Olimme taannoin lapsemme 3kk neuvolassa. Neuvolan täti kyseli, miten ja milloin lapsemme nukkuu. Kerroin hänelle, että vauva ei suostu nukahtamaan omaan sänkyynsä tai ylipäätään yksin vaan nukahtaa joko tissille tai syliin ja että sen jälkeen laitamme hänet omaan sänkyynsä. Kerroin myös, että ensimmäisen syötön jälkeen (klo 3-4) hän jää sänkyymme loppuyöksi. Näin se on helpompaa minulle.
Sen jälkeen neuvolan täti kysyi vaunuttelusta. Kerroin, että hyvin huonosti suostuu rattaissa olemaan, raivarit ovat melkein takuuvarmat. Ulkoilut suoritamme pääasiassa repun kanssa. Toki myös samalla harjoittelemma lyhyitä lenkkejä rattailla aina silloin tällöin.
Neuvolan täti sanoikin suoraan ja topakasti, että lapsi tulisi nukuttaa omaan sänkyynsä ja hänen tulisi antaa itkeä siellä, että jossain vaiheessa sitten nukahtaa. Sanoi, että vähän voi silitellä, mutta syliin ei saisi ottaa. Lapsen tulisi kuulemma myös nukkua omassa sängyssään koko yö. Sama neuvo rattaiden kanssa, pitäisi antaa vaan huutaa ja lykkiä eteenpäin. Lapsi kuulemma "oppii" ainoastaan nukahtamaan syliin, jos ei jo nyt aloiteta häntä nukahtamaan itsekseen ja vetosi turvallisuuteen, kun pitäisi nukkua vain omassa sängyssä. Ja ymmärrän toki, että turvallisempaa hänellä varmasti on pinnasängyssä, mutta en usko, että vahingossakaan kierähtäisin hänen päällensä.
Kysymykseni onkin, että olenko minä yliherkkä, koska en halua 3kk ikäistä lastani ehdoin tahdoin huudattaa vai kasvatanko lapsestani epäitsenäistä ja yliherkkää? Jostain olen kuullut, että noin pienen ei vielä tarvitsisi osata nukahtaa itsekseen. Paha maku neuvolakäynnistä jäi joka tapauksessa.
Sen jälkeen neuvolan täti kysyi vaunuttelusta. Kerroin, että hyvin huonosti suostuu rattaissa olemaan, raivarit ovat melkein takuuvarmat. Ulkoilut suoritamme pääasiassa repun kanssa. Toki myös samalla harjoittelemma lyhyitä lenkkejä rattailla aina silloin tällöin.
Neuvolan täti sanoikin suoraan ja topakasti, että lapsi tulisi nukuttaa omaan sänkyynsä ja hänen tulisi antaa itkeä siellä, että jossain vaiheessa sitten nukahtaa. Sanoi, että vähän voi silitellä, mutta syliin ei saisi ottaa. Lapsen tulisi kuulemma myös nukkua omassa sängyssään koko yö. Sama neuvo rattaiden kanssa, pitäisi antaa vaan huutaa ja lykkiä eteenpäin. Lapsi kuulemma "oppii" ainoastaan nukahtamaan syliin, jos ei jo nyt aloiteta häntä nukahtamaan itsekseen ja vetosi turvallisuuteen, kun pitäisi nukkua vain omassa sängyssä. Ja ymmärrän toki, että turvallisempaa hänellä varmasti on pinnasängyssä, mutta en usko, että vahingossakaan kierähtäisin hänen päällensä.
Kysymykseni onkin, että olenko minä yliherkkä, koska en halua 3kk ikäistä lastani ehdoin tahdoin huudattaa vai kasvatanko lapsestani epäitsenäistä ja yliherkkää? Jostain olen kuullut, että noin pienen ei vielä tarvitsisi osata nukahtaa itsekseen. Paha maku neuvolakäynnistä jäi joka tapauksessa.
Vastaukset 29
Vanhimmat
Minä juttelin just samoista asioista 3kk neuvolassa. Meillä tyttö nukkuu aina syliin tai tissille. Ensimmäisinä 2,5 kuukautena oli iltaitkuinen ja kannettiin. Kysyin syliin nukkumisesta ja sanoin, etten minä voi viedä lasta sänkyyn huutamaan etenkään noin pientä. Neuvolantäti oli ihan samaa mieltä kanssani, että 3kk ikäinen on vielä liian pieni "tottumaan" syliin nukahtamiseen, eikä ymmärrä sänkyyn jättämistä. Hän oli sitä mieltä, että n. 6-7kk iässä voisi hetken miettiä tällaista sängyssä huudattamismetodia jos nyt silloinkaan.
Ja viereen nukuttamisesta... Eiköhän siinä ole se sama ajattelutapa ja kyllä varmasti vuoden ikäisen kerkeää hyvin opettaa nukkumaan omaan sänkyyn. Ja jos vauvan laittaa perhepedissä niin, että hän on oman pään kohdalla niin eihän kukaan voi pyörähtää vauvan päälle. Itse haluaisin ottaa vauvan viereen, mutta alan nähdä niin kauheita painajaisia, etten voi vauvaa vierelle ottaa :(
Taitaa olla satavuotias neuvolan täti teillä kun tommoisia neuvoo. Meillä vauva nukahti tissille aina alkuun ja sitten myöhemmin pullolle. Taisi olla abaut 4kk kun päätin etten enää nukuta syliin ja kokeilimme että nukahtaako sänkyynsä. Aikansa siellä pyöri kunnes nukahti. Siitä lähtien on vauva yleisesti ottaen nukahtanut omaan sänkyynsä. Se periaate meillä kuitenkin oli että jos alkaa itkemään niin nostetaan syliin ja saa siihen vaikka nukahtaa, aina silloin tällöin näin kävikin. Minä en missään nimessä halua että nukkumisesta tulee jotakin pelottavaa lapsen mielestä ja siksi en todellakaan huudata sängyssä. Nyt noilla samoilla eväillään ollaan menty ja lapsi on melkein vuoden ikäinen eikä nukkumisesta ole ikinä ollut päänvaivaa meillä.
Kannattaa tehdä niin kuin itse parhaaksi näkee ja kokee. En todellakaan usko että joudut vielä 15vuotiasta vieressäsi nukuttamaan jos yöllä otat lapsen sänkyysi. Vähitellen nuo yöheräämiset vähenevät ja silloin et luonnollisestikkaan ota lastasi sänkyyn jos ei tarvetta ole. Kyllähän jotkut nukkuvat perhepedeissäkin eivätkä niissäkkän perheissä lapset ole vieressä enää teini-iässä.
Poika oppi nukahtamaan pienestä asti tissille. VAIN ja AINOASTAAN tissille. Ja teki sitä 6kk ikään asti. Sitten kuin hupsis vaan päättikin että ei nukahdakaan enää tissille vaan söi ja killitteli silmät auki kunnes tajusin että osaa nukahtaa kun vie sänkyyn. Sinne vaan poika iltamaidon jälkeen ja sinne se kellahti nukkumaan. Katseli hetken maisemia ja alkoi unille. Jos vähän itketti, nukahti tutin kanssa. Ja aloitti tutin syönnin vasta tässä vaiheessa. Aiemmin ei edes huvikseen lutkuttanut. Missään ei tietääkseni ohjeisteta lasta huudattamalla oppimaan yhtään mihinkään eikä ainakaan tuossa iässä. Varo vaan siellä myös varmaan opetetaan että 6kkä iässä vauva ei yöllä enää huuda nälkäänsä vaan tottumustaan joten opetettava on nukkumaan yönsä läpi ja jos herää niin antaa huutaa kunnes nukahtaa. Itse en lastani huudata yöllä oli vaikka 10vuotias. Meillä tyyntyy tuttiin tai syliin jo, ja koska on pari yötä nukkunut yön läpi ilman heräilyjä tiedän että nälkä ei ole vaan jokin muu joka herättää. Lapsi on nyt 7kk.
Luota itseesi äitinä ja astu rauhassa neuvolan tätin varpaille näissä asioissa joilla ei lapsen henkeä oikeen voi vaarantaa :D Eikun vaan hellyyttä vauvalle ja ihan rauhassa opettelette unirytmiin ja ratasteluun. Meilläkään ei poika viihtynyt vaunuissa ennen puolen vuoden ikää juuri ollenkaan eikä vaunulenkille siis päästy mutta en väkisin yrittänytkään sitten. Nyt sitten yhtäkkiä alkoikin pitää pitkistä rataslenkeistä kun saa jo nostaa istumaan jos ei nukuta ja niin vain se alkaakin kummasti väsyttää kun hetken istuu rattaissa raittiissa ilmassa ja äiti lykkii menemään.. ja sitten nukkuu parikin tuntia helposti kuistilla.
Ja hei, kyllä se perhepeti on ihan sallittua!!
Minä en neuvolassa ala väittelemään kuuntelen kyllä mitä ne sanoo mihinkin asiaan mutta eri asia on noudatanko ja olenko huolissani. Lapseni jos muuten voi hyvin niin en ole pilkun tarkka ja väkisin yritä jotain mikä lapselle ei tunnu sopivan. Koskee niin unia, ruokailuja, ulkoiluja.. millon mitäkin. Maalaisjärkeä käytän koska jos neuvolan ohjeiden mukaan teen olen hullu tuota pikaa kyllä siellä joka mamma antaa neuvot omien mielipiteiden mukaan eikä selvästikään aina ole edes perustelua tietoa miksi esim. vieressä ei saa nukuttaa tai kun toinen väittää että on parempi nukuttaa tai millon mitäkin. Rintareppu on huono tai hyvä. Tai kantoliina. Tai hyppykiikku..
