Ei ole ketään jolle voisi omia ongelmia purkaa, kun ne aina karkaa luotani ennen kuin on kerennyt edes loppuun asti kertoa. Näiden vuosien aikana minulla on yhtäkkiä tullut sellainenkin ongelma, etten osaa enää edes kertoa huolistani toiselle kasvokkain, koska joskus jos kerroin sain siitä kovat huudot sekä jos itkin toisen nähden, se alkoi raivota itkemisestäni. En siis osaa enää edes itkeä muiden nähden koska tunnen siitä kovaa häpeää ja odotan aina että joku kuitenkin alkaa raivoamaan siitä. Nämä kaikki on johtanut siihen, että olen padonnut kaiken sisälleni. Olen ollut myös koulukiusattu, joka on osittain myös johtanut siihen, että alkaa itkettää pienistäkin asioista mitä minulle sanotaan tai jostakin muusta vähäpätöisestä asiasta. Mitä tässä oikeen pitäisi tehdä? Toisaalta haluaisin ehkä psykiatrille, mutta kun sinne minua ei päästetä sen takia koska muut kuvittelee että minulla on kaikki hyvin ja se olisi ihan turhaa. Ei ole. Tämä on sama fiilis viime vuodelta ja viime vuonna oli tarkoitukseni päättää päiväni ja karkasin kotoakin. Onko se muka sen merkki, että voin hyvin? Miksei minun tunteita ymmärretä ja miksi niistä raivotaan? Muut taitaa ajatella vain että olisin enemmän häpeäksi jos tämä kylä tietäisi että olen jo vajonnut niin surkeaksi että pitäisi psykiatrilla käydä. Minun täytyisi varmaan olla joku täydellisyys muiden mieliksi ja välttää nolot tilanteet etten vaan aiheuta sitä häpeää kenellekkään.
Anteeksi sekava teksti, olen aivan uskomattoman väsynyt... nukuin vain muutaman tunnin viimeyönä.
Anteeksi sekava teksti, olen aivan uskomattoman väsynyt... nukuin vain muutaman tunnin viimeyönä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olen välillä onnellinen (tosin epäilen, onko se edes aitoa onnellisuutta) ja välillä vajoan niin pahaan kuiluun etten meinaa sieltä ylös päästä ollenkaan. Itkettäisi nyt kun kirjoitan tätä, on jotenkin tunteet pinnassa. Olen voinut ehkä huonommin sen jälkeen kun viimeinenkin kaveri hylkäsi. Tekisi mieli purkaa ongelmat vaikka tarttumalla pulloon, mutta jos jostakin saan juomaa niin minulla ei aina ole stoppinappia lopettaa sitä. En tosin ole juonut johonkin puoleenvuoteen mutta voi olla että jos nyt joisin niin joisin lähinnä kaikkeen suruun ja ikävään ja voi olla että saisin sillä määrällä itseni hengiltä. Tekisi mieli löytää jotain mistä pää menisi niin perkeleen sekaisin ettei enää mennettä muistaisi ollenkaan ja voisi aloittaa kaiken alusta. Ihan kuin olisin loukossa todellisuuden ja epätodellisen välillä, en tiedä kuka olen, mikä minun tarkoitukseni on vai onko minulla sitä ollenkaan.
Pahemmin kukaan ei ole ikinä osoittanut välittämistä minua kohtaan. Jos vastahakoista synttärihalia ei lasketa, viimeisimmästä halista on vissiin vuosi tai pari. Kukaan ei välitä, jos sanon että olen väsynyt, on surkea olo, on surkea päivä... Mutta jos esimerkiksi veljestäni on kyse, kaikki ovat heti voivottelemassa mukana ja auttamassa häntä. Minä olen perheen surkimus jonka olotilasta ei välitetä vaikka olisi luoti osunut johonkin. Viime vuonna olin itsetuhoisempi ja viiltelin mutta pääsin siitä, ainut mikä jäi oli muut fantasiat itsemurhasta ja muusta. Ihan kuin olisin haamu, jota kukaan ei huomaa (muuta kuin silloin jos itse tarvitsevat apua). Minulla on burnout, en pysty tekemään töitä millään. Olen muutenkin vastahakoinen työelämään, se saa ahdistumaan niin että sitten ainakin olen jo tekemässä itselleni jotain ja suunnittelemassa.Voi luoja että häpeän itseäni! Haluaisin tästä häpeän tunteesta pois mutta sitä ei saa koska tarvitsisin siihen apua enkä saa sitä. Unelmoin itsemurhasta, toisaalta en ole vielä keksinyt miten sen toteuttaisin. Viime vuotinen yritykseni menikin pilalle ja jos sen tekisin niin siitäkin tulisi suvulle luultavasti se häpeän tunne, että ovat epäonnistuneet minussa.
