Ensimmäisen kerran kävin psykologin luona jo varhaisteini-iässä "ahdistuskohtausten" vuoksi.. En ymmärtänyt näitä kohtauksia, miksi niitä tuli.
Kohtaukset eivät sinällään tuohon aikaan vielä haitanneet normaali elämää, olivat toki erittäin epämiellyttäviä, mutta melko harmittomia. Psykologin luona keskusteltiin erilaisista tavoista voittaa ahdistus, piti kuvitella ahdistus pilveksi, jonka sitten hajoitti mielessään. Vaikka tyhmältä tuntuikin, niin kokeiltiin. Ei auttanut. Psykologi käynnit jäivät muutamaksi vuodeksi.
Myöhemmin tutkittiin erästä fyysistä sairauttani paljon sairaalassa, ja tehtiin myöskin paljon peloittavia kokeita. Ei ollut juuri tukihenkilöitä jotka olisivat lähteneet mukaan, vaikka ala-ikäinen vielä olinkin niin hoidin kaikki käynnit sairaalassa yksin, mikä näin jälkeenpäin ajateltuna oli virhe. Aloin saada hirveää ahdistusta sairaalakäynneistä. Otin välittömästi yhteyttä kuntani psykologiin, jonka luona useita kertoja kävinkin. Sain tietää sairastavani paniikkihäiriötä. Yritettiin keskustelun kautta saada kohtauksia kuriin, mutta olo vain paheni. Viimein sain ajan sitten psykiatrille, joka mahdollisesti määräisi lääkkeet vaivaani. Tyhmänä menin kuitenkin kertomaan, että aivoistani on sattumalöydöksenä löydetty pieni kysta, joka psykiatrin mukaan saattoi aiheuttaa häiriöni. Ei kyselty missä päin päätä kysta oli, että olisiko tämä voinut olla mahdollista. Ehtona lääkkeiden saamiselle oli, että selvittäisin onko kystasta haittaa. Minulle ehdotettiin kuitenkin että josko lähtisin psykiatriselle osastolle, sieltä varmaankin voisi lääkitystäkin kokeilla. Tyrmäsin idean, koska pelkkä ajatuskin ahdisti. Lähtiessäni psykiatri sanoi että "sitten me ei voida tehdä mitään, tähän suuntaan sinun elämäsi on sitten menossa."
Sairaalassa käyminen oli kuitenkin käynyt jo niin ylivoimaiseksi, että en voinut enää käydä minua hoitaneen lääkärin vastaanotolla. Sain soittoajan lääkärille kuitenkin muutaman kuukauden päähän. Paniikkihäiriöni paheni kamalasti, alussa kun otin yhteyttä psykologiin, kohtaukset eivät vielä haitanneet elämää, ne tulivat vain tilanteissa joissa minun piti mennä sairaalaan. Tuolla hetkellä kun psykiatri kieltäytyi määräämästä lääkkeitä, olin jo melko huonossa kunnossa. Minua ahdisti päivittäin, en voinut tavata ystäviäni, en voinut matkustaa pitkiä automatkoja, joinain päivinä en voinut edes lähteä kotoa.
Molemmat, sekä psykologi että psykiatri olivat tietoisia tilanteestani, kirjoitin heille sähköpostia, koska käynti heidän vastaanotollaankin oli jo tullut liian ylivoimaiseksi.
Sain viimein neurologin konsultoinnin kystasta, ja tietenkään se ei voinut häiriötäni aiheuttaa. Oli työn ja tuskan takana silti saada lääkkeet, mutta ison väännön jälkeen sain kuitenkin soittoajan psykiatrille, joka minulle lääkkeet määräsi.
Nyt olen syönyt lääkkeitä jo jonkin aikaa, ja ne ovat auttaneet paljon. Paniikki rajoittaa elämääni vielä todella paljon, mutta esim. päivittäinen ahdistus on jo tipotiessään, ja voin jonkun verran harrastaa jälleen sosiaalista elämää.
Pyysin sairaslomaa häiriön vuoksi. Olen elänyt 0 eurolla jo reilusti yli vuoden. Kumppanini tulojen takia en voi saada toimeentulo tukea, vaikka saamme vain hädin tuskin maksettua vuokran ja muut laskut.