Varmaan olisivat kauhuissaan jos kertoisin että meidän muksulla ei ole vieläkään päivärytmiä vaan se nukkuu silloin kun nukuttaa päiväunia, tai sitten ei nuku jos ei sitä väkisin nukkumaan saa.. :D
Jaetaan nyt tähänkin sulle eri tekstejä vahvistukseksi siitä, että toimit oikein. Linkkien takana on erittäin pitkästi aiheesta, kopioituna tähän vain osa.
http://www.hernekeppi.fi/hernekeppi/hk3/perhepeti.shtml
Unihäiriöt ovat länsimainen ilmiö
Kun vauva tulee perheeseen, hän on valmis mukautumaan millaisiin olosuhteisiin tahansa. "Tällä ei kuitenkaan tarkoiteta sitä, että mikä tahansa ympäristö tuottaisi tasapainoisen vauvan", lastenpsykiatri Jukka Mäkelä korostaa.
Suurimmassa osassa maailmaa lapset nukkuvat yhä äitiensä tai perheidensä kanssa. Länsimaissa alettiin lapsia nukuttaa erillään 1800-luvulla, aluksi ylemmissä sosiaaliluokissa. Kuten monet muutkin asiat, tapa alkoi levitä laajemminkin. Mäkelällä on selkeä mielipide: "Unihäiriöt liittyvät länsimaiseen tapaan jättää liian pienet lapset nukkumaan yksin". Tämä tapa perustuu hänen mielestään puhtaasti aikuisen tarpeeseen: "Nisäkäspennun paikka on emon ihoa vasten". Emolla hän tarkoittaa niin isää kuin äitiäkin, tai muuta läheistä aikuista.
Läheisyys kasvattaa itsenäisyteen
Perhepedissä hyväksytään lapsen tarve olla vanhempansa lähellä niin yöllä kuin päivälläkin. Yhdessä nukkuvat perheet eivät usein pidä esimerkiksi vauvan yöheräämisiä huonona tapana, josta on päästävä eroon, vaan kehitysvaiheena, joita tulee ja menee. Näissä perheissä perustan laskeminen turvallisuuden ja läheisyyden varaan nähdään tärkeämpänä kuin lapsen varhainen itsenäistyminen.
"Varhaislapsuudessa maksimaalisesti vanhempiensa lähellä ollut lapsi on kolme-, neljävuotiaana erittäin kyvykäs suuntautumaan ulkomaailmaan", kertoo Jukka Mäkelä kiinnittymistutkimukseen viitaten. Hän kumoaa myös väitteen siitä, etteivät perhepedissä nukkuvat lapset koskaan oppisi nukkumaan yksin: "Lapset siirtyvät omaan sänkyyn ja omaan huoneeseen sitten, kun oman tunnemaailman hallinta on kunnossa. On lapsia, jotka tarvitsevat läheisyyttä pidempään, mutta hekin siirtyvät ajallaan". Kun lapset siirtyvät perhepedistä omiin huoneisiinsa, heillä on positiivinen ja luottavainen käsitys nukkumisesta. He eivät yhdistä nukkumista yksinjäämiseen.
Läsnäolo ja kosketus rauhoittavat
Jukka Mäkelän mukaan vanhempien on syytä miettiä, mihin haluavat lapsensa kasvattaa. Noin 80—85 % lapsista oppii tavalla tai toisella olemaan itkemättä ja nukkumaan. Mäkelä kehottaa vanhempia kysymään itseltään, mitä muuta lapsi oppii siinä samalla: "Mikä on lapsen kokemus, kun hän herää ja kokee, että on hätä? Onko joku läsnä ja tyynnyttää, vai jätetäänkö hänen hätäänsä vastaamatta?"
Mäkelä muistuttaa omaankin kokemukseensa viitaten, että aina on se noin 15 % lapsista, jotka eivät opi nukkumaan "kunnolla": "Puolitoista vuotta joka yö kannoimme ja lohdutimme lastamme. Vasta kolmevuotiaana hän nukkui tunteja. Meillä jokaisella on hauraat kohtamme, tämä on hänen." Tällaisissakin tapauksissa vanhemman läsnäolo ja lohduttaminen ovat lapselle tärkeitä. Hellä, mutta vahva kosketus selän ja pakaroiden alueella rauhoittaa. "Se ei ehkä aina yksinään riitä tyynnyttämään lasta kokonaan, mutta joka tapauksessa se rauhoittaa", vakuuttaa Mäkelä.
Aikuisen läheisyys auttaa lapsen epäkypsää hermostoa itsesäätelyyn unen aikana. Se voi jopa vähentää kätkytkuoleman riskiä estämällä lasta vaipumasta liian syvään uneen Vanhemman hengitys myös rytmittää lapsen hengitystä.
Jotta vanhemmat voisivat säädellä lapsensa sisäistä tilaa, heidän on oltava fyysisesti läsnä, kosketusetäisyydellä. Pienen vauvan hermojärjestelmä ei vielä ole kehittynyt sille tasolle, että hän pystyisi keskellä yötä havahtuessaan vakuuttumaan itsenäisesti siitä, että kaikki on hyvin. Vasta noin puolitoistavuotias on tähän valmis, jotkut vasta paljon myöhemmin. Lastenpsykiatri Jukka Mäkelä toteaakin: "Perhepeti on ehdottomasti ihmisen psykobiologian kannalta perusmalli."
http://imetystukilista.net/sivut/index.php?option=com_content&task=view&id=95&Itemid=139
Äidin ja lapsen erillään nukkuminen on uusi länsimainen tapa. Edelleenkin suurimmassa osassa maailmaa lapset nukkuvat äitiensä tai perheittensä kanssa yhdessä. Länsimaissa erillään nukkuminen yleistyi 1800-luvulla ja aluksi vain ylemmissä sosiaaliluokissa. Erillään nukkuminen on ennen kaikkea sosiaalinen tapa, joka ei pohjaudu ihmisen biologisiin tarpeisiin. Muihin nisäkkäisiin verrattuna ihmisvauva on neurologisesti kypsymätön, ja siksi jatkuva läheisyys äidin kanssa päivin ja öin on tarpeen maksimoimaan eloonjäämisen ja hyvinvoinnin. Vauvan kevyempi uni, lyhyemmät unisyklit ja tiheämmät heräämiset palvelevat kaikki näitä tarpeita. Äidin läheisyys ja välitön tarpeidentyydytys niinikään turvaavat elämän alkutaivalta.
Edistyksellisimmät sairaalat suosittelevat, että vauva myös nukkuisi äidin vieressä ja pahoittelevat sairaalan sänkyjen kapeutta. Tällä tavoin pyritään turvaamaan myös imetyksen alkuun saattaminen ja onnistuminen.
Mielenkiintoinen tieto on, että niissä kulttuureissa, joissa perheet nukkuvat yhdessä, kätkytkuolema on paljon harvinaisempi kuin länsimaissa. Vauva on siis neurologisesti ja kehityksellisesti epäkypsä nukkumaan yksin. McKennan tutkimustulokset tukevat sitä oletusta, äidin lähellä nukkuminen aktivoi vauvaa hengittämään. Kun vauvan hengitys katkeaa, äiti ehkä tiedostamattaan liikahtaa, mikä taas havahduttaa vauvaa sen verran, että hengitys taas jatkuu.
http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=49V
auvat nukkuvat parhaiten äitiensä läheisyydessä, koska heidän tarpeensa tulevat näin nopeammin tyydytetyiksi ja he ovat rentoutuneempia. Vauvan kypsymättömät aivot eivät aluksi osaa säädellä hengitystä, joka vaihtelee erilaisten unijaksojen mukaan, mutta vauvat osaavat kyllä mukauttaa hengityksensä äidin hengityksen ja unirytmin mukaiseksi. Kyvyllä saattaa olla kätkytkuolemia ennaltaehkäisevä vaikutus, yksin nukkuvilla vauvoilla hengityksen "tahdistaja" puuttuu.
Jos äidin ja lapsen unirytmi on sama, äiti ei väsy kohtuuttomasti, koska hän havahtuu yöllä ruokkimaan vauvaansa molempien unen ollessa keveimmillään. Yösyöttöihin ei kulu paljon aikaa, ja äiti saa nukuttua pidempiä yhtäjaksoisia unijaksoja.
Terveiden pienten lasten uniongelmat ovat länsimainen ilmiö. Vauva itkee ja on levoton öisin, jos hän joutuu nukkumaan kaukana vanhemmistaan.
Perheen nukkuminen yhdessä on tavallista suuressa osassa maailmaa ja useissa erilaisissa kulttuureissa. Vain teollistuneissa länsimaissa perheenjäsenet nukkuvat erillään.
Amerikkalaisista äideistä melkein kaikki joutuvat valvomaan öisin vauvoja hoitaessaan. Suurin osa vauvoista nukkuu omassa sängyssä alusta saakka ja 6 kk ikään mennessä melkein kaikki vauvat on yleensä siirretty nukkumaan omaan huoneeseen. Vauvojen nukuttamiseen käytetään runsaasti aikaa sekä erilaisia apuvälineitä ja kikkoja: kehtoja, iltasatuja, yövaatteita, peseytymisrituaaleja ja leluja.
Kuinka moni aikuinen haluaa nukkua yksin? Jos aikuinen nukkuu toisen ihmisen kanssa, miksi oletetaan, että vastasyntynyt, joka ei edes välttämättä vielä ymmärrä olevansa äidistään erillinen olento, haluaisi nukkua yksin?
