Hei!
Osaisiko joku kertoa minulle neuvoja, millä saisin elämänlaatuani nostettua.
Jäin reilun viisi vuotta sitten pois työelämästä uupumuksen vuoksi, mutta en ole saanut palattua takaisin. Olen 40-vuotias mies, korkeasti koulutettu ja tein vaativaa työtä isoissa yrityksissä. Olen tuon jälkeen opiskellut ainakin neljää uutta ammattia, mutta mikään ei tunnu oikealta. Ihmissuhteita on olltu yksi vuoteen ja asuntoja sitäkin enemmän. Arkeani vaivaa toisaalta jatkuva tyytymättömyys ja muutoksen halu, ja toisaalta hyvinkin tehokkaita toiminnan jaksoja, joissa yleensä aloitan jotain utta (ihmisisuhde, harrastus, opiskelu) joka ei sitten kestä kun korkeintaan puoli vuotta. Sen jälkeen tulee yleensä täydellinen mielenkiinnon puute noihin aloittamiini asioihin, kaikki pitkäjänteisyys puuttu. Tyytymättömiin päiviin kuuluu välillä ankaraakin masenusta ja tuurijuopputta. Masennusjaksot kestävtä viikkoja ja ryyppyputket onneksi hieman vähemmän. suurin piirtein näillä tiedoilla kaksikin lääkäriä (yleislääkäri ja psykiatri) epäili minulla kaksisuuntaista mielialahäiriötä.
Tilanne ei ole uusi, mutta hoitoa en ole aiemmin osannut tai kehdannut hakea. Nyt käydessäni noiden lääkärien juttusilla kaikki keskustelu tuntui pyörivän eri lääkevaihtoehdoissa, vaikka itse kaipaisin lähinnä keskusteluterapiaa, rohkaisua silloin kun on vaikea jakso meneillään. Onko sellaisista miellestänne hyötyä vai onko lääkehoito se ainoa oikea? Kävin myös kirkossa diakonissan juttusilla ja se auttoi paljon, vaikka hän lähinnä vain kuunteli. Se oli minulle iso askel, kun en ole uskovainen ihminen.
Omituinen asia tässä on vielä se, etten tunne itseäni sairaaksi, vaikka monet ulkoiset merkit siihen vahvasti viittaavatkin (mm. yksinkertaisten asioiden hoitamatta jättäminen ja joskus pahakin hälläväli-asenne.) Jollain omituisella tavalla tunnen, etten ole sairas, vaan tämä yksilöltä vaativa ja aika epäinhimillinen yhteiskunta on tässä se syypää - enää ei ole omaa kylää tai kotia, vaan kaikki ovat enemmän tai vähemmän omillaan. Vai onko tämäkin vain kehitttämäni selitys todellisen asian kiertämiseksi, en tiedä?
Olisin hyvin kiitollinen, jos joku edes hieman vastaavassa tilanteessa oleva osaisi auttaa minua ja kertoa millä tavoin hän on pärjännyt sairautensa kanssa. Mistä löytää uusi suunta ja mielekkyys takaisin elämään?
Osaisiko joku kertoa minulle neuvoja, millä saisin elämänlaatuani nostettua.
Jäin reilun viisi vuotta sitten pois työelämästä uupumuksen vuoksi, mutta en ole saanut palattua takaisin. Olen 40-vuotias mies, korkeasti koulutettu ja tein vaativaa työtä isoissa yrityksissä. Olen tuon jälkeen opiskellut ainakin neljää uutta ammattia, mutta mikään ei tunnu oikealta. Ihmissuhteita on olltu yksi vuoteen ja asuntoja sitäkin enemmän. Arkeani vaivaa toisaalta jatkuva tyytymättömyys ja muutoksen halu, ja toisaalta hyvinkin tehokkaita toiminnan jaksoja, joissa yleensä aloitan jotain utta (ihmisisuhde, harrastus, opiskelu) joka ei sitten kestä kun korkeintaan puoli vuotta. Sen jälkeen tulee yleensä täydellinen mielenkiinnon puute noihin aloittamiini asioihin, kaikki pitkäjänteisyys puuttu. Tyytymättömiin päiviin kuuluu välillä ankaraakin masenusta ja tuurijuopputta. Masennusjaksot kestävtä viikkoja ja ryyppyputket onneksi hieman vähemmän. suurin piirtein näillä tiedoilla kaksikin lääkäriä (yleislääkäri ja psykiatri) epäili minulla kaksisuuntaista mielialahäiriötä.