Sairaslomaa en saanut, koska en ollut hoitokontaktissa psykiatrin tai psykologin kanssa. Ehdotin, voisiko alussa olla mahdollista keskustella asioista puhelimitse, tai sähköpostin välityksellä, koska en yksinkertaisesti pysty menemään heidän vastaanotolleen. Tämä ei ollut mahdollista. Pyysin saada rauhoittavaa lääkitystä että voisin psykiatrin vastaanotolle mennä, mutta hän kieltäytyi. Psykiatri sanoi myös, että erittäin harvoin paniikkihäiriö tekee ihmisen työkyvyttömäksi, että vaikka psykiatrin vastaanotolla kävisin, olisi sairasloman saaminen sairauspäivärahaa varten erittäin epätodennäköistä, varsinkin kun olen kovin nuori.
En ollut uskoa korviani.
Minulle on käynyt niinkuin monelle samaa sairautta sairastaville käy, olen ruvennut häpeämään itseäni, kaikki tuntuvat luulevan, että olen keksinyt koko paniikin omasta päästäni vain elääkseni helppoa elämää tekemättä töitä tms, myös psykiatri. Olen jo ruvennut miettimään itsekkin, olenko vain luulotautinen.
Onko psykiatri tehnyt virhettä? Onko minun mahdollista valittaa asiasta vakuuttavasti?
Kohtaukset eivät sinällään tuohon aikaan vielä haitanneet normaali elämää, olivat toki erittäin epämiellyttäviä, mutta melko harmittomia. Psykologin luona keskusteltiin erilaisista tavoista voittaa ahdistus, piti kuvitella ahdistus pilveksi, jonka sitten hajoitti mielessään. Vaikka tyhmältä tuntuikin, niin kokeiltiin. Ei auttanut. Psykologi käynnit jäivät muutamaksi vuodeksi.
Myöhemmin tutkittiin erästä fyysistä sairauttani paljon sairaalassa, ja tehtiin myöskin paljon peloittavia kokeita. Ei ollut juuri tukihenkilöitä jotka olisivat lähteneet mukaan, vaikka ala-ikäinen vielä olinkin niin hoidin kaikki käynnit sairaalassa yksin, mikä näin jälkeenpäin ajateltuna oli virhe. Aloin saada hirveää ahdistusta sairaalakäynneistä. Otin välittömästi yhteyttä kuntani psykologiin, jonka luona useita kertoja kävinkin. Sain tietää sairastavani paniikkihäiriötä. Yritettiin keskustelun kautta saada kohtauksia kuriin, mutta olo vain paheni. Viimein sain ajan sitten psykiatrille, joka mahdollisesti määräisi lääkkeet vaivaani. Tyhmänä menin kuitenkin kertomaan, että aivoistani on sattumalöydöksenä löydetty pieni kysta, joka psykiatrin mukaan saattoi aiheuttaa häiriöni. Ei kyselty missä päin päätä kysta oli, että olisiko tämä voinut olla mahdollista. Ehtona lääkkeiden saamiselle oli, että selvittäisin onko kystasta haittaa. Minulle ehdotettiin kuitenkin että josko lähtisin psykiatriselle osastolle, sieltä varmaankin voisi lääkitystäkin kokeilla. Tyrmäsin idean, koska pelkkä ajatuskin ahdisti. Lähtiessäni psykiatri sanoi että "sitten me ei voida tehdä mitään, tähän suuntaan sinun elämäsi on sitten menossa."
Sairaalassa käyminen oli kuitenkin käynyt jo niin ylivoimaiseksi, että en voinut enää käydä minua hoitaneen lääkärin vastaanotolla. Sain soittoajan lääkärille kuitenkin muutaman kuukauden päähän. Paniikkihäiriöni paheni kamalasti, alussa kun otin yhteyttä psykologiin, kohtaukset eivät vielä haitanneet elämää, ne tulivat vain tilanteissa joissa minun piti mennä sairaalaan. Tuolla hetkellä kun psykiatri kieltäytyi määräämästä lääkkeitä, olin jo melko huonossa kunnossa. Minua ahdisti päivittäin, en voinut tavata ystäviäni, en voinut matkustaa pitkiä automatkoja, joinain päivinä en voinut edes lähteä kotoa.