Käsitykset unesta ja vastasyntyneistä poikkeavat radikaalisti eri kulttuureissa. Länsimaissa ajatellaan, että jo ihan pientä vauvaa on syytä koulia jotta hänestä kasvaisi itsenäinen ja reipas. Esimerkiksi maya-kulttuurissa vauvaa ei kasvateta itsenäisyyteen, koska ajatellaan, että vauvasta on vain huolehdittava, eikä häntä sen kummemmin tarvitse opettaa ennen kuin hän oppii kommunikoimaan. Länsimaissa uni koetaan yksityisenä rauhoittumisen tilana, mayoille ja japanilaisille yksinnukkuminen on koettelemus. Länsimaissa perheiden yhteisnukkumista pidetään outona ja jopa syntisenä, kun taas muissa kulttuureissa länsimaista tapaa nukuttaa lapset yksin pidetään vanhempien vastuuttomuutena ja jopa eräänlaisena laiminlyönnin muotona.
Antroplogi ja unitutkija James Mckenna kiinnostui vauvojen unesta jo vuonna 1978. Siitä lähtien hän on tutkinut millaista vauvojen uni on ja miten vauvat parhaiten nukkuvat. Hänellä on yksi ainoa ohje kaikille vanhemmille: "Nukkukaa lastenne kanssa!", ja paljon tätä ohjetta tukevaa tausta-aineistoa. McKenna on tarkkaillut vähintäänkin satoja äiti-lapsipareja unilaboratoriossaan ja on havainnut saman kaavan yhä uudelleen ja uudelleen.
McKennan mukaan vauvojen unta säätelee samassa huoneessa ja sängyssä nukkuvien hengitys, vauva tahdistuu äidin (yleensä vauvan vieressä nukkuja on äiti) hengityksestä ja liikkeistä. Tämä ilmiö saattaa olla yhteydessä kätkytkuolemiin, joskin niihin vaikuttavat todennäköisesti lukuisat muutkin tekijät. On kuitenkin viitteitä siitä, että joissain tapauksissa yksin nukkuva vauva saattaa vaipua liian syvään uneen, koska hänellä ei ole vierellään "tahdistajaa".
Loput: http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=204
Unitutkimukset siis osoittavat, että terve vauva usein herää unisyklinsä kevyimmissä kohdissa nukahtaakseen joko itse tai autettuna uuteen sykliin. Koska vauva herää oman unisyklinsä mukaan, hän saa tarvitsemansa unen ja on päivisin virkeä - päinvastoin kuin häntä hoitaneet aikuiset. Unihäiriöiset vauvat eivät pysty itse auttamaan itseään uneen herättyään, kun taas hyvin nukkuvat pystyvät.
Kiinnittymissysteemin vakiintuminen 6–10 kk:n iässä on vaihe, jossa olisi erityisen tärkeätä välttää lapsen turvallisuudentunnetta horjuttavia kiinnittymistraumoja. Monet vanhemmat oivaltavat tämän vaistomaisesti ja tuntevat epäluuloa yleisesti toistettua ohjetta kohtaan antaa lapsen huutaa huutonsa yksinäisyydessä. Huudattaminen toki johtaa usein siihen, että lapsi on oppinut nukkumaan yksin – ihminen on nopeasti ehdollistuva olento. Hän on kuitenkin samalla oppinut karvaan läksyn siitä, ettei hänen kokemustaan hädästä aiotakaan kuulla.
Tämän ikäinen lapsi ei pysty manipuloimaan toisia, vaan hän ilmaisee oman kokemuksensa tilanteesta ja odottaa siihen vastattavan. Vastauksen laatu vaikuttaa hänen sisäistyvään perusoletusmalliinsa siitä, kuinka aikuiset ja nimenomaan hänelle tärkeimmät aikuiset suhtautuvat häneen. Lapsen hädän ilmausten sivuuttaminen vahvistaa välttelevää, avun tarpeet tukahduttavaa kiinnittymismallia, joka rajoittaa lapsen tunne-elämän myöhempää kehitystä.
Yksin nukkumisen vaikeuksissa ja siirtymäkohteen käytössä korostuu länsimaisen vanhemmuuskulttuurin erityinen vaikeus. Pyrimme korostamaan lapsen itsenäisyyden ensisijaista arvoa ja tukemaan kaikkea kehitystä, joka saa hänet selviämään jo varhain omillaan. Tämä ei kuitenkaan ollut ihmislajin kehityksellinen, evolutiivinen päämäärä, vaan lapseen on virittynyt vahva taipumus varmistaa kiinnittymisen kohteen läsnäolo ja läheisyys oudoissa ja uhkaavissa tilanteissa, joista pimeys on biologisesti keskeisin.
Nukkumiskäyttäytymisen tutkijat ovat todenneet, että siirtymäkohde tunnetaan ilmiönä ainoastaan teollistuneessa Euroopassa ja sen kulttuuria omaksuneissa maissa. Muualla, jossa pienet lapset nukkuvat läheisessä yhteydessä vanhempiinsa, äidin ulkopuoliselle kohteelle ei ole tarvetta. Lähellä nukkuminen näyttää toisten tutkimusten mukaan myös vähentävän lapsen heräilyä synkronoimalla lapsen ja äidin unirytmejä ja hengitysrytmejä toisiinsa. On näyttö siitäkin, että yhdessä nukkuminen vähentäisi kätkytkuoleman riskiä, koska lapsen hengityksen säätyminen äidin tahtiin vähentäisi äkillisen, hengityskatkokseen liittyvän hapen puutteen vaaraa. Vierellä nukkuminen on kuitenkin meidän kulttuurissamme paheksuttua, eikä meillä ole kulttuuriin liittyviä suojarakenteita vanhempien suhteen säilymiselle tässä tilanteessa vireänä.
Perinteisin malli, jota usein kutsutaan huudatusunikouluksi, lähtee siitä, että lapsen yöllinen heräily ja lohdun tai avun vaatiminen on manipulatiivinen yritys ottaa tilanne hallintaan. Kieltäytymällä kuulemasta lapsen ”vaatimuksia” vanhemmat ”näyttävät hänelle kaapin paikan” eli opettavat, että vanhemmat määräävät ja lapsen on sopeuduttava riippumatta siitä, miltä se lapsesta tuntuu. Jättäessään lapsen yksin huutamaan huoneeseen, kun hänen on vaikea saada unta, vanhempi ajattelee auttavansa lasta itsenäistymään. Useissa tapauksissa tämä toimii ja parin kolmen yön jälkeen lapsen heräily vähenee.
Mallin ongelmana on ensinnä se, että temperamenttisesti hyvin vahvat lapset jaksavat protestoida yksin jättämistä tuntikaupalla ja harvan vanhemman vaistot antavat myöden näin selkeälle lapsen viestille. Siinä joutuisi kieltämään itseltään sen perusajatuksen, että lapsen viesti omasta kokemuksestaan on todellinen ja siihen kuuluu ainakin jollakin tasolla vastata. Toinen ongelma on kiinnittymistutkimusten havainto siitä, että lapset yleistävät kokemuksensa vanhempien tavasta vastata heille heidän tarvitessaan apua tai lohtua.
Toistuvissa kokemuksissa, joissa vanhemman vastaus on torjuva tai hylkäävä, lapsi kehittää välttelevän kiinnittymissuhteen, jolloin merkittävä osa hänen omasta kokemuksestaan jää jakamatta vanhempien kanssa. Näiden lasten sisäinen maailma kehittyy kognitiivista hallintaa korostaen vailla yhteyttä suureen osaan lapsen omia tunteita, erityisesti pienuuden, avuttomuuden, pelon ja lohdun tarpeen tunteita.
http://www.hus.fi/default.asp?path=1,28,824,2547,6444,6445,7649
Huudatusunikoulua ei Searsien mukaan kannata kokeilla, koska lapsi oppii siitä turvattomuuden lisäksi vain sen, ettei tämän tarpeisiin vastata. Heräilyn todellinen syy ei selviä, mikäli oletetaan lapsen olevan hemmoteltu tai oppineen heräilemään. Uimaopetus on oiva vertaus: eihän lasta heitetä veteenkään suinpäin, ja toivota tämän oppivan kerrasta uimaan. Eli ei myöskään laiteta pinnasänkyyn, ja toivota että osaa nukkua... Nukkumisjuttuja opetellaan vähitellen, aloittaen siitä ettei nukkumista tarvitse pelätä; nukkuminen on mukavaa eikä vauvaa hylätä olemaan yksin. Lopuksi opetetaan keinot pysyä unessa.
Kannattaa olla joustava. Jos valitset jonkun metodin, ei sitä ei tarvitse noudattaa 100 prosenttisesti. Tee sitä mikä toimii, unohda loput.
http://www.babyidea.fi/vinkkeja/einuku.html
Jean Liedloffin kirja The Continuum Concept ilmestyi alunperin jo 1975 ja siitä on tullut ”pehmeän lastenhoidon” klassikko. Kirjan näkökulma on evoluutiopsykologinen.
Liedloff asui ja eli heimon kylässä ja hänellä oli tilaisuus tarkkailla mm. heimon tapaa olla lasten kanssa.
Havaintojensa ja myöhempien tutkimustensa pohjalta Liedloff loi continuum-teorian: lyhykäisyydessään ajatuksen siitä, että ihmislajille on olemassa ”jatkumo”, luonnollinen elämäntapa, jota ihmislajiin syntyvä lapsi lajinkehityksen lakien mukaan odottaa. Meidän länsimaisessa lastenhoidossamme on vain menty oudosti metsään ja harhauduttu tästä: lapsi, joka odottaa saavansa ensimmäiset elinkuukautensa olla iho ihoa vasten, sylissä, kannettuna, lähellä ihmisen sydämensykettä, luonnollisessa liikkeessä, pannaankin yksin makaamaan ja pahimmassa tapauksessa jätetään huutamaan peitolla vuorattuun koppaan tai liikkumattomaan sänkyyn. Lapsen lajinmukaiset odotukset ja todellisuus eivät kohtaa toisiaan: kohdun ulkopuolella todellisuus onkin aivan muuta kuin mitä lapsi geeneihinsä ohjelmoidun kehityslinjan mukaan odottaisi.