Tilanne ei ole uusi, mutta hoitoa en ole aiemmin osannut tai kehdannut hakea. Nyt käydessäni noiden lääkärien juttusilla kaikki keskustelu tuntui pyörivän eri lääkevaihtoehdoissa, vaikka itse kaipaisin lähinnä keskusteluterapiaa, rohkaisua silloin kun on vaikea jakso meneillään. Onko sellaisista miellestänne hyötyä vai onko lääkehoito se ainoa oikea? Kävin myös kirkossa diakonissan juttusilla ja se auttoi paljon, vaikka hän lähinnä vain kuunteli. Se oli minulle iso askel, kun en ole uskovainen ihminen.
Omituinen asia tässä on vielä se, etten tunne itseäni sairaaksi, vaikka monet ulkoiset merkit siihen vahvasti viittaavatkin (mm. yksinkertaisten asioiden hoitamatta jättäminen ja joskus pahakin hälläväli-asenne.) Jollain omituisella tavalla tunnen, etten ole sairas, vaan tämä yksilöltä vaativa ja aika epäinhimillinen yhteiskunta on tässä se syypää - enää ei ole omaa kylää tai kotia, vaan kaikki ovat enemmän tai vähemmän omillaan. Vai onko tämäkin vain kehitttämäni selitys todellisen asian kiertämiseksi, en tiedä?
Olisin hyvin kiitollinen, jos joku edes hieman vastaavassa tilanteessa oleva osaisi auttaa minua ja kertoa millä tavoin hän on pärjännyt sairautensa kanssa. Mistä löytää uusi suunta ja mielekkyys takaisin elämään?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kun sulla on nyt epäilyn varjo tästä kaksisuuntaisesta, miksi et kokeilisi lääkitystä.
Moni asia alkaa muuttua pikkuhiljaa, hälläväliaikakaudet jäävät pois ja tunnet kuinka saat elämäsi langat taas käsiisi.
Minäkin hain milloin mistäkin uskonnosta apua, joogasta, urheilusta jne.
Kaikki jäivät muutaman kokeilukerran jälkeen.
Vasta hermoromahdus työpaikkakiusaamisen seuraamuksesta sain tämän diagnoosin.
Ja olen siitä todellakin onnellinen.
Nyt haen eläkettä ja suurin toiveeni on että saisin elää loppuelämäni rauhassa kaikelta kohellukselta.
Olen vuosien aikana kokeillut muutamaa masennuslääkettä ja niistä ei ollut apua, vain sivuvaikutuksia. Nyt tarjoittavana olisi Lamotrigin-niminen epilepsilääke, josta olen netistä lukenut paljon uhkakuvia ja huonoja kokemuksia. Eli varmaan vastaus kysymykseesi on a) etten luota noihin uusiin lääkkeisiin ja b) että haluaisin yhä uskoa, että ongelmia on korjattavissa myös muilla hoidoilla.
Lääkärin mielipide lääkkeistä oli myös, etteivät todennäköisesti poista masennusjaksoja, vaan tekevät niistä vain lievempiä. Eli ehkä tässä lääkkeille mennään, jos ei muu auta, mutta ne ovat minulle vasta se viimeinen vaihtoehto.
Itselläni tuli tuollainen elämän täysin pysäyttävä ajan jakso vuonna 1982. Ystäväni pyysi mukaansa hengellisiin tilaisuuksiin ja sieltä löysin todellisen avun. Sen jälkeen en ole vakavasti miettinyt itsemurhamahdollisuutta.
Myöhemmin olen hyötynyt paljon keskustelusta psykologin kanssa ja tällä hetkellä masennuslääke auttaa ylen määräiseen ahdistukseen kaikesta mahdollisesta.
Eli suosittelisin ensin sitä kirkon diakonia. 'Sitten tarvittaessa keskustelua, lääkettä vasta kun mikään muu ei auta. Löydettyäsi henkilökohtaisen jumalasuhteen kaikki muu apu asettuu oikeisiin mittasuhteisiin. Ehkäpä löydät vielä ryhmän johon kuulua.
tänään onnellinen
Eli jos on lievää niin ehkä omalla terveellisellä elämäntavoillaan ja mm. uskonnon avulla pystyy elämään niinkuin kuin itselle on hyväksi.
Ruokavalio kuntoon, alko pois ja unirytmi normaaliksi.
