Mun ensimmäinen aviomiehani kuoli yllättäen kohta neljä vuotta sitten. Olen mennyt uusiin naimisiin ja kaikki on periaatteessa hyvin mutta huomaan kuinka jokin osa minua on kuollut edellisen mieheni mukana. Hän oli se elämäni suuri rakkaus; kaikki mureni kun hän kuoli. Rakastan nykyistä miestäni, hän on hyvä mies ja me tulemme varmasti olemaan onnellisia mutta jotenkin takaraivossa jyskyttää ajatus siitä että se sielunkumppani on kuollut eikä hän enää koskaan tule takaisin. Jotenkin tuntuu siltä etten voi enempää enää pyytääkkään; minä koin suuren rakkauden kerran, eihän sitä voi kahteen kertaan kohdalle osua. Joten tyydyn tähän. Uskon sitoutumiseen ja siihen että myös ihmsisuhteissa on pakko olla vain järkevä.
Luulin selvinneeni hyvin mieheni kuolemasta mutta totuus alkaa pikkuhiljaa valjeta. Se vain on niin että hän vei osan minusta mukanaan ja se pala puuttuu minusta aina.
Nyt omistan elämäni sille ajatukselle että minusta tulee vielä joku päivä tärkeä ihminen, ei äiti mutta jotain muuta.
Kukaan ei tiedä tätä, eikä varmaan tule tietämäänkään. Toivoisin että joku näkisi mun sisälle ja huomaisi kuinka hajalla olen,kuinka pahalta tuntuu ja kuinka paljon kaipaan entistä miestäni. Tiedän että suhteemme oli liiankin kiinteä, hän oli minulle kuin henki ja elämä. Mutta minä hautasin hänet. Ja samalla hautasin osan itseäni. Yritän rakentaa itseni uudelleen mutta huomaan vain kiertäväni samaa kehää. Ajatukset vain harhailee takaisin siihen mitä oli ja mitä olisi voinut olla. Samalla odotan vain sitä hetkeä kun kaikki toistuu taas ja saan laskea myös nykyisen mieheni hautaan. Tiedän että selviäisin siitäkin mutta en tiedä haluanko edes yrittää. Hoidan asiat ja annan sitten tämän olla.
Rakkaus sellaisena kuin minä sen ymmärrän on kuitenkin kuollut ja edessä on loppuelämä näin... Se täytyy vain hyväksyä koska vaihtoehtojaa ei annettu. Lyötiin vain kortit käteen ja käskettiin pärjätä.
Tämä oli nyt vain tälläinen ajatusten purku, ihan sitä virtaa mitä ne mieleen juolahtaa. Pakko "kertoa" jollekin ettei tapahdu mitään pahaa.
Luulin selvinneeni hyvin mieheni kuolemasta mutta totuus alkaa pikkuhiljaa valjeta. Se vain on niin että hän vei osan minusta mukanaan ja se pala puuttuu minusta aina.
Nyt omistan elämäni sille ajatukselle että minusta tulee vielä joku päivä tärkeä ihminen, ei äiti mutta jotain muuta.
Kukaan ei tiedä tätä, eikä varmaan tule tietämäänkään. Toivoisin että joku näkisi mun sisälle ja huomaisi kuinka hajalla olen,kuinka pahalta tuntuu ja kuinka paljon kaipaan entistä miestäni. Tiedän että suhteemme oli liiankin kiinteä, hän oli minulle kuin henki ja elämä. Mutta minä hautasin hänet. Ja samalla hautasin osan itseäni. Yritän rakentaa itseni uudelleen mutta huomaan vain kiertäväni samaa kehää. Ajatukset vain harhailee takaisin siihen mitä oli ja mitä olisi voinut olla. Samalla odotan vain sitä hetkeä kun kaikki toistuu taas ja saan laskea myös nykyisen mieheni hautaan. Tiedän että selviäisin siitäkin mutta en tiedä haluanko edes yrittää. Hoidan asiat ja annan sitten tämän olla.
Rakkaus sellaisena kuin minä sen ymmärrän on kuitenkin kuollut ja edessä on loppuelämä näin... Se täytyy vain hyväksyä koska vaihtoehtojaa ei annettu. Lyötiin vain kortit käteen ja käskettiin pärjätä.
Tämä oli nyt vain tälläinen ajatusten purku, ihan sitä virtaa mitä ne mieleen juolahtaa. Pakko "kertoa" jollekin ettei tapahdu mitään pahaa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
on hyvä syytää vaikka paperille jos helpottaa.
On ehkä "annettu kortit", joilla pärjätä. Olet nyt siinä rajalla, voitko enää koskaan nauttia elämästä vai kyynistytkö -toivottavasti tunteesi ei jää pysyviksi. hetki kerrallaan...