Liedloff siis kritisoi meidän länsimaista lastenhoitokulttuuriamme kovin sanoin siitä, miten vaistoista vieraantunutta se on. Äidit ehkä vaistoavat, mikä olisi oikein pienen vauvan kanssa – mutta eivät uskalla luottaa omaan vaistoonsa. Liedloffin mukaan pikkulapset hyötyvät valtavasti siitä, että he saavat tulla syliin, syleihin, aina kun tahtovat, ja nukkua vanhempiensa sängyssä näiden kanssa.
Yleensä lapset jo melko pian, saatuaan läheisyyttä kyllikseen, haluavat omasta aloitteestaan siirtyä omaan sänkyyn. Liedloffin mukaan alusta asti ”perhepedissä” nukkuneet lapset yleensä haluavat siirtyä omaan sänkyyn kahden vuoden paikkeilla.
Loput täältä: http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apliedloff.html
Ruotsalainen lääkäri ja käyttäytymistutkija Tomas Ljungberg kirjoittaa vihkosensa alussa, että käsitys siitä, miten lapsia tulisi hoitaa, on vaihdellut eri aikakausina ja eri kulttuureissa paljon. Välillä on oltu sitä mieltä, että lapsi on jätettävä omiin oloihinsa, jotta hän kehittyisi itsenäiseksi. Välillä taas väitetään, että lapsi voi parhaiten, kun saa olla fyysisesti lähellä aikuista.
Mistä voimme tietää, mikä on oikea tapa, jos vaistomme eivät sitä kerro?
Ljungberg etsii ja esittelee luonnollista, luonnonmukaista tapaa hoitaa lapsia. Hän tutkii ihmisen biologista alkuperää, ja perustelee biologian, humaanietologian ja evoluutiopsykologian avulla sitä, mikä tapa hoivata jälkeläisiä on ihmislajille luontainen.
Ljungbergin mukaan yhteiskuntamme on pahasti vinksahtanut ja vieraantunut. Monet pulmat lasten kanssa vältettäisiin, jos etsittäisiin luonnonmukaisempaa tapaa olla lasten kanssa.
Vanhemman pitäisi olla lapsen saatavilla – myös kantamista Ljungberg suosittelee, kun lapsi on pieni. Samoin hän suosittelee nukkumista yhdessä lapsen kanssa.
Viimeiseksi hän vielä kehottaa - erilaisten oppien ja teorioiden sijaan - vanhempia kuuntelemaan sisintään ja omia tunteitaan. ”Kun seuraamme omia tunteitamme, seuraamme biologisia juuriamme ja annamme lapsillemme luonnollisemman ja alkuperäisemmän elämän alun”, hän kirjoittaa.
Loput täältä: http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apljungberg.html
ei kannata kuunnella neuvolantädin omia mielipiteitä kasvatuksesta. hänen tehtävänsä on kertoa sinulle eri vaihtoehdoista. ihme neuvolan eukko teillä.
Aiheena on elämä lapsen kanssa, kaikkineen, ei pelkkä perhepeti. Jackson kirjoittaakin, että häneltä kysyttiin ihmetellen: aiot siis täyttää kokonaisen kirjan lapsen kanssa nukkumisella? Kyllä, yli 300 sivua
Kirjaa lukiessa alkaa tosiaan vaikuttaa päättömältä se, millaisia ponnistuksia länsimaiset vanhemmat suorittavat yrittäessään saada vastasyntyneen tai pienen vauvan nukkumaan omassa sängyssään. Jackson käy läpi tutkimuksia, joiden mukaan läheisyys on elintärkeää vastasyntyneelle vauvalle: iho, äidin läsnäolo ja kosketukset. Ilman näitä vauva kärsii, sen kehitys hidastuu. Tämä tiedetään, samoin se, että huutaessaan lapsi ei suinkaan harjoita keuhkojaan (kuten Viktorian ajan Englannissa väitettiin).
Läheisyys ja ihokosketus on lapselle elintärkeää, ja Jacksonin siteeraaman asiantuntijan mukaan vauva tarvitsee äidin läheisyyttä vielä enemmän yöllä kuin päivällä; enemmän pimeässä kuin valoisan aikaan. Kosketuksen kautta vauva saa ensimmäiset havaintonsa maailmasta – pienen lapsen näköaisti on vielä rajoittunut.
Käy muun muassa selväksi, että yöheräily ja uniongelmat ovat harvinaisempia niissä ympyröissä, joissa vauvat nukkuvat vanhempiensa vieressä. Eli paradoksaalisesti tapa erottaa vauvat vanhemmistaan, jotta vanhemmat saisivat nukkua rauhassa, aiheuttaakin usein päinvastaista.
”Miksi ihmeessä ammattilaiset ovat niin huolestuneita toisista tavoista, mutta eivät toisista ollenkaan. Me puemme vauvalle vaipat ja tiedämme, että niistä päästään kyllä eroon siihen mennessä, kun lapsi täyttää kolmekymmentäviisi. Silti vauvojen, jotka tuuditetaan uneen tai otetaan vanhempien sänkyyn nukkumaan, uhkaillaan jäävän loppuiäkseen riippuvaisiksi. Älkää vain rakastako niitä liikaa tai ne rupeavat vaatimaan sitä.”
Loput täältä: http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apjackson.html
Yöheräily ja väsymys näytti olevan tavallista vauvojen ja pikkulasten vanhemmilla. Mutta pikkulasten uniongelmiin tarjottiin vain kahta ratkaisua: ”huudata sitä pari yötä” tai ”koeta kestää”. Eikö muita keinoja ollut?
Pantley ei ole, kuten arvata saattaa, huudatusunikoulun kannattaja. Hän kirjoittaa kirjansa alkupuolella perusteellisesti huudattamisen haitoista ja siteeraa myös asiantuntijoita.
Lisäksi huudattamisen tuoma apu on usein tilapäinen: vauvat alkavat usein jonkin ajan päästä heräillä taas uudelleen.
Loput täältä: http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/appantley.html
Kirjan läpikäyvä ajatus on siis se, että kun perheessä noudatetaan attachment parenting -käytäntöjä, lapset ja sen myötä myös vanhemmat saavat nukkua paremmin. Asian ymmärtämiseksi Sears esittelee tosiseikkoja ja tutkimustuloksia vauvojen ja pikkulasten unesta.
Nykyäänhän törmää hätkähdyttävän usein ajatuksiin, että jo pikkuvauvaa pitäisi ”itsenäistää”: totuttaa nukkumaan itsekseen, viihtymään yksin ja pakottaa aikuisten mielestä oikeisiin rytmeihin. AP:n mukaan vauva, joka varhaisvaiheessa kyllikseen läheisyyttä ja turvallisen kiintymyssuhteen, kasvaa itsenäiseksi ja luottavaiseksi maailmaa kohtaan.
Loput täältä: http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apsears.html
Granju suosittaa, että lasta ei jätetä yksin öiseen aikaan. Perhepeti voi taata paremman unen koko perheelle, kun vauvan yöheräämiset vähenevät.
Granjun mukaan vauvan jättäminen yksin huutamaan on kaikkea muuta kuin suositeltavaa. Se on piittaamattomuutta vauvan tarpeista ja tylsyttää vanhempien vaistoa lapsen viestejä kohtaan. Lisäksi pitkitetty itkeminen on haitallista vauvoille. Kaiken huipuksi, Granju kirjoittaa, huudattaminen ei paranna yöunia yleensä kuin tilapäisesti.
Juliana, yksivuotiaan tyttären äiti, kertoo kokemuksensa huudattamisesta, ”Ferberin metodista”.
”Kokeilimme sitä, kun Jenna oli puolivuotias, vaativa ja suuritarpeinen vauva. Jenna alkoi huutaa kurkku suorana sillä sekunnilla, kun lähdimme huoneesta (siliteltyämme ja taputeltuamme häntä ensin, kuten Ferberin kirjassa suositellaan). Hän jatkoi hirvittävää, korviasärkevää karjuntaansa pieniä taukoja lukuunottamatta neljän tunnin ajan. Silloin tällöin kävimme kertomassa hänelle, että rakastamme häntä ja teemme tätä vain hänen omaksi parhaakseen. Joka kerta, kun näin hänen pienet kyynelten juovittamat kasvonsa anelemassa, etten jättäisi häntä, minusta tuntui kuin kuolisin. Mutta kirjan mukaan meidän oli tehtävä se, mikä oli Jennalle parhaaksi, jos halusimme olla hyviä vanhempia. Muuten hän ei koskaan oppisi nukahtamaan itsekseen. No, lyhyesti sanottuna hän ei lopultakaan nukahtanut tuona yönä ja minä tunsin sisälläni, että se mitä teimme, oli todella väärin. Viikkoja tapahtuman jälkeen Jenna ripustautui minuun kuin apinanpoikanen eikä halunnut päästää minua näkyvistään. Hänen kurkkunsa oli käheä huutamisesta. Hän alkoi itse asiassa nukkua paljon huonommin kuin aikaisemmin, koska hän pelkäsi, että jättäisimme hänet taas yksin. Koko kauhea kokemus sai minut etsimään uudenlaista tapaa käsitellä hänen persoonaansa. Olen todella iloinen, että löysin Tri Searsin kirjan (”The Fussy Baby: How To Bring Out the Best in Your High-Need Child”, Signet 1989). Se muutti elämämme.” (Juliana)
Loput täältä: http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apgranju.html
Nukkuminen, kuten syöminenkin, ei ole käyttäytymismuoto, jonka voisi opettaa lapselle pakolla. Korkeintaan voit luoda olosuhteet, jotka tekevät lapselle mahdolliseksi nukahtaa. Neuvottuani kolmen vuosikymmenen ajan vanhempia nukkumista koskevissa kysymyksissä olen tullut johtopäätökseen, että useimmat yöheräilijät ovat sellaisia syntyjään, eivät olosuhteiden vuoksi. Ei ole sinun vikasi, että vauvasi herää, eivätkä vauvasi nukkumatavat ole vanhemmuutesi heijastusta. Jos ystäväsi kehuvat, että heidän vauvansa nukkuvat läpi yön, luota meihin: he todennäköisesti liioittelevat - ja paljon.