Itsellä vaan se meni koko ajan huonommaksi, niin etten enää nukkunut kuin kaksi tuntia yössä ja töissäkin kävin.
Aloin käyttäytyä vainoharhaiseksi, muissa vikaa, kuitenkin suuressa väsymyksessäni tein hulluna töitä tai ainakin luulin niin.
Tuhersin työpöytäni ääressä yhden työtehtävän kanssa tuntikausia eikä tulos ollut mistään kotoisin.
Olin niin masentunut ja väsynyt että jo pelkän työtehtävän vaihto aiheutti itkukohtauksen jota muut seurasivat hämmästyneinä tai ärsyyntyneinä.
Siinä vaiheessa ilmaistiin että "olen hullu."
Kyllä se siltä tuntuikin, olin sairauslomalla ensin kolmekuukautta ennekuin sain käsiini psykiatrin, sitä ennen terveyskeskuslääkäri kehoitti ulkoilemaan ihaillen taivasta.
Minulle oli onnenpotku saada niinkin pätevä erikoislääkäri paljon parjatulta terveyskeskukseen alaisuuteen kuuluvalta psykiatrin poliklinikalta.
Olen muuten vielä sairauslomalla, enkä todellakaan tiedä olenko koskaan täysin työkykyinen.
Useat edelläkirjoittaneiden ajatukset tuntuvat sangen tutuilta. Samojen ajatusten kanssa on tullut painittua siitä lähtien kun diagnoosi II-tyypin kaksisuuntainen mielialahäiriö annettiin.
Toisaalta tuntuu, että tämä on sitä, mistä ennen vanhaan puhuttiin luonteenpiirteinä: toiset ovat ailahtelevia ja toiset tasaisia. Vaativan työni olen hoitanut, kylläkin kokoajan pienellä liekillä loppuun palaen (nyt sairauslomalla), perheen kesken elämä sujuu, kun ei stressaa kodinhoidosta, alkoholia en käytä nykyään enää oikeastaan ollenkaan (Se ei kertakaikkiaan ole koskaan sopinut minulle) ja pyrin pitämään kiinni rutiineista.
Käyn 2 x 45 min./vko kognitiivisessa psykoterapiassa ja lääkitykseni on Ketipinor ja Lamictal (ei suuren suuria annostuksia) ja uskon vahvasti, että kohti valoa ollaan menossa. Jos kerran aivokemian kanssa on häikkää, niin kai sen kemialla voi saada kuntoonkin. Terapiasta uskon olevan pitkässä juoksussa hyötyä, kun itsetunto on nilkoissa, vaikka olen kuulemma lahjakas, fiksu ja luova. Vaikeaa on ollut antaa periksi sille, että olen 'sairas', toisaalta en ole sitä kovin kovasti piilotellutkaan. Olen mikä olen ja tärkein tavoitteeni on opetella elämään itseni ja toisten kanssa.
...siis se, että jo pelkkä diagnoosi olisi helpotus. Eihän se toki mitään vielä korjaa, mutta kertonee jotain omasta tilastani verrattuna yleiseen normiin. Ja toisaalta se, kun saa epäselvälle asialle nimen, vaikka se hieman keinotekoinen olisikin, auttanee ainakin siinä, ettei niin voimakkaasti syyllistä itseään ailahtelustaan.
Nimimerkille "tänään onnellinen" voin kertoa, että olen nämä vuodet lukenut paljon uskonnoista ja puhunut niistä, mutta en osaa hyväksyä kristillistä uskoa. Minun "jumalasuhteeni" on suhdetta itseeni, sisimpääni, ihmisyyteeni ja yhteisöön, mutta jumallalliseksi en sitä koe.
Onko kukaan tietoinen, onko sellaisia terapiamuotoja, jossa voisi käydä juttelemassa vain silloin kun on paha masis päällä? Hyvinä aikoina minusta tuntuu vaikealta puhua tästä asiasta, kun ajatukset ovat sairaudenkin suhteen hyvin erilaisia. Pitkäaikaiseen psykoterapiaan minulla ei ole varaa ja tuskin kunnan kautta pääsen, kun ei tilani niin vakava ole. (Näin ainakin yksi lääkäri sanoin muutama vuosi sitten)
Sairauden tunteen puuttuminen on hyvin tavallista kaksisuuntaisessa, varsinkin hypo/maanisessa vaiheessa. Jotta hoito onnistuisi, kannattaa uskoa psykiatreja ja hyväksyä se, että on sairas.
