Rannalla meren,
minun katseeni tyynelle ulapalle lukittuu,
siellä vapaana liitävän albatrossin nään,
mieleni painautuu ajatuksiin albatrossin,
unelmani porautuvat albatrossiin,
näen sieluni silmin,
millaista nähdä maailma albatrossin silmin on,
mitä lie näen, sitä kerro en,
surua, pelkoa, murehdintaa tai mitä lie,
en välitä kun vapaa olla saan,
huolet eilisen ja huomisen siiven iskulla taakseni jätän,
pilvien huomassa ja tuulen huokaistessa,
levitän siipeni ja vapautan itseni,
ylhäältä sen kaiken viimein nään,
kuinka ihminen itse itseään tuhoaa,
mieleni huutaa halajaa,
lopettakaa,
mutta tuuli minut tempaisee mukanaan,
ja pyyhkii huutoni mereen,
havahdun,
kaukana pommin räjähtävän kuulen,
unelmistani herään viimein,
ehkä huomenna, ehkä huomenna,
saan olla viimeinkin vapaa kuin albatrossi.
------------------------------------------------------------------------------------------
Meren äärellä,
minä istun,
sen kauneutta, sen julmuutta mietin,
se niin tyyni, mutta arvaamaton on,
ihmismielen tavoin oikukas,
se ei kerro mitä se ajattelee
sen kun tietäisi,
ehkä sitä silloin paremmin ymmärtäisi,
näkeekö se ympärillään surua ja murhetta,
tiedä häntä,
milloin se mahtinsa ihmisen idiotismille näyttää
en sanoa osaa,
ehkä jotain päivänä,
kun kuu ottaa auringon paikan,
ehkä silloin vetten valtakuntaan maailmamme pirstoutuu.
minun katseeni tyynelle ulapalle lukittuu,
siellä vapaana liitävän albatrossin nään,
mieleni painautuu ajatuksiin albatrossin,
unelmani porautuvat albatrossiin,
näen sieluni silmin,
millaista nähdä maailma albatrossin silmin on,
mitä lie näen, sitä kerro en,
surua, pelkoa, murehdintaa tai mitä lie,
en välitä kun vapaa olla saan,
huolet eilisen ja huomisen siiven iskulla taakseni jätän,
pilvien huomassa ja tuulen huokaistessa,
levitän siipeni ja vapautan itseni,
ylhäältä sen kaiken viimein nään,
kuinka ihminen itse itseään tuhoaa,
mieleni huutaa halajaa,
lopettakaa,
mutta tuuli minut tempaisee mukanaan,
ja pyyhkii huutoni mereen,
havahdun,
kaukana pommin räjähtävän kuulen,
unelmistani herään viimein,
ehkä huomenna, ehkä huomenna,
saan olla viimeinkin vapaa kuin albatrossi.
------------------------------------------------------------------------------------------
Meren äärellä,
minä istun,
sen kauneutta, sen julmuutta mietin,
se niin tyyni, mutta arvaamaton on,
ihmismielen tavoin oikukas,
se ei kerro mitä se ajattelee
sen kun tietäisi,
ehkä sitä silloin paremmin ymmärtäisi,
näkeekö se ympärillään surua ja murhetta,
tiedä häntä,
milloin se mahtinsa ihmisen idiotismille näyttää
en sanoa osaa,
ehkä jotain päivänä,
kun kuu ottaa auringon paikan,
ehkä silloin vetten valtakuntaan maailmamme pirstoutuu.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kohta "...ihmismielen tavoin oikukas, se ei kerro mitä se ajattelee sen kun tietäisi, ehkä sitä silloin paremmin ymmärtäisi..." on hyvä kuva tekijän tai runon puhujahenkilön tai yleisesti ottaen ihmisen, ehkä kaikkien kolmen mielenliikehdinnästä oman arvoituksellisuuden äärellä. Merihän ei mitään ajattele vaan ihminen inhimillistää luonnon heijastaen siihen ja sen kautta omia tunne-elämyksiä sekä tarpeitaan (personifikaatio).
Niin voisi siis ajatella, että runon loppuosassa ("tiedä häntä, milloin se mahtinsa ihmisen idiotismille näyttää jne.") tulee tarkoituksella tai tarkoituksetta esiin tekijän/runohenkilön/ihmisen kätketty ja patoutunut viha, minkä edellinen kohta "se ei kerro mitä se ajattelee" ilmaisee olevan häneltä itseltäänkin kätkössä, piilossa ja tukahdutettu.
"Milloin se mahtinsa ihmisen idiotismille näyttää" on pettymystä ihmiseen ja ihmisen tekoihin, luonnon riistämiseen ja ekologisen tasapainon horjuttamiseen, mutta samalla viittaa henkilökohtaiseen pettymykseen, on koettu epämiellyttäviä tilanteita suhteessa toiseen tai toisiin; sisäisen ristiriidan (joka vielä ei ole saanut ratkaisua henkilön sisimmässä) voi ilmaista: ihminen on kaunis ja arvokas mutta toisaalta inhottava ja arvoton.
Runon aloitus "meren äärellä, minä istun, sen kauneutta, sen julmuutta mietin" jo kertoo kaiken. Kyse ei ole vain ihmisen - yleisellä tai yksityisellä tasolla - kauneuden ja julmuuden (sekä ihmisen idiotismin: toteuttaa alhaisia ja itsekkäitä tarpeita mieluummin kuin rakkautta ja yhteistä hyvää) pohdinnasta, vaan nimenomaan omasta kauneudesta ja julmuudesta, mitä mieli meren äärelle pysähtyneenä projisoi.
Viimeinen rivi väkisinkin tuo mieleeni Raamatun lupauksen ettei maailmaa enää hukuteta vedellä vaan tuhoutuu palaen kuumuudessa missä alkuaineetkin sulavat. Näin kohtaan itseni tulkitsijana, ja minulle konkretisoituu tosiasia, että koska katselen runoa vain omin silmin (ja siten oman henkilöhistoriani) läpi, ei tulkintani toisesta ole eikä voi olla tuo toinen; se mitä on tarkoitettu jää aina tavallaan ulottumattomiini, ja niin heijastelen (lukuprosessissa) itseäni ja tarpeitani.
Kohtaamista voi kuitenkin syntyä :)
Runoon albatrossista en jaksanut oikein keskittyä, oikeastaan luin sen vasta toisen runon jälkeen, mutta yhdessä ne täydentävät toisiaan ja luovat kokonaisuuden missä kummankin runon keskeiset elementit (ensimmäinen runo: vapaudenkaipuu, toinen: ihmisen arvoituksellisuus ja kahtalaisuus, kauneus ja julmuus) korostavat toistensa sisältöä.