Kuulemasi ristiriitaiset neuvot voivat valvottaa sinua enemmän kuin vauvasi. Pelkäät, että hemmottelet vauvasi pilalle, jos otat hänet vuoteeseesi tai hoidat vauvaa herkkävaistoisesti, kun hän herää keskellä yötä. Murehdit, jos epätoivon ja uupumuksen ajamana kokeilet hiukan vauvakoulutusta ja annat vauvasi itkeä muutamana yönä. Joskus on hyödyllistä ymmärtää, että jotkut vauvat ovat hyväunisia ja osaavat syntyjään rauhoittaa itsensä, kun taas toiset vauvat heräävät helposti yöllä ja ovat vaikeasti jälleen rauhoitettavissa. Jokainen vauva on erilainen ja unikäyttäytyminen liittyy enemmänkin synnynnäiseen tempperamenttiin (tai yöheräilyn kohdalla lääketieteellisiin syihin) kuin mihinkään äidin tai isän aikaansaamiin "huonoihin tapoihin". Tulee aika, jolloin sinnikkäänkin yövalvojan vanhemmat palkitaan keskeytymättömällä unella. Ikävaihe, jona perheet palkitaan tällä koko yön kestävällä autuudella, vaihtelee lapsesta toiseen. Odottaessanne kokeilkaa, mikä yöaikainen vanhemmuuden tyyli toimisi teidän tapauksessanne. Tätä varten teidän ei tarvitse konsultoida muita uniexperttejä kuin vauvaanne ja itseänne.
KIINNITTYMISEN JATKAMINEN YÖLLÄ
Yöajan kiintymysvanhemmuudessa on kysymys enemmästä kuin vain vauvan nukkumapaikasta. Kysymys on asenteesta vauvan öisiin tarpeisiin, sen hyväksymistä, että vauvasi on pieni ihminen, jolla on suuret tarpeet - ympäri vuorokauden ja läpi viikon. Vauvasi luottaa siihen että sinä, hänen vanhempansa, olet jatkuvasti saatavilla myös yöllä, kuten päivälläkin. Joten sopeutat yöhön liittyvät tapasi vauvan tarpeisiin. Jos olet halukas joustamaan ja luovut kulttuurissa yleisestä asenteesta, jonka mukaan vauvat pitäisi opettaa heti alusta lähtien nukkumaan itsekseen, tulet ymmärtämään, että vauvan toivottaminen tervetulleeksi omaan vuoteeseesi ei ole pilalle hemmottelua eikä vauvan komentoon alistumista.
Lisättäköön, ettei vauvalle ole mitään oikeaa tai väärää nukkumapaikkaa. Päämääräsi ei ole sopeuttaa vauvasi nukkumakäytäntöä jonkun muun neuvomiin periaatteisiin - tulivatpa neuvot sitten vauvakouluttajalta tai kiintymysvanhemmuuden kannattajalta. Päämääräsi on löytää yötä varten vanhemmuuden strategia, joka tekee kaikille perheessä mahdolliseksi nukkua hyvin. Me, ja monet muutkin vanhemmat olemme huomanneet, että vauvan lähellä nukkuminen on paras tapa mahdollistaa vauvan tarpeisiin reagoiminen myös yöllä, ja nukkua silti hyvin.
MIKSI VAUVAN LÄHELLÄ NUKKUMINEN TOIMII?
On kaksi pääsyytä sille, miksi vanhemmat nukkuvat lastensa lähellä. Ensinnäkin yhdessä nukkuminen jatkaa kiinnittymistä, jonka rakentamiseksi vanhemmat ponnistelevat päivät. Kun lapsen ei tarvitse päiväsaikaan itkeä yksinään, käy järkeen, ettei häntä yölläkään jätetä toiseen huoneeseen itkemään. Vauvan lähellä nukkuminen on vauvan kantamisen yöversio. Toiseksi vauvat, joiden kanssa nukutaan, nukkuvat paremmin ja tämä auttaa äitejäkin nukkumaan paremmin. Toisin sanoen yhdessä nukkuminen toimii.
Pikkulapsen uni on erilaista kuin aikuisilla. Tutkijat eivät tiedä, miksi vauvat viettävät niin paljon aikaa kevyessä unessa. Voi olla, että vauvat eivät vielä ole kyllin kehittyneitä voidakseen turvallisesti nukkua syväunta. Jos hyväksytään ajatus, että vauvoilla on hyvä syy nukkua kuten nukkuvat, alkaa tuntua järkevältä myös ajatus, että vauvojen pitäisi nukkua jonkun rakastamansa ihmisen vieressä.
Uneen vaipuminen äidin rinnoilla tai isän käsivarsilla luo tervettä suhtautumistapaa nukkumista kohtaan. Vauva oppii, että on mukava nukahtaa. Vanhempiensa kanssa nukkuvat vauvat eivät ainoastaan nuku tyytyväisempinä, he myös pysyvät unessa kauemmin.
Jos vauva on yksin, herääminen saattaa olla pelottavaa. Kun huoneessa ei ole vanhempaa, vauva päättelee olevansa yksin ja hylättynä. Jos vauva herää lähellä äitiä, herääminen ei ole niin pelottavaa. Vauva ymmärtää, että kaikki on hyvin, jos äiti on lähellä. Hän voi imeä maitoa, jos on nälkä ja imeminen tyynnyttää hänet taas uneen. Ja äiti voi ehkä ojentaa kätensä, taputtaa vauvan selkää, mumista muutaman lohdutuksen sanan ja saatella vauvan näin kevyestä unesta kohti syvempää ilman että hänen tarvitsisi itse edes kunnolla herätä.
Kuinka paljon mukavampaa onkaan pystyä tyydyttämään vauvan tarpeet yöllä lähtemättä ollenkaan sängystä. Tällä tavoin yöllä usein syövien vauvojen äidit eivät ainoastaan pysy hengissä vaan suorastaan kukoistavat. Jos kysyt heiltä aamulla, he eivät osaa kertoa, mihin aikaan tai kuinka usein vauva heräsi yöllä. He vain tietävät levänneensä kunnolla. Koska samassa vuoteessa nukkuvien äitien ja vauvojen unirytmit asettuvat yksiin, vauvan heräämiset eivät häiritse äidin unirytmiä.
Vertaa tätä tilanteeseen, jossa äiti ja vauva nukkuvat eri huoneissa. Kun yksin nukkuva vauva herää itkien, yksin ja herättää äidin syvästä unesta, äidin on noustava vuoteestaan ja kiiruhdettava vauvan luo. Sitten hänen on rauhoitettava vauva niin, että tämä pystyy imemään maitoa. Kun vauva viimein vaipuu uneen, äiti laskee tämän koriinsa, ja sitten hänen itsensä pitäisi pystyä nukahtamaan.
Vauvakoulutuksen näkökulmasta yöherääminen on tapa, josta vauva pitää opettaa pois, ei merkki siitä, että vauvalla olisi tarve kiinnittyä vanhempiinsa. Usein toistuva yöherääminen ei tunnu kuitenkaan vaivaavan useimpia vauvan kanssa nukkuvia äitejä. Useammin toistuvat ruokinnat, lisämaito ja lisäkosketus auttavat vauvaa kasvamaan paremmin.
Vauvoilla on oma tapansa tietää, miten he voivat saada vanhemmiltaan sen, mitä kasvaakseen tarvitsevat. Jos otat vinkistä vaarin ja nautit yöllä vauvasi läsnäolosta, tulet iloisemmaksi ja pysyt paremmin kiinnittyneenä vauvaasi.
Vauvan kanssa nukkuminen tekee sinulle mahdolliseksi välittää vauvallesi huolenpidon viestejä läpi koko yön, sanomatta sanaakaan. Kun olet lähellä vauvasi herätessä ahdistuneena, voit vastata hänen tarpeisiinsa nopeasti ja asianmukaisesti. Tämä välittää vauvallesi viestin, että hän voi luottaa siihen että tyydytät hänen tarpeensa ja olet paikalla hänen tarvitessaan. Kun jätät kriitikot ja vauvakouluttajat omaan arvoonsa ja lasket vauvasi viereesi nukkumaan, viestität hänelle, että luotat hänen merkkeihinsä.
YHDESSÄ NUKKUMINEN - KUINKA SEN SAA TOIMIMAAN?
Varmistakaa, että kummatkin vanhemmat ovat yhtä mieltä.
Kiintymysvanhemmuuden periaatteiden olisi tarkoitus lähentää vanhempia, ei vieraannuttaa heitä toisistaan.
