas jäisin seuraamaan tilannetta, voisin saada jotain selville. Ensimmäinen vaihtoehto houkutti enemmän, mutta kuitenkin päätin jäädä odottelemaan. Pian sisään astui samanlainen tyttö kuin minä. Hän oli kauniisti meikattu ja hänen hiuksensa olivat silkinpehmeät. "Ai hei. Tilasinkin juuri tässä tätä banaanisuklaajäätelöä", poika sanoi tytölle. "Moi, kiitos. Mutta meidän pitäisi jutella, kahden kesken. Syödään kuitenkin ensin jäätelöt, ettei ne sula", tyttö sanoi lauseen lopussa naurahtaen ja pussasi poikaa nopeasti mutta syvästi. He istuivat meidän vakiopöytäämme. Olin räjähtämäisilläni, mutta päätin vielä odottaa. He supattelivat toisilleen rakkaudentunnustuksia ja tyttö kertoili juoruja muista. "Vaikutat kovin erilaiselta kuin silloin kesälomalla, mitä sinulle on tapahtunut, jos saan kysyä?", hän kysyi. "Ei mitään, kai olen vain kasvanut" tyttö sanoi vienosti kikattaen. Enhän minä ole ikinä juoruillut muista. Toivottavasti poikani ei nyt vain jää kopion pauloihin.

4.

He olivat jo lähdössä kahvilasta, kun tyttö sanoi että halusi nyt jutella hänen kanssaan, kahden. Seurasin heitä pimeälle kujalle, jossa ei näkynyt ristin sielua. Tyttö aloitti puhumisen vakavana "Kuules, olen vähän miettinyt, miten olet noin epäileväinen minun suhteeni? Mehän olemme yhdessä, mutta silti kyselet koko ajan miten olen näin outo. Kasvaminen tekee tässä iässä ihmeitä, tiedäthän. Rakastan sinua, mutta en ole varma rakastatko sinä minua. Siksi olen päättänyt että meidän on parasta erota" tyttö sanoi tylysti ja antoi pojalle kaulakorun, jonka hän oli tytölle ostanut. Se oli sydämenmuotoinen ja siihen oli kaiverrettu "I love U"."Heippa" hän sanoi kuten kenelle tahansa kaverillensa. Hiukset hulmuten tuo blondi lähti kujalta nokka pystyssä keskustaa päin. Jäin katsomaan, miten poika reagoi tytön tekemisiin. Hänen oikeasta silmästä valui tuskainen kyynel kun hän katsoi korun kaiverrusta. Hän pyyhki sen ja lähti kävelemään merenrantaa päin.

5.

Seurasin poikaa, joka oli kiivennyt kalliolle koru kädessään. Hän levitti kätensä ja lausui jotain epämääräistä. Äkkiä tajusin mitä hän oli todennäköisesti tekemässä. Juoksin hädissäni hänen taakseen ja kuiskasin "Ei...". Silmäni täyttyivät kylmistä kyynelistä kun poika kääntyi katsomaan minua. "Mutta sinähän jätit minut, oma on vikasi" hän sanoi tylysti. Huusin kurkku suorana etten edes tiedä hänen nimeään. "Älä tapa itseäsi, ole kiltti, rakastan sinua, anna minun selittää...". Puheeni katkaisi pojan itkuinen ääni joka kuiskasi haikeasti "En mielestäsi rakasta sinua, se on todella loukkaavaa, olet ollut outo, jätit minut..." poika päivitteli kuin mielisairas. Hänen puheryöppynsä pysäytti harhaanjohtava taka-askel. Hän astui aivan kallion reunalle ja horjahti päin kallion alkua. Tarrasin hänen kylmään käteensä kiinni ja pyysin anteeksi. Sanoin myös rakastavani häntä. Hän myönsi että rakasti itsekin minua. Käsivoimani eivät riittäneet, hän putosi sinne, missä suuret aallot löivät kalliota. Aloin itkeä hysteerisesti ja peitin silmäni.

6.

Äkkiä kuulin rakkaani äänen; "Auttakaa!" hän huusi. Hän oli tippunut vain seuraavalle tasanteelle, mutta tasanne oli hyvin kapea. Poika oli loukkaantunut ja tarvitsi apua päästäkseen pois sieltä. Alaspäin oli yli 15 metrin pudotus, ylös taas 5 metrin kiipeäminen. "Tämä kallionkieleke ei kestä painoani, se murenee ja tipahtaa kallion juurelle, sinne missä suuret aallot lyövät kalliota. Hyvästi rakas, sinun kanssasi oli ihana olla, muistathan minut aina?". Aallot löivät kimaltavina kallioon, ne murskasivat kaiken mikä tuli kallion ja veden väliin. Kieleke oli jo miltei kokonaan sortunut, ja pojalla ei ollut mahdollisuutta kiivetä takaisin, hänen kätensä olivat loukkaantuneet. Kun sain koottua itseni, päätin että minun piti tehdä jotain, olisin tehnyt mitä tahansa jotta poika ei olisi tippunut. Otin kannellisen simpukkapuhelimen käteeni ja näppäilin hätänumeron. Pian kuulin pelastushelikopterin surinaa. Se voimistui koko ajan lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes lopulta näin helikopterin. Lentäjät huomasivat pojan kallionkielekkeellä ja pudottivat pelastustikkaat. Poika lähti kiipeämään portaita.

7.

Pojalla oli kuitenkin todella kipeät kädet, hän ei jaksanut eikä pystynyt kiipeämään tikkaita. Hän huusi vielä helikopterin melun läpi "Rakastan sinua kulta!". Sitten hän irrotti otteensa tikkaista, sillä hän tiesi että ei jaksa enää. Kuiskasin "Rakastan sinua" ja silmäni täyttyivät kyynelistä. Peitin kasvoni käsilläni ja uskoin että tapaamme vielä, jos hän todella rakasti minua. Kuin olisin tuntenut hänen huulensa ja hänen syleilynsä, aivan kuin kesällä.


Tässä novellissa ei tuon kopiotytön salaisuus ratkennut, te hyvät lukijat saatte itse päättää mikä/kuka se oli, ja miten se päätyi tuohon tarinaan, kirjoittakaa se tähän keskusteluun :)

Ja arvostelkaa ihmeessä :)