Molemmat, sekä psykologi että psykiatri olivat tietoisia tilanteestani, kirjoitin heille sähköpostia, koska käynti heidän vastaanotollaankin oli jo tullut liian ylivoimaiseksi.
Sain viimein neurologin konsultoinnin kystasta, ja tietenkään se ei voinut häiriötäni aiheuttaa. Oli työn ja tuskan takana silti saada lääkkeet, mutta ison väännön jälkeen sain kuitenkin soittoajan psykiatrille, joka minulle lääkkeet määräsi.
Nyt olen syönyt lääkkeitä jo jonkin aikaa, ja ne ovat auttaneet paljon. Paniikki rajoittaa elämääni vielä todella paljon, mutta esim. päivittäinen ahdistus on jo tipotiessään, ja voin jonkun verran harrastaa jälleen sosiaalista elämää.
Pyysin sairaslomaa häiriön vuoksi. Olen elänyt 0 eurolla jo reilusti yli vuoden. Kumppanini tulojen takia en voi saada toimeentulo tukea, vaikka saamme vain hädin tuskin maksettua vuokran ja muut laskut.
Sairaslomaa en saanut, koska en ollut hoitokontaktissa psykiatrin tai psykologin kanssa. Ehdotin, voisiko alussa olla mahdollista keskustella asioista puhelimitse, tai sähköpostin välityksellä, koska en yksinkertaisesti pysty menemään heidän vastaanotolleen. Tämä ei ollut mahdollista. Pyysin saada rauhoittavaa lääkitystä että voisin psykiatrin vastaanotolle mennä, mutta hän kieltäytyi. Psykiatri sanoi myös, että erittäin harvoin paniikkihäiriö tekee ihmisen työkyvyttömäksi, että vaikka psykiatrin vastaanotolla kävisin, olisi sairasloman saaminen sairauspäivärahaa varten erittäin epätodennäköistä, varsinkin kun olen kovin nuori.
En ollut uskoa korviani.
Minulle on käynyt niinkuin monelle samaa sairautta sairastaville käy, olen ruvennut häpeämään itseäni, kaikki tuntuvat luulevan, että olen keksinyt koko paniikin omasta päästäni vain elääkseni helppoa elämää tekemättä töitä tms, myös psykiatri. Olen jo ruvennut miettimään itsekkin, olenko vain luulotautinen.
Onko psykiatri tehnyt virhettä? Onko minun mahdollista valittaa asiasta vakuuttavasti?
Vastaukset 2
Vanhimmat
virhettä." Nyt olen syönyt lääkkeitä jo jonkin aikaa, ja ne ovat auttaneet paljon. Paniikki rajoittaa elämääni vielä todella paljon, mutta esim. päivittäinen ahdistus on jo tipotiessään, ja voin jonkun verran harrastaa jälleen sosiaalista elämää." Mihin edes tarvitsisit sairauslomaa?
Syöt lääkkeitä, miksei sinulla ole hoitokontaktia?
Itselläni on ph, taitaa olla menossa 15:sta vuosi sen kanssa, muutaman päivän olen ollut sairauslomalla koko aikana.
Voithan vaihtaa psykiatria. Ihmettelen miksei sinulla ole hoitokontaktia, ei lääkehoito _yksistään_ ole ph:n hoitokeino. Kun kävit psykologin luona niin kävitkö psykoterapiassa? Minkä suuntaisessa?
No esimerkiksi juuri siihen, että saan kyllä kohtauksia vieläkin, työssäkäynti olisi kyllä aivan mahdoton ajatus.
En tiedä osaatko lukea rivien välitsä, mutta hoitokontaktia ei ole koska saan niin pahan kohtauksen aina yrittäessäni mennä lääkärin vastaanotolle, että ihan suosiolla olen jättänyt väliin.
Kaikille ei välttämättä ole käynyt paniikkihäiriön kanssa yhtä hyvin kuin sinulle!