Käytä suurta sänkyä
Yhdessä nukkuminen on mukavampaa, kun on paljon tilaa jaettavaksi.
Laajenna sänkyäsi
Jotkut äidit ja vauvat tarvitsevat hieman etäisyyttä, jotta olo on mukava eikä herää liian usein. Kokeile sivuvaunua.
Kokeile erilaisia nukkumisjärjestelyjä
Monille perheille parempi järjestely on , että vauva nukkuu äidin ja seinän välissä
Nukkukaa yhdessä osa yöstä
Vauvan kanssa nukkuminen ei ole kaikki-tai-ei-mitään-kysymys.
Vauvan nukkuessa yksin vanhemmat voivat nauttia hetken kahdestaan. Vauvan herätessä vauva haetaan nukkumaan vanhempien sänkyyn.
Jaa vuoteesi vain yhden lapsen kanssa kerrallaan
Pikkuvauvan ja taaperon nukkuminen yhdessä ei ole turvallista. Järjestä taaperolle oma erikoissänky parisängyn viereen.
Joko heräät lastesi kanssa, kun he ovat vauvoja, tai sinun on herättävä heidän kanssaan, kun he ovat vanhempia.
(Kiintymysvanhemmuuden kirja: Onnellisen vauvan hoito-opas, kirjoittaneet William Sears & Martha Sears)
Pikkuvauvat itkevät viestiäkseen. Ajatus, että vauva yrittäisi itkullaan manipuloida, syntyy vanhempien päässä. Suhtaudu vauvasi itkuun signaalina, jota tulee kuunnella ja johon tulee vastata, äläkä heti ala ajatella "Mitä tuo vauva nyt taas tahtoo minulta?". Jos olet huolissasi siitä, että hemmottelet vauvasi pilalle tai että vauva hallitsee sinua, vauvanlukutaitosi jää haparoinnin asteelle. Vauvan itkua tulee pitää viestintävälineenä pikemminkin kuin hallintakeinona. Vauvat eivät itke hallitakseen vaan viestiäkseen.
Itku alkaa, kun vauvan ahdistus nousee huippuarvoonsa. Ennen vauvan itkua on havaittavissa muita merkkejä siitä, että vauva tarvitsee aikuisen hoivaa. Merkkeihin vastaaminen opettaa vauvalle, ettei hänen aina tarvitse itkeä saadakseen hoivaa. Tämä on erityisen hyödyllistä niillä vauvoilla, joiden itkut kiihtyvät heti palohälytyksen asteelle ja joita on vaikea rauhoittaa itkun alettua.
Jos viivästät vastaustasi vauvan itkuun, hän ei opi tästä itkemään vastaisuudessa vähemmän, vaan kokemus saattaa johtaa voimakkaampaan ja häiritsevämpään itkuun. Tutkimukset ovat osoittaneet käytännössä, että vauvat, joiden itkuihin vastataan heti, oppivat myöhemmällä vauvaiällä itkemään vähemmän. Ajattele, mitä opetat vauvallesi. Kun viivästät vastaustasi, vauva oppii, että hänen täytyy itkeä täysin voimin herättääkseen sinun huomiosi. Kun hän seuraavan kerran on hoivan tarpeessa, hän alkaa heti itkeä täydellä voimalla. Jotkut vauvat - ne joilla on rennompi ja vähemmän tulinen tempperamentti - saattavat lopettaa itkun, jollei hoivanantaja vastaa. Mutta useimmat eivät hevillä anna periksi.
Kokeile karibialaista tyyliä. Rento suhtautuminen vauvan hermostuneisuuteen auttaa usein pitämään itkun aisoissa. Jos vauvasi aistii, ettet ole ahdistunut, hän rauhoittuu helpommin. Kohautat hartioitasi, hymyilet vähän ja sanot "Ei huolen häivää vauva!"
PITÄISIKÖ LAPSEN ANTAA ITKEÄ?
Jossain vaiheessa uraasi vanhempana joku tulee ehdottamaan sinulle, että vauvasi itkuihin tulee suhtautua niin, että annetaan vauvan itkeä itkunsa. Älä tee näin, varsinkaan vauvan ensimmäisinä kuukausina. Anna vauvan itkeä itkunsa loppuun on neuvo, joka voi aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Tutkitaanpa tätä epäherkkää kehoitusta osa kerrallaan, jotta näkisit, miten epäviisas ja epäkäytännöllinen se on.
"Anna lapsesi...."
Henkilöltä, jolla ei ole biologista yhteyttä vauvaasi, on varsin röyhkeää tulla luennoimaan sinulle siitä, miten sinun pitäisi reagoida oman vauvasi itkuihin. Vaikka neuvo tulisi isovanhemmilta tai muulta läheiseltä, ymmärrä, ettei tämä henkilö tunne vauvaasi niin hyvin kuin sinä. Hän ei myöskään ole kuuntelemassa miltä vauvasi itku kuulostaa kolmen aikaan aamuyöstä. Tällaisia neuvoja tarjotaan todennäköisesti sinun takiasi, ja koska itku mielletään häiriöksi. Mutta sinä tiedät, että se heijastaa tarvetta.
"Itkeä..."
Mitä vauva itku oikeastaan on? Niille, jotka antavat vauvan itkeä, itkulla ei ole merkitystä. Mutta itse asiassa vauva yrittää viestiä jotain. Hän yrittää epätoivoisesti tehdä tarpeensa tiettäväksi. Tapasi vastata itkuun on myös tapasi viestiä.
Itku on suunniteltu herättämään vastaus vanhemmissa.
"Itkunsa---"
Mikä itku vauvan pitäisi antaa itkeä? Onko kyseessä ärsyttävä tottumus, josta vauvan pitäisi oppia luopumaan? Tuskinpa, eihän tarvetta voi kutsua tottumukseksi. Eivätkä vauvat itke mielellään. Myös uskomus, jonka mukaan itkeminen tekee hyvää keuhkoille, on yksinkertaisesti perätön. Liiallinen itkeminen alentaa vauvan veren happipitoisuutta ja kohottaa stressihormonien pitoisuutta. Kiinnittyneelle vanhemmalle itku edustaa tarvetta. Itku ei lopu, ennenkuin tarve täytetään.
"Loppuun---"
Mitä oikeastaan tapahtuu, kun lapsi itkee itkunsa loppuun? Mihin itku menee? Itkeekö vauva loppuun itkukykynsä? Voiko hän itkeä kaikki itkunsa pois niin ettei ole enää mitään itkettävää? Ei! Lapsi voi itkeä tunnista toiseen eikä silti unohda itkemisen kykyään. Sen sijaan vauva menettää itkunsa motivaation ja samalla jotain muutakin arvokasta. Kun kukaan ei vastaa vauvan itkuun, hänellä on kaksi mahdollisuutta: hän voi itkeä entistä kovemmalla äänellä ja tuottaa entistä häiritsevämmän signaalin siinä toivossa, että joku kuuntelisi; tai hän voi luovuttaa ja tulla "kiltiksi vauvaksi", joka ei ole häiriöksi kenellekkään. Mieti, miltä sinusta tuntuisi, jos sinulla olisi jokin tarve ja olisit parhaasi mukaan yrittänyt tehdä sen tiettäväksi, mutta kukaan ei kuuntelisi. Silloin tulisit vihaiseksi. Tuntisit itsesi voimattomaksi ja mitättömäksi, ja uskoisit, ettei kukaan välitä sinusta, koska tarpeillasi ei ole kenellekkään väliä. Se mikä loppuu, kun lapsi jätetään huutamaan, on luottamus: luottamus hänen omaan viestintäkykyynsä ja luottamus hoivanantajien reagointiin.
Kun lapsi jätetään itkemään itkunsa loppuun, myös vanhemmilta loppuu jotain. He menettävät herkkyytensä. Sinua ehkä neuvotaan, että sinun on kovetettava sydämesi vauvan itkulta, ja ehkä ehdotetaan jopa, että sinun pitäisi tehdä tämä vauvasi parhaaksi. Tämä on väärin. Jos tietoisesti pyrit tekemään itsestäsi epäherkän vauvasi signaaleille ja tukahduttamaan vaistomaiset reaktiosi, toimit omaa biologista rakennettasi vastaan. On kyllä totta, että itkeminen lakkaa lopulta häiritsemästä sinua, mutta tällä on vakavat seuraukset vanhemmuutesi kannalta. Menetät luottamuksen vauvasi signaaleihin, ja menetät kykysi ymmärtää vauvasi primitiivistä kieltä. Tämä on seuraus, jos vanhemmat suhtautuvat itkuun hallintakysymyksenä pikemminkin kuin viestintävälineenä.
Tieteen tuloksia
-Vauvan itkettäminen ei perustu tosiasioihin-
Tutkimusten mukaan itkemään jätetyt vauvat eivät useimmissa tapauksissa vähennä itkemistään, mutta kylläkin useimmiten alkavat itkeä häiritsevämmällä tavalla, takertuvat vanhempiinsa ja saavuttavat hitaammin itsenäisyyden.
Vauvan itku ei ole samanlaista alusta loppuun. Jos piirtäisit siitä käyrän, se olisi nouseva. Jos vauvan itku kuitenkin jatkuu, koska kukaan ei ole kuunnellut eikä vastannut, siitä tulee yhä häiritsevämpää, kunnes vauva ylittää käyrän huippukohdan ja vaiheen, jossa itkulla on hoivanantajiin positiivinen vaikutus. Tämän jälkeen itku herättää välttämisreaktion, ja hoivanantajan on vastustettava haluaan päästä pois tämän parkuvan olennon läheisyydestä. Jos vauva ei vieläkään saa, mitä tarvitsee, itku siirtyy raivovaiheeseen. Hoivanantaja on vihainen, koska vauvan rauhoittaminen on niin vaikeaa ja vauva on vihainen, koska ei ole saanut itkulleen odottamaansa vastausta. Yksi syy reagoida nopeasti vauvan itkuihin on, että näin vauva pysyy itkukäyrän kiinnittymistä tukevassa vaiheessa, siis vaiheessa, jossa vauvojen itku on miellyttävämpää kuunneltavaa.
