Pari tuntia sitten tuli 22 vuotta täyteen ja täällä minä istun tietokoneeni ääressä, kuuntelemassa Depeche Modea ja kirjoittamassa masennus palstalle. Ei minulla yksinkertaisesti ole mitään parempaakaan tekemistä.
Ei ole ainuttakaa ystävää, ei edes kavereita joiden kanssa voisin juhlia tätä päivää saati sitten miestä, jonka kainaloon voisin käpertyä. Minun tekee todella pahaa olla näin yksin.
En ole koskaan ollut kovin sosiaalinen ihminen ja uusien ihmisten tapaaminen pelottaa minua sillä en osaa olla heidän kanssaan oma itseni. En osaa turhanpäiväistä small talkia mutta en myöskään halua avautua aivan kenelle tahansa sillä tiedän, etteivät muut ihmiset pysty ymmärtämään tätä kaikkea tuskaa, jota kannan sisälläni.
Minun elämäni on yhtä turhaa, tylsää rutiinia päivästä päivään. Herätys aamulla -->kouluun --> kotiin --> arkiaskareet --> nukkumaan meno. En edes jaksaisi enää herätä aamuisi koska tiedän, että jokainen tuleva päivä on täysin samanlainen kuin edellinen. Ei minun elämässäni ole mitään sisältöä, kuljen vain näkymättömänä päivästä toiseen.
Käytän masennuslääkkeitä mutten koe niistä olevan mitään hyötyä. Esitän että ne auttaisivat minua vaikka todellisuudessa ne ovat yhtä tyhjän kanssa ja olen pikkuhiljaa alkanut olla niin väsynyt kaikkeen tähän esittämiseen.
Tietenkin olen yrittänyt päästä puhumaan ammattilaisille, mutta kunnollisen psykiatrin löytäminen on vaikeampaa kuin mitä luulisi ja vain harvat ammattiauttajistakaan tuntuvat ottavan minua tosissaan koska en osaa/uskalla purkautua täysin tuntemattomalle ihmiselle.
Olen niin lopen uupunut tähän kaikkeen. Siihen mitä minun pääni sisällä liikkuu ja siihen, etten koskaan löydä ketään vierelleni, en edes yhtä ainutta ystävää.
Minulla kuuluisi olla koko elämä edessäni. mutta en usko, että se tulee tuomaan minulle mikäänlaista helpotusta. Minua pelottaa ajatus siitä, että kaikki nämä tulevat vuodet tulevat olemaan tätä samaa turhauttavaa tyhjyyttä, mitä ne ovat olleet tähänkin asti.
En tiedä, että miten jaksan tässä samasa oravanpyörässä päivästä ja vuodesta toiseen. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen ja usein minusta tuntuu, että olisi vain parempi luovuttaa ja tiputtautua pois kyydistä kun tällä elämällä ei kerran ole minulle mitään tarjottavaa.
Uskon, että tulen olemaan täysin yksin vielä viiden vuoden päästäkin, jos jaksan enää siihen asti elää.
En jaksaisi enää yhtään ylimääräistä, sumuista päivää mutta kaipa se on minun masokistisuuteni, joka pakottaa minut jatkamaan tahdioastani huolimatta eteenpäin.
On vain niin pirun surullista että erehdyin kirjoittamaan tälle palstalle sinä päivänä, jonka pitäisi olla yksi elämäni onnellisimmista.
Ei ole ainuttakaa ystävää, ei edes kavereita joiden kanssa voisin juhlia tätä päivää saati sitten miestä, jonka kainaloon voisin käpertyä. Minun tekee todella pahaa olla näin yksin.
En ole koskaan ollut kovin sosiaalinen ihminen ja uusien ihmisten tapaaminen pelottaa minua sillä en osaa olla heidän kanssaan oma itseni. En osaa turhanpäiväistä small talkia mutta en myöskään halua avautua aivan kenelle tahansa sillä tiedän, etteivät muut ihmiset pysty ymmärtämään tätä kaikkea tuskaa, jota kannan sisälläni.
Minun elämäni on yhtä turhaa, tylsää rutiinia päivästä päivään. Herätys aamulla -->kouluun --> kotiin --> arkiaskareet --> nukkumaan meno. En edes jaksaisi enää herätä aamuisi koska tiedän, että jokainen tuleva päivä on täysin samanlainen kuin edellinen. Ei minun elämässäni ole mitään sisältöä, kuljen vain näkymättömänä päivästä toiseen.
Käytän masennuslääkkeitä mutten koe niistä olevan mitään hyötyä. Esitän että ne auttaisivat minua vaikka todellisuudessa ne ovat yhtä tyhjän kanssa ja olen pikkuhiljaa alkanut olla niin väsynyt kaikkeen tähän esittämiseen.