Koska kaksisuuntainen mielialahäiriö on aivojen kemian häiriötila, ovat lääkkeet tärkein hoitomuoto. Terapiat voivat auttaa; jopa keskustelut maallikoidenkin kanssa ovat avuksi, mutta ilman lääkkeitä ei todennäköisesti saada sairautta oireettomaksi. Minulle suurena apunani vaikeimpina aikoina oli puolisoni, joka jaksoi tukea ja kannustaa ja pitää toivoa yllä. Olen itse ollut oireeton viisi vuotta saatuani oikean lääkityksen. Sen verran raskas viimeinen, kaksi vuotta kestänyt episodi oli, että joudui työkyvyttömyyseläkkeelle. Olen sairastanut bipolaaria 36 vuotta, mutta diagnoosin sain vasta 7 vuotta sitten. Sitä ennen diagnooseina olivat työuupumus ja yksisuuntainen masennus.
Kun lääkityksellä saadaan aivokemia tasapainoon, muuttuu elämä paremmaksi, vaikka täydelliseen oireettomuuteen ei päästäisikään. Kaksisuuntaisen sairauden kanssa voi elää, kunhan pitää huolta itsestään oikealla lääkityksellä, tasaisilla elämäntavoilla ja mahdollisella terapialla. Tärkeätä on, että jaksaa uskoa parempien aikojen tuloon silloin, kun on vaikeaa.
Jaksamista sinulle.
Itselläni elämä ollut pitkälti samanlaista, muutama burnout, töitä töitä töitä. No varmasti terpiasta, keskustelusita jne. on apua mutta lääkkeillä myös. Välttämättä itseään ei tunnekkaan sairaaksi ja jossin jopa sanotaan että kaksisuuntaisessa on "normaaleja" jaksoja jolloin mitään sairauteen viittaavaa ei ole. Masennuskin on vain sillä tavoin kavala että itse sitä ei välttämättä huomaa tai suostu myöntämään itselleen, asiat hoituvat ns. rimaa hipoen.
Mielestäni kaikki on kuitenkin itsestä kiinni, myöntää sairaus on kaiken A ja O, lääkkeet ja muu hoito, sekä ymmärtäää että aikaa menee. Ja muista olla itse aktiivinen, itselläni homma alkoi purkautua kun todellaa kerroin hoitohenkilökunnallle miltä itsestä tuntuu, sain oireille selityksiä ja sitä kautta aloin ymmärtämään sairautta paremmin, näin jälkeenpäin katsottuna masennusoireita varmasti jatkunut vuosi tai pidempääkin niitä ei vai ole tahtonut myöntää itselleen. Lopulta tilannne ajautui niin pahaksi että jouduin sairaalahoitoon.
Hei!
Kuten moni jo kirjoittelikin, on tätäkin sairautta tarjolla kovin eri vaikeustasoisena. Persoonallisuus, elämäntilanne ja (mahdollinen) sopivan lääkityksen löytyminen vaikuttaa tietenkin paljon olotilaan ja sen kanssa pärjäämiseen mutta ihan välittäjäaine -tasolla heilahtelut voivat olla aivan eri suuruusluokkaa. Tyyppeihin I ja II olet varmasti jo tutustunutkin, näidenkin sisällä siis paljon yksilöllisiä eroja.
Se, sairastatko sinä jonkinasteista kaksisuuntaista, onkin sitten toinen juttu. Lääkkeet pelottavat minuakin, mutta toisaalta tasaavaa mielialalääkettä kokeilemalla varmistaisit taudin - jos lääke alkaa muutaman viikon kuluttua purra, olivat nuo kaksi lääkäriä oikeassa ;)
Moni lievää kaksisuuntaista sairastava voi sopivalla lääkityksellä elää pitkiä, vuosien oireettomia pätkiä, eikä mitään zombiutumista ole oletettavissa. Tunneherkkyys saattaa hyvinkin säilyä, ja itku ja nauru luonnistuu yhä. Nautiskelu, ilo.