Voimia.
käsittelemään tuota kaikkea. Vielä sekin pelko sulla, että nykyinenkin kuolee. Olet selvästi masentunut.
sunlaiset ihmiset, jotka luulee, että terapia jotenkin tekisi tapahtuneen tyhjäksi. Aika auttaa, jos auttaa, ei mitkään poppakonstit, joihin asioiden märehtiminen 60 e/tunti kuuluu!
Jos nyt nikkisi 82 viittaa syntymävuoteen, niin olet vielä aika nuori, alle 30-vuotias. Sinulla on vielä pitkä elämä edessäsi.
En malta olla kiinnittämättä huomiota siihen, että miehesi kuoli vasta neljä vuotta sitten ja nyt olet jo uusissa naimisissa. Koko kuolema on tod.näk. jäänyt käsittelemättä ja nyt se on bumerangina palannut kummittelemaan. En lakkaa ihmettelemästä ihmisiä, jotka eivät osaa olla yksin vaan syöksyvät suhteesta toiseen pysähtymättä. Kaikesta joutuu maksamaan, ja sen aika on kohdallasi nyt.
Mielestäni ammattiapu on tarpeen.
En voi myöskään olla säälimättä miestäsi, joka on siinä uskossa, että kaikki asiat ovat hyvin. Voisiko olla mitenkään mahdollista, että puhuisit asiasta hänen kanssaan? Ei tietenkään tarvitse koko totuutta kertoa ja häntä siten loukata, mutta mainita hänelle siitä, että sinulla on tuskallista olla.
Ymmärrän hyvin tuon tunteen, että jonkin on toisen mukana kuollut, mutta siihen auttaa aika. Sinun on vain jaksettava päivästä toiseen. Joku päivä huomaat, että ilma on kirkas ja entinen miehesi on kaunis muisto, ei enää ahdistava ikävänlähde.
Voimia!
Olen kokenut saman kuin sinä: ensimmäinen aviomieheni ammuttiin. Siitä on nyt yhdeksän vuotta, olen uudessa parisuhteessa ja kävin terapian ja vuosien toipumisen. Rakkaus sellaisena kuin sen ensimmäisellä kerralla koin, ei toistu koskaan eikä sen kanssa voi kilpailla. Mutta jotain muuta tuli tilalle lopulta: äitiys ja parisuhde, joka toimii ja on onnellinen, vaikka ei koskaan annakaan samaa kuin ensirakkaus ja menetetyn puolison muisto. Ei rakkaus voi toistua samanlaisena, älä edes odota sellaista.
Mene hoitoon. Se kannattaa.
Itse en usko noihin terapia hommiin kun en mielelläni puhu tuntemattomille ihmisille, onko sinulla jokin hyvä ystävä jolle puhua. Kihlattuni kuoli puolivuotta sitten ja olen vielä hajalla vaikka yritän jatkaa elämää normaalisti. Rakastin häntä! Puhun usein hyvän ystäväni kanssa asiasta ja helpompaa puhua ihmiselle joka tuntee minut. Ikävä ei lopu koskaan, eikä rakkauskaan. Vaikka en ole mitenkään uskonnollinen, mutta on ihanaa ja helppo ajatella että kyllä näen rakkaani tuolla jossai ihanassa paikassa, kunhan olen itse elämäni elänyt loppuun, eikä kuullosta yhtään pahalta ajatukselta :) Välillä ajattelen että rakkani on aina kanssani vaikka en häntä näekkään. Kuullostaa hullulta, mutta välillä sanon rakastavani häntä (tietysti omissa oloissani) ja toivon että hän kuulisi tuo.. ja miksei voisi kuullakkin :) rakkaan kuoleman toipumisessa ei ole aika rajaa ja jokainen toipuu omalla tavallaan. Koita pärjäillä :)
toivottavasti myös ajattelet sitä miten onnekas oletkaan ollut! Tarkoitan että olet ollut todella rakastunut nyt edesmenneen miehesi kanssa! Kaikki eivät koe "suurta rakkautta" koskaan. Se että miehesi on kuollut on ikävää vaan todellista. Älä siis vaivu alavireisyyteen, ole onnellinen että HÄN ON OLLUT ELÄMÄSSÄSI! 4 vuotta kuolemasta on lyhyt aika. Ehkä olet hieman hätiköinyt kun sinulla on nyt mies johon tunteita ei ole kuten aikaisemmin. On aivan luonnollista! Aikaa myöten saattaa teidänkin suhde parantua ja huomaat miten hänestä välität. Vanha fraasi kertoo: "älkää itkekö että olen kuollut vaan iloitkaa että elin" on erittäin osuva!! Oikeastaan oletkin siis onnellisessa asemassa! Elä ja nauti, rakasta entistä miestäsi äläkä vaadi itseltäsi liikaa! Anna ajan kulua....useinkin se tuo vapautuksen ja ratkaisut ja ihan itsestään....