Tietenkin olen yrittänyt päästä puhumaan ammattilaisille, mutta kunnollisen psykiatrin löytäminen on vaikeampaa kuin mitä luulisi ja vain harvat ammattiauttajistakaan tuntuvat ottavan minua tosissaan koska en osaa/uskalla purkautua täysin tuntemattomalle ihmiselle.
Olen niin lopen uupunut tähän kaikkeen. Siihen mitä minun pääni sisällä liikkuu ja siihen, etten koskaan löydä ketään vierelleni, en edes yhtä ainutta ystävää.
Minulla kuuluisi olla koko elämä edessäni. mutta en usko, että se tulee tuomaan minulle mikäänlaista helpotusta. Minua pelottaa ajatus siitä, että kaikki nämä tulevat vuodet tulevat olemaan tätä samaa turhauttavaa tyhjyyttä, mitä ne ovat olleet tähänkin asti.
En tiedä, että miten jaksan tässä samasa oravanpyörässä päivästä ja vuodesta toiseen. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen ja usein minusta tuntuu, että olisi vain parempi luovuttaa ja tiputtautua pois kyydistä kun tällä elämällä ei kerran ole minulle mitään tarjottavaa.
Uskon, että tulen olemaan täysin yksin vielä viiden vuoden päästäkin, jos jaksan enää siihen asti elää.
En jaksaisi enää yhtään ylimääräistä, sumuista päivää mutta kaipa se on minun masokistisuuteni, joka pakottaa minut jatkamaan tahdioastani huolimatta eteenpäin.
On vain niin pirun surullista että erehdyin kirjoittamaan tälle palstalle sinä päivänä, jonka pitäisi olla yksi elämäni onnellisimmista.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mutta syntymäpäivää silti. Silti. (Lisäksi 22 vuotta on hirmuisen kauhen suunnattoman vähän, asia jota kukaan ei sen ikäisenä tietenkään koe, en minäkään kokenut)
Onneksi olkoon syntymäpäivän johdosta. Kannattaa hankkia, joku harrastus niin sitä kautta saa ystäviä. Alitajunnalla on myös suuri rooli masennukseen. Kannattaa ajatella siis positiivisesti. Kavereitakin tulee, sitten siinä sivussa. Esittäminen ei kannata, Jos masennuslääkkeet eivät auta, niin sano se suoraan. Muuten johdat ihmisiä harhaan. Hyvää syksyä sinne jonnekin.
Myöhästyneet onnittelut syntymäpäivän johdosta! Luulen että sosiaaliset taidot kehittyy aika paljon ajan myötä, kukaan ei siinäkään ole seppä syntyessään. Tapaamalla erilaisia ihmisiä ja ihan iän karttuessa jännitys voi vähentyä. Tämä ei tietenkään välttämättä lohduta juuri tällä hetkellä. Yksinäisyys on kaamea tunne, jos ei ole ketään kenelle kertoa iloista ja suruista.
Tuo lause "tiedän, etteivät muut ihmiset pysty ymmärtämään tätä kaikkea tuskaa, jota kannan sisälläni" kiinnitti huomiota. Mistä sä tiedät sen? Onko joku osoittanut sen sulle jotenkin? Tämä saattaa kuulostaa turhalta mitä sanon, mutta usein me päätellään muiden suhtautumista meihin sen porukan suhtautumisen perusteella, joka me tunnetaan. Ja lisäksi me annetaan itsellemme se arvo minkä tämä porukka on meille antanut. Olisi tärkeää että me kaikesta huolimatta tunnettais itsemme arvokkaiksi, tai ettei ainakaan syytettäis itseämme. Ja kaikesta huolimatta uskaltauduttais uusien ihmisten juttusille. Niin kuin joku tiedemies sanoi: siitä, että kaikki tähän asti näkemäni joutsenet ovat olleet valkoisia, ei voi johtaa tosiasiaa, että kaikki joutsenet sitä olisivat.
Kirjoitit lääkkeistä: "Esitän että ne auttaisivat minua vaikka todellisuudessa ne ovat yhtä tyhjän kanssa ja olen pikkuhiljaa alkanut olla niin väsynyt kaikkeen tähän esittämiseen." Mitä jos kertoisit jollekin mitkä sun oikeat tuntemukset on?
Ylipäänsäkin olisi tärkeää että voisit avautua jollekin asioistasi niiden oikeilla nimillä. Olet niin nuori että sulla on oikeasti elämää edessä vaikka kuin paljon. (Mäkin kyllä koin n. 20-vuotiaana elämäni olevan loppu; nyt kolmekymppisenä näen asian toisin.) Samoin psykiatria etsiessä olisi tärkeää että puhuisit siitä jos sun on vaikea purkautua, näkisit, miten kukin tyyppi siihen suhtautuu. Missään nimessä sun ei kannata luovuttaa etsimästä. Mä kävin about 6:n ihmisen luona koekäynnillä ja sitten vasta päätin. Psykiatrienkin joukossa osa on ammattitaitoisempia kuin toiset niin kuin kaikissa ammateissa.
