ja mistä tiedän? Siitä, että omat vanhempani erosivat kun olin lapsi. Lapsi kärsii ilmapiirissä, jossa vanhemmat ovat onnettomia. Kunnioitan vanhempiani juuri eron takia. Junnasivat ihan tarpeeksi kauan siinä helvetissään.
Lapsi ei kärsi aina erossa
aikuinen..
6161
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
kärsinyt minäkään. Ollaan kai sitten jonkinverran onnekkaita, tässä asiassa.
Vanhempieni onnellisuustasosta en alle 10 vuotiaana tiennyt, omastani kyllä.
Isän juopottelu, ja äitini äkäiset saarnat päissäiselle saivat aikaan tappeluita, joita lapsen oli paha katsella.
.
juopottelua ja riitely oli lähinnä mäkätystä, mutta ilmapiiri oli masentava.
asia, ja kai aina on myös voittajia. Eipä silti, aina sain olla yhteydessä vanhempiini eron jälkeenkin.
Turvallisempaa oli asua kaksistaan äitini kanssa.
.
lapsiinne ja lapsenlapsiinne, myös heidän näkövinkkelistään.
"Inhimillinen tekijä"-ohjelma sunnuntaina (uusinta tulee) valotti useiden henkilöiden osalta
niitä traumoja, joista kärsivät lapset kolmanteen ja neljänteen polveen.
kerrottiin eroista, jotka vanhemmat ovat hoitaneet mahdollisimman väärin, käyttäen lapsia lyömäaseina toisiaan vastaan.
Turha on syyllistää pariskuntia lasten traumatisoimisesta jos he hoitavat eronsa järkevästi, lasten parasta ajatellen. Hyvin hoidettu ero ja eron jälkeinen vastuunkantaminen lapsista on parempi vaihtoehto kuin jatkuva sota kotona. Lapsi ei voi myöskään saada oikeaa elämänmallia kodista, jossa vanhemmat eivät välitä toisistaan vaan elävät yhdessä vai pidellen kulisseja pystyssä.
Itse sain kokea vanhempieni kituvan yhdessä ainoastaan velvollisuudentunnosta minun vuokseni, sain tuntea syyllisyyttä heidän elämänsä pilaamisesta. Muutin mahdollisimman nuorena pois kotoa, jonka jälkeen vanhempani pääsivät vihdoin elämään oikeata elämää. Ehdin pilata 17 vuotta heidän elämästään, sitä en pysty heille milloinkaan kovaamaan.
enemmänkin omia mietteitäni.
Isääni ei ollut opetettu vastuunkantoon, tai hän ei siihen pystynyt.
Eron jälkeen hän sairaalloisessa mustasukkaisuudessaan uskotteli minun, 10-vuotiaan lapsen päähän mitä ihmeellisimpiä satuja. Jollain lailla kai niihin uskoinkin, vaikkei niissä ollut päätä, ei häntää. Kaikki oli ollut äitini syytä, vaikka äitini oli rehellinen, kuin kallio. Hän vei meidän perhettämme eteenpäin.
Eron syy oli isäni liiallinen viinankäyttö, sekä se ohessa väkivaltaisuus, ja hänen työnvieroksumisensa.
Vuosia meni ristiriitaisissa mietelmissä, mutta vanhentuessani onneksi myös viisastuin, oma järki voitti.
Oma pitkä avioliittoni on onnellinen, minun ei ole koskaan tarvinnut kärsiä mieheni tekosista, mieheni ehkä minun ajoittaisista saarnoista jostain typeristä pikkuasioista. Nekin kyllä loppuvat alta aikayksikön.
Lapsia ei meille ainokaisille ole suotu, ehkä siksi, että meillä on riittänyt aikaa huolehtia omien vanhempiemme hyvinvoinnista?
.