Erosin ensirakkaudestani pari kuukautta sitten. Miehellä oli toinen nainen... Asuttiin yhdessä ja ukko sanoi eron hetkellä että ei rupea juoksemaan muiden luona kun meillä on vielä yhteinen asunto. No eihän siinä mennyt kuin pari viikkoa niin oli jo öitä poissa ja kohta jo seurusteli sen toisen kanssa. Muutti sitten hänen luokseen suoraan meidän yhteisestä asunnosta (ei kuulemma löytänyt omaa kämppää....). Kuitenkin petti sitä uuttaan vielä minun kanssa pari kertaa ja myönti, että rakastaa minua vieläkin ja välillä halusi palata jo mun luo. Pilasin sitten itse vähän omat mahdollisuuteni (jos enää edes halusin palata yhteen?) ja ukko suuttui minulle. Nyt ovat taas "onnellisesti" yhdessä uuden kanssa.
Itse en vaan pysty unohtamaan kaikkea paskaa mitä mulle on satanut niskaan. :( Ei voi mennä edes puolta tuntia että joku muistuttaa jostain. Ahdistaa ja tippa nousee vieläkin silmään, jos erehtyy ajattelemaan asioita. Tuntuu että tulevaisuus ei paranna mitään, kun erosta on kuitenkin jo pari kuukautta ja tämä on edelleen yhtä helvettiä, vaikka en ole enää yhteyksissä jätkään kuin pakollisista syistä (eläimet ukko on mulle tonnin velkaa, jotka maksaa pienissä erissä takaisin). Ja tuntuu väärältä että ukko on onnellinen, vaikka on ollut niin sika kaikille. Mulla on uudet kuviot, uusi työ ja uusi kämppä, mutta en pysty nauttimaan niistä mistään.
Kavereille olen jonkin verran pystynyt puhumaan, mutta tiettyjen syiden takia en voi nykyisin kaikkea purkaa kenellekään. Ja tuntuu että ketään ei oikeasti kiinnosta.
Olen miettinyt lääkärissä käyntiä... mutta auttaako se mitään, en haluaisi mitään lääkkeitä ja tunteista ei kai pääse eroon kuin ajan kanssa. :( DEPS-testistä sain nyt kahden viikon hieman helpottavan loman jälkeen (pystyi olemaan maapallon toisella puolella kaukana kaikesta) 15 pistettä... ennen reissua oli 20 pistettä.
Itse en vaan pysty unohtamaan kaikkea paskaa mitä mulle on satanut niskaan. :( Ei voi mennä edes puolta tuntia että joku muistuttaa jostain. Ahdistaa ja tippa nousee vieläkin silmään, jos erehtyy ajattelemaan asioita. Tuntuu että tulevaisuus ei paranna mitään, kun erosta on kuitenkin jo pari kuukautta ja tämä on edelleen yhtä helvettiä, vaikka en ole enää yhteyksissä jätkään kuin pakollisista syistä (eläimet ukko on mulle tonnin velkaa, jotka maksaa pienissä erissä takaisin). Ja tuntuu väärältä että ukko on onnellinen, vaikka on ollut niin sika kaikille. Mulla on uudet kuviot, uusi työ ja uusi kämppä, mutta en pysty nauttimaan niistä mistään.
Kavereille olen jonkin verran pystynyt puhumaan, mutta tiettyjen syiden takia en voi nykyisin kaikkea purkaa kenellekään. Ja tuntuu että ketään ei oikeasti kiinnosta.
Olen miettinyt lääkärissä käyntiä... mutta auttaako se mitään, en haluaisi mitään lääkkeitä ja tunteista ei kai pääse eroon kuin ajan kanssa. :( DEPS-testistä sain nyt kahden viikon hieman helpottavan loman jälkeen (pystyi olemaan maapallon toisella puolella kaukana kaikesta) 15 pistettä... ennen reissua oli 20 pistettä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Niin vielä, välillä saan hirveitä itku/paniikkikohtauksia ilman mitään niin isoa syytä. Tuntuu myös että helpoin vaihtoehto olisi kuolla. Pahimmilla hetkillä ajelin autolla ilman turvavöitä, välillä todella väsyneenä, toivoen jos vahingossa ajautuisin puuhun tai jonnekin. En todellakaan aio tehdä "itsemurhaa tarkoituksella", mutta pelottaa itseäkin tuollaiset ajatukset mitä on päässä pyörineet. Tiedän kuitenkin että täällä on ihmisiä jotka välittää minusta, vaikka en pystykään heille puhumaan. Enkä halua aiheuttaa heille tarkoituksella pahaa oloa.
Käy lääkärissä. Ei sinun tarvitse tuollaista tuskaa ja masennusta ilman apua sietää....
Ymmärrän fiiliksesi. Olin itse aivan pohjalla muutama viikko sitten. Lopulta hakeuduin lääkäriin. Ja se oli hyvä päätös. Nyt jo valoa näkyvissä.
Niin on sinullakin, ihan kohta. Uskon siihen.
Voimia!!
On kynnystä mennä tuonne lääkärille... entä jos tää meneekin itsestään ohi, kyllähän ero sattuu joka tapauksessa? Jos määräävät lääkkeitä, niin pääseekö niistä sitten koskaan eroon ja pelottaa haittavaikutukset.
Mitä olen netistä lukenut, niin psykologit vaan istuu ja kuuntelee. En halua mennä avautumaan ja itkemään jollekin tuntemattomalle. Kaipaan selityksiä ja syitä kaikkeen :(
Ihmiset on kuitenkin eronneet todella paljon pitemmistäkin suhteista yhtä veemäisellä tavalla ja selvinneet omin avuin. Itellä oli vain kahden vuoden suhde, josta tosin asutiin melkein koko aika yhdessä. On kyllä silti tosi paha olo. Ei ole oikein koskaan nälkä ja ei ole energiaa siivota tai pestä pyykkejä yms. Heti jos ei ole mitään tekemistä aivoille, repeän itkemään... tuntuu ihan toivottomalta suurimman osan ajasta.