EI OLE SINUN SYYSI, ETTÄ VAUVASI ITKEE
Älä ajattele, että olisi sinun vikasi, jos sinulla on paljon itkevä vauva. Jos teet parhaasi vastataksesi herkkävaistoisesti vauvasi itkuihin, muttei aina onnistu rauhoittamaan vauvaasi, älä ajattele, että äitiydessäsi olisi jotain vikaa. Sinun ei tarvitse saada vauvasi itkua loppumaan. Tee vain parhaasi varmistaaksesi, ettei itkuun liity fyysistä syytä ja sitten kokeile erilaisia rauhoittumistapoja. Joskus ehkä tunnet kokeilleesi jo kaikkea, etkä vieläkään tiedä, miksi vauva itkee. Joskus vauvasikaan ei tiedä. Jos olet jo tehnyt kaiken voitavasi selvittääksesi, miksi vauvasi itkee, tarjoa rakastava syli, rintasi ja olkasi vauvan nojata, jottei hänen tarvitse jäädä yksin itkemään. Loppu on kiinni vauvastasi.
(Kiintymysvanhemmuuden kirja - Onnellisen vauvan hoito-opas, kirjoittaneet William Sears & Martha Sears)
artikkeli Kaksplus lehdestä 03/2007:
Vieressä tuntuu turvalliselta
Länsimaissa on totuttu ajattelemaan, että vauvan nukuttaminen vanhempien vuoteessa on huono asia. Muualla maailmassa on kuitenkin yleistä nukuttaa pientä vauvaa äidin lähellä. Nyt myös länsimaissa on alettu huomata, että vieressä nukkuva vauva nukkuu hyvin, sillä äidin lähellä on turvallista.
Kun koulupsykologina toimiva Marja Kivijärvi lähti tutkimaan äitien sensitiivisyyttä, hän totesi, että sensitiivisten äitien vauvat nukkuvat hyvin. Usein he nukkuivat äitien lähellä. Vähemmän sensitiiviset äidit sen sijaan eivät nukuttaneet lapsiaan vieressä. Näillä lapsilla oli enemmän univaikeuksia kuin muilla. Kivijärven psykologian väitöstutkimus vuodelta 2005 toteaa, että mitä sensitiivisempi äiti on, sitä tyytyväisempi on vauva. Sensitiivisyydellä tarkoitetaan äidin herkkyyttä tunnistaa vauvan viestit ja vastata niihin tarkoituksenmukaisesti.
Yksin oleminen pelottaa vauvaa
Kivijärven mukaan yksin oleminen on vauvalle pelottava kokemus, samoin pimeys pelottaa pienokaista. Vasta kohdun maailmasta tullut vauva tarvitsee alussa läsnäoloa ja lähellä olemista. Minäkuva ja psyyke kehittyvät hoivan kautta. On tärkeää, että vauvan alkuelämä on hyvää ja turvallista.
Kivijärvi on itse neljän lapsen äiti ja on nukuttanut kaikkia lapsiaan vauva-aikoina vieressä. Esikoinen söi alussa tiheästi, joten häntä alettiin nukuttaa vanhempien vuoteessa. Vauva alkoi syödä harvemmin ja rauhoittui vanhempien lähellä hyvin. Koliikista kärsinyt poika puolestaan nukkui öisin hyvin, vaikka iltaisin itkikin paljon ja oli selvästi koliikkivauva. Vauvoja ei tarvinnut koskaan kanniskella yöllä, koska he olivat äidin ja isän lähellä ja tyyntyivät helposti.
-Vauva ei tunnista olevansa olemassa. Kun hänellä on yhteys äitiin, hän oppii ymmärtämään tämän. Kun vauvan tarpeisiin vastataan, hän selviytyy paremmin myöhemminkin kiintymyssuhteissaan. Kun taas tarpeisiin ei vastata, vauva pettyy.
Nukahtamistilanne on tärkeä. Siihen voi liittyä onnea, helpotusta tai yhtä hyvin jännitystä ja epäonnistumista. Vauvalle turvallisuutta tuo pääsy uneen äidin kautta. Uni merkitsee eroa äidistä, Kivijärvi selvittää.
Hän toteaa, että kun vauva on saanut turvaa ja läheisyyttä ja on oppinut tunnistamaan kodin, hän osaa herätä yksinkin. Omaan sänkyyn pienokaisen voi hänen mielestään siirtää siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa pyöriä ja liikkua enemmän. - Meillä lapset nukkuivat vanhempiensa kanssa pitkään ja se tapa sopi meille. Lapset tottuivat omiin sänkyihinsä aikanaan hyvin.
Nukahtamisongelmat heikon viestinnän merkki
Vastasyntyneen uni-valve-rytmi ei ole kehittynyt. Kivijärven mukaan nukahtamisongelmat johtuvat usein heikosta hoivakäyttäytymisestä. Vauva viestittää itkulla äidille asioita, joita muuten ei tunnisteta. Itkuun pitää aina vastata, muuten se ei laannu.
- Äidin ja vauvan vuorovaikutus on vaikea, mutta tärkeä asia. Meillä Suomessa asiaa ajatellaan kovin aikuislähtöisesti. Toivoisin, että äidit jaksaisivat pysähtyä kiireettömästi olemaan vauvojensa kanssa ja miettimään, mitä vauva tarvitsee ja mitä hän viestittää.
Kun vauva nukkuu äidin vieressä ja herää keskellä yötä, hän nukahtaa heti. Äidin tutut sydämen äänet ja hengityksen rytmi rauhoittavat. Äidin kannattaa yrittää asettua vauvan näkökulmaan ja miettiä, mitä tämä viestittää. Vuorovaikutusta voisi tutkijan mukaan opettaa esim. kursseilla.
Hän onkin puhunut heimoäitiyden puolesta. Ei-länsimaisissa kulttuureissa vauvat ovat usein päivisin kantoliinassa äidin lähellä ja nukkuvat yöt vanhempiensa kanssa. Näissä kulttuureissa on uniongelmia ja koliikkia vain vähän.
- Suomessa itsenäisyyttä pidetään tärkeänä arvona ja ajatellaan, että jokin on vialla, jos vauva nukkuu vanhempiensa kanssa. Kun kävin äitipiireissä kertomassa tutkimuksestani, moni äiti oli helpottunut. Moni oli kokenut toimineensa vastoin suosituksia, kun he olivat nukkuneet vauvojensa kanssa. Olisi hyvä asia, että äidit voisivat olla äitejä omilla tavoillaan.
Yöheräämiset ovat hyvin tavallisia aina kahden vuoden ikään saakka, ja ehkä paras tapa ehkäistä nukkumiskriisien syntyä, on varautua jo ennakkoon siihen, ettei lapsen nukkuminen tule välttämättä sujumaan aikuisten aikataulujen mukaisesti. Mitään yksikäsitteistä sääntöä ei voida antaa siitä, kuinka nopeasti tai millä tavalla vauva saadaan mahdollisimman nopeasti nukkumaan yönsä hyvin.
Vain vanhempien oma mielikuvitus on rajana sille, kuinka he voivat itse yrittää auttaa toistensa jaksamista. Ratkaisua ei siis tarvitse yksinomaan hakea vauvan puolelta, vaan myös aikuiset voivat keskenään pohtia tapoja, joilla ongelma voitaisiin ratkaista. Tällaisia ovat mm. makuuhuoneiden uudelleenjärjestely, valvomisvuorot, päiväunet, lapsenhoitajat, isovanhemmat, perhepedit, vierekkäin nukkuminen.
Tärkein tekijä pienen lapsen hoidossa on hyvä vuorovaikutus. Lapsen antamille signaaleille tulee olla herkkä ja niihin tulee vastata. Alle puolivuotiasta ei voi hemmotella pilalle, eikä mielenosoituksellista itkua ilmene ennen 8-9 kuukauden ikää.
Pieniä vauvoja hoidettaessa ehkä tärkein vanhempien ominaisuus on ns. responsiivisuus. Tällä tarkoitetaan sitä, että vauvan itkuun pitää aina reagoida, koska vauva ei kykene jäsentämään ympäristöään niin hyvin, että voisi käsittää miksei itkuun vastata. Vauva ei itke koskaan turhaan, vaan itku on aina hälytysmerkki. Vauva osaa itkullaan ilmaista kaipaavansa myös seuraa tai syliä. Jo aivan pienet vauvat tarvitsevatkin muiden ihmisten seuraa, vaikka eivät vielä osaakaan leikkiä. Lasta ei voi liiaksi pitää sylissä.
Vauva rauhoitetaan katsomalla silmiin eikä lasta pidä kääntää selin aikuiseen nähden, sillä katsekontakti on jo aivan pienelle lapselle elintärkeä. Monesti katsekontaktin merkitys tuntuu unohtuvan: levoton lapsi ei aina rauhoitu sylissä ollessaan, jos katsekontakti puuttuu. Pientä vauvaa ei voi liiaksi hemmotella, ja vastaamalla nopeasti vauvan antamiin merkkeihin taataan se, että vauva tuntee itsensä tervetulleeksi tähän maailmaan. Sellainen vauva, jonka itkuun ei reagoida ei tunne oloaan turvalliseksi. Se ilmenee tyypillisesti esimerkiksi univaikeuksina ja yleisenä tyytymättömyytenä (ns. vaikea vauva).