Jopa vaikeaa ykköstyyppiä (psykoottisia manioita, pitkiä sairaalajaksoja) sairastava perheenjäseneni on elänyt kymmenen vuoden täysin oireettoman pätkän; normaalia työelämää, pitkä parisuhde, "oma olo." No, sitten se vauhti sieltä taas hiipi.. sama lääkitys, joka oli turvannut sairausjaksolta vuosia, ei yhtäkkiä estänytkään vaikeaa ja erittäin nopeasti (kaksi vuorokautta) puhjennutta todella rajua maniajaksoa. Nyt on onneksi tiedossa, että eheytyä voi melko hurjastakin kunnosta. Sitä odotellessa. Me kaikki.
Lääkityksen tarvetta voisi ehkä arvioida oman ahdistuksesi pohjalta; jos uskot, että oireita ehkäisevien elämäntapojen (SÄÄNNÖLLISET ruoka- ja nukkumisajat, systemaattisesti positiivisuuteen pyrkivä arki, rajujen elämänmuutosten sekä ihmissuhdesotkujen välttäminen, tylsät ja turvalliset rutiinit) avulla kestät satunnaiset masennus- ja ahdistusjaksot, voit hyvin jatkaa vastakin ilman lääkitystä.
JUTTUSEURAA:
- Ainakin suuremmissa kaupungeissa on kahviloita ja kohtauspaikkoja mielenterveyskuntoutujille, heidän omaisilleen ja kaikille asioista kiinnostuneille. Siellä järjestetään mm. lyhytkursseja ja luentoja eri aiheista, on tukiryhmiä, lauluryhmiä. Ja mukana on siis erikuntoisia ihmisiä.
- Kansalaisopistot järjestävät itsetutkiskelun kursseja, siellä tapaisit varmasti hieman syvällisempiä ja sielukkaampia, uusia ystäviä. Upeita keskusteluja, reiluja eväitä.
- Kirjastoissa on niinikään itsetutkiskeluun, positiiviseen ajatteluun ja arjen filosofiaan liittyvää kirjallisuutta - eiku "tädeiltä" oikeaa hyllyä kysymään. Voit myös luetuttaa jonkun itselläsi ajatuksia herättäneen kirjan perheenjäsenelläsi tai ystävälläsi, ja keskustella siitä sitten yhdessä. Kaksisuuntaisesta löytyy (lääketieteellisen lisäksi) myös kokemuspohjaista kirjallisuutta, kai olette kaikki jo lukeneet kotimaisen "Mieli keinussa"
- Yksityiselle psykologille voit aina mennä täsmäturinointiin, jos pitempi hoitosuhde ei iske. Tämä tietysti maksaa.
JA:
- Epätoivon hetkellä pakota itsesi muistamaan, että paremmat ajat koittavat taas. Keksi ikioma voimalause.
- Pohdi, onko impulsiivisuutesi kuitenkin myös rikkaus. Kuulostaa siltä, että olet ehtinyt kokeilla monenlaisia asioita, utelias ja mieleltään avoin ihminen tekee niin. Se varmasti myös rikastuttaa. (ja nimenomaan kuvaannollisesti!!!)
Jos päätät jatkaa lääkityksettä, juttele ylle kirjoittamastasi yhden tai muutaman läheisen ihmisen kanssa. Sopikaa yhdessä, miten toimitaan, jos heistä toimeliaisuutesi lähtee käsistä vaikkapa ensi viikolla tai kolmen vuoden päästä (tosin sinulla on tainnut olla vain lievää hypoa) Itsehän sitä ei enää siinä vaiheessa tajua. On ehkä hedelmällistä jutella aiheesta myös jonkun perheenjäsenen tai sukulaisen kanssa - usein aikamoista aaltoilua muistetaan olleen myös sillä ja sillä...
Ja todellakin; nykyinen meno se vasta sairasta onkin. Ihmisarvo mitataan sillä, miten kiireinen ja stressaantunut olet.
Joko olet työelämässä täysillä (ja ylikin!) mukana, tai et ollenkaan. Välimuotoa ei ole.
Suorita, harrasta, trimmaa, killota, osta, päivitä. Niin moni turtuu tähän, eikä edes huomaa siinä mitään hälyyttävää.
Minusta sairaita ja surullisia ovat juuri nuo reippaat ja sporttiset pikku puurtajat, ei mitään syvyyttä, ei mitään herkkyyttä.
Suunta on kammottava, puistattava, pelottava.
Mutta nyt en pysty tätä kuvottavuutta edes ajattelemaan,
vaan toivotan sinulle ja kaikille muillekin palstalla pyörähtäneille parahinta jatkoa.
Ollaan ihmisiä toisillemme,
itsellemme.