Juuttuminen Rollareihin

Rollarit oli hyvä rokkibändi. Satisfaction on todellinen klassikko. Monet nykyiset kitarayhtyeet junnaavat Rollareiden tyylillä.

Faktat on tiskissä Rollareista. Muitakin löytyy, mutta enemmän haluan esittää kysymyksiä: mikä tekee erinomaisesti tuotetusta perusrockista niin ihanaa, että sitä jaksaa kuunnella vaikka biisit olisivat laimeita ja munattomia sekä vieläpä ihan paskoja? Rollaritten viime vuodet ovat turhaa pelleilyä, kuusi ensimmäistä vuotta olivat hyviä ja rockin kannalta jotenkin tärkeitä, jopa ennenkuulumattomia. Mutta sitten heillä tuli raja vastaan - syytä en tiedä, mutta klassikot jokatapauksessa jäivät menneisyyteen. Ja ne elävät yhä.

Minusta tilanne, jossa jengi kuuntelee Rollareita nimen tai vanhojen kappaleiden takia, on vastenmielinen. Kuunteleeko monikaan täällä esim. klassismin ajan säveltäjien (Haydn, Mozart, Beethoven), barokin (Bach, Händel) tai romantiikan (Schubert, Brahms, Chopin) neroja? Eikö Chopinin 3. pianosonaatti olekin ehkä pikkuriikkisen tärkeämpi teos kuin uudet Rollarilevyt? Eikö olekin?!!

On tarve vähätellä liioiteltua, vaan realistinen näkökanta on relevantein. Rolling Stones oli hyvä yhtye, joka kirjoitti pari kolme aivan upeaa biisiä, kunnes loppui edes kohtuullinen sanottava ja samalla mielekäs vaihe. Jäljelle jäi ne upeat muutamat kappaleet ja kasa hyviä rokkibiisejä. That's it, ja hieno bändi juu! Mutta kokeilkaa vaikka Sibeliuksen viulukonserttoa.