Mitä vaikeampi vauvan temperamentti on, sitä tärkeämpää on, että vanhemmat herkistyvät kuuntelemaan vauvan antamia signaaleja. Tyypillistä on, etteivät tällaiset ns. vaikeahoitoiset vauvat viihdy itsekseen vaan haluavat syliin, nukkuvat vain lyhyitä jaksoja ja itkevät jäädessään yksin. Tämä on kuitenkin täysin normaalia, eikä sitä pitäisi sekoittaa esimerkiksi koliikkiin. Vaikean vauvan pitäisi saada olla vanhempien sylissä mahdollisimman paljon, jotta perusturvallisuus kehittyisi, mikä mahdollistaa sen että vauva oppii vähitellen olemaan tyytyväinen myös itsekseen. Vauvaan ei saa kyllästyä, vaikka mikään ei tuntuisi riittävän, sillä se vain pahentaa tilannetta. Toisaalta ongelmatilanteen laukeaminen saattaa jo olla lähempänä kuin arvataankaan. Hoidon laiminlyönti aiheuttaa vauvalle jatkuvan stressin, joka voi kärjistää ongelmia.
http://www.lapsiperhe.net/unihiekka/uni.htm
Useimpien vauvojen mieleen on nukkua vanhempiensa kanssa. Virallisesti yhdessänukkumista ei suositella mutta aikuinen ihminen pystyy kyllä itsekin tekemään omat päätöksensä. Ei ole mitään syytä miksi terve, normaali äiti tai isä ei voisi nukuttaa lastaan vieressään jos niin haluaa. Perhepeti on luonnollinen ja lapsiystävällinen vaihtoehto.
Joskus kuulee kritisoitavan perhepetiä sillä, että vanhemmat voivat tukehduttaa lapsen esim. kierähtämällä sen päälle. Tämä ei ole mahdollista kun on kyse terveistä, normaaleista vanhemmista
Yhdessä nukkumisen arvellaan ehkäisevän mm. kätkytkuolemaa, koska vauva on jatkuvassa valvonnassa nukkuessaan äidin vieressä. Äidin hengitys ohjaa vauvan vielä epätäydellistä hengityskeskusta ja äitien on todettu reagoivan unissaankin vauvan hengityskatkoksiin esim. liikahtamalla.
Kun äiti ja vauva nukkuvat yhdessä, hoituvat yösyötötkin vaivattomasti ja usein äiti ei edes tiedä aamulla kuinka usein vauva on yöllä syönyt.
Toisinaan perhepetiä arvostellaan sillä, että sen sanotaan olevan pahaksi vanhempien seksielämälle. Lasta huonosta seksielämästä tuskin kannattaa syyttää ja nukkumajärjestelytkin ovat sivuseikka jos vain mielikuvitusta riittää. Elämä on täynnä valintoja ja vaihtoehtoja riittää. Tässäkin kohden saattaa olla paikallaan tehdä kompromisseja ja rukata sitä tärkeysjärjestystä. Vanhempien hyvä keskinäinen suhde on onnellisen perhe-elämän perusta mutta ei liene reilua asettaa vastakkain aikuisten hallittavissa olevia tunteita ja haluja lapsen vielä kehittymättömien tunteidenhallintakykyjen kanssa.
http://www.lapsiperhe.net/unihiekka/
Hopeatäplä lopeta spämmääminen! Tai jos on pakko linkittää tietoja laita pelkkä osoite.
Eikö ole helpompaa, että tähän on kopioitu VAIN OLEELLINEN linkkien takaa? On helpompilukuisempaakin vain skrollata alaspäin ja lukea, kuin hyppiä sivulta toiselle ja poimia linkkien takaa vielä se oleellinen. Linkkien takana on tosi paljon lisää juttua sitä lisää haluaville. Tähän olen pyrkinyt laittamaan vain oleellisen. Tämä ei ole spämmäämistä, vain auttamista muille.
Sitäpaitsi osa on otettu lehdestä tai kirjasta, joten en voi niistä laittaa edes linkkiä, vain lehden nimen ja numeron tai kirjan nimen. Jos ei aihe kiinnosta, älä lue!
vaikea olla lukematta, kun kaikki viestit kuitenkin näkyvät, kun ketjun avaa. En minä niitä ainakaan enää lue, mutta rasittavaa aina rullata alaspäin, kunnes taas tulee asiallisia vastauksia. Mielestäni noissa viesteissäsi on paljon hyvää asiaa, mutta eivätköhän kaikki ole jo nähneet ne. Tämä on KESKUSTELUpalsta, jossa käyttäjien on tarkoitus vaihtaa omia mielipiteitään, eikä kopioida mitään toisten pitkiä kirjoituksia.
mun mielestä kyllä 3kk ikäisen voi ihan hyvin nukuttaa vaikka sylissä tai miten nyt on tehnytkin eikä jättää sänkyynsä huutamaan että kyllä se joskus nukahtaa. meillä tyttöä nukutettiin sylissä 8kk ikään asti, joka ilta siihen meni sen pari tuntia, sitten ei kumpikaan(isi ja minä)enää jaksanut kantaa tyttöä ja päätettiin että nyt loppu ja sillon laitettiin sänkyyn ja siellä se tunnin huusi ennen kuin nukahti. ei sen jälkeen ole tarvinnut nukuttaa erikseen. mutta 3kk ikäistä en alkaisi huudattaan sängyssä, liian pieni vielä. niin joo meillä tyttö on siis aina nukkunut omassa huoneessaan joten meillä se oli sillaiki helpompi kun ei tarvinnut opettaa että nukutaan yksinään tästä lähin.
ja vaunuttelu: miksi pitäisi vaunuissa/rattaissa huudattaa lasta jos onnistuu repullakin ulkoilu? en ymmärrä. uskoisin että kun lapsi tuosta kasvaa niin saattaa olla että suostuu sitten myöhemmin istumaan rattaissa ja katteleen näkyvyyksiä paremmin :)
kohta varmaa vastasyntyneen pitää jo osata syödä lusikalla itse..
et ole yliherkkä, mielestäni tuon ikäisen ei tartte vielä osata yksinään nukahtaa ja jos ulkoilu sujuu repun kanssa hyvin niin en näe syytä miksi pitäisi laittaa rattaisiin huutamaan.
Laitetaan tähän nyt sitten vertailun vuoksi toisen neuvolan mielipide.
Itse kun olin kakkosen kanssa 3kk neuvolassa, ja tilanne oli sama (tissille nukutettiin, kaikki ulkoilut kantoliinassa), niin tuli pelkkää kiittelyä että hyvin on asiat ja ihanaa kun on tuommoista lapsentahtisuutta ja lähelläpitämistä.
Aivan samahan se on ulkoillaanko rattailla vai kantamalla kunhan ulkoillaan! Minä edes yrittänyt kakkosta rattaisiin opettaa, kun on niin paljon helpompi kulkea liinaillen. Kyllä se siitä huolimatta nyt vuodenikäisenä suostuu rataskyytiin jos on tarvis (edelleen kannan mieluiten).
Ja meillä kyllä on tuosta tissillenukahtamisesta varsin saumattomasti siirrytty yksin nukahtamiseen ihan opettamatta ja unikouluttamatta sitten kun aika on ollut kypsä. Alkuun vauva ei suostunut ollenkaan nukkumaan yksin ja oli kaikki illatkin liinassa siihen asti että itse menin sänkyyn. Mutta parin kuukauden iässä alkoi sänkyyn jääminen onnistua. Ja muutama kuukausi myöhemmin hän ei enää nukahtanut tissille illalla, vaan tissin jälkeen poistuin huoneesta ja hän jäi sinne ihan tyytyväisenä nukahtamaan.
Uskomatonta että vielä löytyy neuvolahenkilökuntaa joka neuvoo noin pientä huudattamaan, vaikka nykyään unikouluja ei missään tapauksessa suositella alle puolivuotiaille. Kolmikuinen vaatii mahdottomasti läheisyyttä, ja sillälailla hänelle kasvaa aikanaan rohkeus myös pärjätä yksin. Kyllä se kannettu lapsi oppii kävelemään, tissille nukutettu nukahtamaan yksin, vaipatettu käymään potalla, tissitetty syömään itse jne. se kuuluu kehitykseen.
on neljä lasta ja kaikki on nukutettu ja hoidettu vähän yksilöllisesti sen mukaan, mikä kenellekin on ollut se sopiva. On ollut tissillenukahtajaa ja itsekseen nukahtajaa, yksi oli sängyssänukkuja alusta saakka, loput vieressänukkujia, yksi kantoliinariippuvainen ja niin edelleen. Kaikki ovat ajallaan siirtyneet omiin sänkyihinsä nukahtelemaan itsekseen ja alkaneet ajallaan nukkua yönsä hyvin. Mitään ongelmia ei ole ja koen, että on ehdottomasti kaikille parempi, jos mennään lapsen ehdoilla.
Neuvolantädillä on toki oikeus mielipiteisiinsä, mutta ei ole oikeutta esittää sitä totuutena, vaan hänen tulisi pitäytyä itselleen annetuissa ohjeissa.
Ps. Nuorimmaiseni ei suostunut rattaisiin, vaan oli ainoastaan kantoliinassa ensimmäiset yhdeksän kuukautta, minkä jälkeen on viihtynyt rattaissa yllättäin aivan hyvin päivittäin ja ilman erityisempää totuttelua. Kantoliinavaihe jää lapsilta itsellään, kun alkavat kasvaa.
nosto