Tulevaisuus on musta. Ei ole valoa tunnelinpäässä vaikka sitä kaikki niin jaksaa jankuttaa että joskus se aurinko paistaa risukasaankin. Tänne ei ole paistanut melkein koko ikäni aikana eikä merkkiä näy, vaikka yritin sen eteen tehdäkin jotain. Myös uskontoni on se, mitä valtaosa ihmisistä vihaa varsinkin jeesustelijat. Luultavasti minun täytyisi yrittää kääntää pääni myös uskonnon kannalta että olisin hyväksytty. Pukeutumiseni on synkkä, eikä siitäkään pääse koska se on ollut pienestä pitäen. Siitä olisi surkea luopua muiden takia mutta kun muut ei tunnu käsittävän sitä. Tekisi mieli saada jostain oma mökki keskellä metsää, eristäytyä lopuistakin ihmisistä ja elää niin kuin huvittaa ja sen kun tietäisitte mitä sekin olisi.
terveyskeskuksest.
Pääsisit avaa sydäntäs ja tuntemuksias ammattilaisen kanssa.
Lähiseudun terveyskeskuksessa on ihminen, joka on kouluttautunut auttamaan muita.
Sinne siis :-)
Samoja tuntemuksia on minullakin ollut.
Kuten jo joku tuossa kirjoittikin, niin terveyskeskus voi olla yksi väylä lähteä purkamaan pahaa oloa. Toinen on tämä http://www.mll.fi/nuorille/lnpn/ Sieltä voit löytää kuuntelevat korvat, halia sieltä ei ehkä löydy.
Ihmisen yksi perustarpeista on tulla kuulluksi, kokea olevansa arvokas. En tiedä mikä on vienyt sinulta sen tunteen pois, mutta sinä olet arvokas ja elämälläsi on tarkoitus. Tarvitset vain apua kummankin asian löytymiseen ja ammattiapu/vertaistuki voi olla siinä apuna.
Jos sinulla on edes yksi luotettava aikuinen, jolle voit puhua ja joka istuu vain ja kuuntelee, niin sekin olisi hyvä. Kuntasi nuorisotoimesta voi löytyä mukava nuorisotyöntekijä, jonka kanssa istua kahvikupin ääressä ja pohtia elämän syntyjä syviä. On myös leirejä, joilla asioita voidaan pohtia kaikessa rauhassa ja antaa tilaa ajatuksille ja löytämiselle.
Älä jää yksin, vaan hae apua.
Mun vanhemmat ei halua uskoa että olen sairas vaikka olen huutanut päin heidän naamaansa monta kertaa että haluan apua ja lääkityksen ja olen sairas ja mulla on paha olla. Jos itken äidin nähden tai kavereideni nähden he sanovat etteivät jaksa keskustella kanssani kun olen säälittävä ja itken ja vaahtoan.
Tuntuu kuin kaikki pitäisivät ongelmiani vain huomion kerjäämisenä.
Mulla on myös ongelmana se että en edes enää tiedä kuka olen. Tuntuu kuin olisin valehdellut itselleni ja vain miellyttänyt muita viimeiset 5 vuotta. Yhtenä hetkenä itken ja toisena nauran. En saa enää mistään mitään selvää ja tuntuu kuin seisoisin jatkuvasti heikoilla jäillä.
Olen sairas ja tajuan sen itse, mutta muut ei näytä sitä tajuavan, tai sitten he eivät vaan HALUA tajuta.
Menkää itse asuinpaikkanne mielenterveystoimistoon/terveyskeskukseen. Ei siihen vanhempien suostumusta tarvita.