Yksinäisenä tai masentuneena elämä voi mennä tyhjäksi samojen rutiinien pyörittämiseksi, tiedän sen kokemuksesta. Kuitenkin monesti on niin, että me tarvitaan vain jokin pieni sysäys tai merkki, ymmärrys siitä että ollaan jollekin tärkeitä tai että voidaan omalla toiminnalla vaikuttaa johonkin. Joskus se tulee sattumanomaisesti meidän ulkopuolelta, joskus taas meidän oman, ehkä viimeisillä voimilla tehdyn aloitteen avulla. Mutta se voi olla oivallus, jonka jälkeen asiat rupeavat paranemaan: että pahan sijaan tahtookin itselleen hyvää. Askel askeleelta sellaisetkin asiat, jotka uskoi itselleen mahdottomiksi, voivat tulla mahdolliksiksi. Sen vuoksi rohkaisisin sinua edelleen hakemaan itsellesi osaavaa terapeuttia ja puhumaan asioistasi, niin lääkkeitä koskien kuin muutenkin. Asioiden korjaantuminen toki vaatii sitkeyttä ja aikaa, mutta kannattaa joka tapauksessa! Voimia sinun syksyysi!
Älä murehdi et ole ainut. Onkos sulla kavereita koulussa?
sinulle. Kerroit juuri täyttäneesi 22v. Olet vielä todella nuori, jolla on paljon vielä koettavaa tässä
elämässä. Käsittääkseni, sinulla ei ole mitään somaattista sairautta, joka voisi viedä toimintakyvyn
lähes täydellisesti. Itselläni on sairaus, joka estää minua osallistumatta normaaliin työelämään
missä aikaisemmin olin, kokonaan. Olen jäänyt pois työporukasta vailla mitään sosiaalisia suhteita,
lukuunottamatta perhettäni. Aikaisemin oli aina säännöllinen rytmi. Aamulla klo. 06.00 ylös, aamupala
sitten töihin. Töistä kotiin, vähän lepoa, kuntoilua sekä perheen kanssa seurustelua. Tämä kaikki
mikä piti minut aikaisemmin järjissäni, on muisto vain. Voin vakuuttaa sinulle, nykyinen "oravanpyöräsi"
on huomattavasti parempi vaihtoehto sille, jos sitä ei enää olisi. Meitä on paljon erilaisia ihmisiä, jotka
reagoivat asioihin eritavalla. Jos jokin asia painaa mieltä, niin aivan varmasti psykiatreista löytyy ammatti-
laisia selvittämään tilannettasi myös heihin voi luottaa. Heillä on vaitiolovelvollisuus, täysiikäinen
kun olet. Koita hankkia itsellesi jokin harrastus, sitä kautta uusia ystäviä löytyy. Voimia sinulle.
Yleensä yksinäisiä yritetään saada mukaan harrastuksiin, mutta ei niistäkään tahdo löytyä sellaista kaveria, jonka kanssa viettää aikaa myös harrastuksen ulkopuolella. Olen huomannut, että useimmat ihmiset aloittavat uuden harrastuksen jonkun oman kaverinsa kanssa, joten tuntuu että itse jää niissä piireissä vähän ulkopuolelle. Lisäksi opiskelijalle esim. jumpat ja tanssit maksavat aika paljon...
"En osaa turhanpäiväistä small talkia mutta en myöskään halua avautua aivan kenelle tahansa sillä tiedän, etteivät muut ihmiset pysty ymmärtämään tätä kaikkea tuskaa, jota kannan sisälläni"
Ei, olet tuossa väärässä. On olemassa kyllä ihmisiä joilla on samoja ongelmia ja jotka varmasti haluaisivat myöskin jonkun juttu kaverin jolla on samoja kokemuksia tai jotka kyllä jaksavat kuunnella murheitasi (muutkin kuin psykiatrit).
Meillä vain on se ongelma että mistä niitäkin henkilöitä löytyisi joilla on muutakin elämässään kuin iän ikuinen biletys, kännäys ja paskasta puhuminen....
Tunnistan itseni täysin sinun tekstistäsi, olen itsekin yksinäinen ja myös omilla synttäreillä ollut....nyt 4 masennuslääke menossa ja Auroran sairaalaan meno kohta :( Kun en enää jaksa.....Olen sairaslomalla ja työtön sekä lisäksi todella yksinäinen. Päivät toistaa samaa kaavaa eikä oikeen mitään saa aikaiseksi. Voimia sinulle!
Lisäys vielä että voit kirjotella meseen [email protected] jos haluat!