Olen jotenkin sekoittanut elämäni vielä pahemmin kuin uskoinkaan...
Eli minulla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö, olen sairastanut myös bulimareksiaa. Muutaman vuoden kulutin elämästäni juoksemalla, oksentamalla, paastoamalla ja ahmimalla, yllätyksekseni olin atleettinen, vaikka muu terveys olikin aika heikkoa. En saanut mitään aikaiseksi, ja nyt aikuisena minulla ei edelleenkään ole toisen asteen koulutusta, työkokemusta on vain pätkätöistä ja osa ajasta on mennyt kuntoutuksessa, sairas- tai mitään muutakaan lomaa ei ole ollut muutamaan vuoteen. Minulle tarjottiin pidempää terapiaa, mutta sairaslomaa en saa. En käsitä miten pahasti pitää olla sekaisin että saa jotain konkreettista apua. B-lausunnossakin oli etten tule pärjäämään elämässä ilman apua, ja silti minut vain jätettiin?
Muutin jokin aika sitten aivan uuteen kaupunkiin, ja jätin kaiken taakse. Ei minulla ollut siellä mitään, eikä täälläkään, odotan jo kauhulla koska kyllästyn elämään täällä. Olen solminut jo muutaman suhteen taustoiltaan epämääräisiin ihmisiin, ja odotan jatkuvasti että jotain tapahtuisi. Olen niin kyllästynyt, seksisuhde minulla on itseäni vanhempaan mieheen, tämäkin johtuu varmaan heikosta itsetunnosta. Ajattelin että voisin alkaa myymään itseäni, saisin rahaa ja voisin lopettaa työnteon kokonaan. Tai sitten vain lopettaa työnteon ja jättää vastaamatta kaikkiin puheluihin ja kirjeisiin. Toisaalta teen sitä jo nyt, sosiaalitoimiston ja kelan kanssa olen sotkenut asiat pahasti, olen myös velkaa useammalle kuin yhdelle ihmiselle.
Elämäni on pysähtynyt, istuin tänään lattialla tunnin ja mietin miksen halua tehdä mitään. Jos en olisi eksynyt "hoitoon" ajattelisin edelleen että kaikilla ihmisillä on samanlaisia ajatuksia. Kyllähän niitä kaikilla on, mutta ei ilmeisesti jatkuvasti. Muilla ihmisillä on myös ystäviä ja perhe, jostain syystä olen onnistunut kadottamaan omani, jos niitä koskaan olikaan.
Mitä minun pitäisi tehdä? Haluaisin kuitenkin normaalin elämän, en tällaista sotkua.
Eli minulla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö, olen sairastanut myös bulimareksiaa. Muutaman vuoden kulutin elämästäni juoksemalla, oksentamalla, paastoamalla ja ahmimalla, yllätyksekseni olin atleettinen, vaikka muu terveys olikin aika heikkoa. En saanut mitään aikaiseksi, ja nyt aikuisena minulla ei edelleenkään ole toisen asteen koulutusta, työkokemusta on vain pätkätöistä ja osa ajasta on mennyt kuntoutuksessa, sairas- tai mitään muutakaan lomaa ei ole ollut muutamaan vuoteen. Minulle tarjottiin pidempää terapiaa, mutta sairaslomaa en saa. En käsitä miten pahasti pitää olla sekaisin että saa jotain konkreettista apua. B-lausunnossakin oli etten tule pärjäämään elämässä ilman apua, ja silti minut vain jätettiin?
Muutin jokin aika sitten aivan uuteen kaupunkiin, ja jätin kaiken taakse. Ei minulla ollut siellä mitään, eikä täälläkään, odotan jo kauhulla koska kyllästyn elämään täällä. Olen solminut jo muutaman suhteen taustoiltaan epämääräisiin ihmisiin, ja odotan jatkuvasti että jotain tapahtuisi. Olen niin kyllästynyt, seksisuhde minulla on itseäni vanhempaan mieheen, tämäkin johtuu varmaan heikosta itsetunnosta. Ajattelin että voisin alkaa myymään itseäni, saisin rahaa ja voisin lopettaa työnteon kokonaan. Tai sitten vain lopettaa työnteon ja jättää vastaamatta kaikkiin puheluihin ja kirjeisiin. Toisaalta teen sitä jo nyt, sosiaalitoimiston ja kelan kanssa olen sotkenut asiat pahasti, olen myös velkaa useammalle kuin yhdelle ihmiselle.
Elämäni on pysähtynyt, istuin tänään lattialla tunnin ja mietin miksen halua tehdä mitään. Jos en olisi eksynyt "hoitoon" ajattelisin edelleen että kaikilla ihmisillä on samanlaisia ajatuksia. Kyllähän niitä kaikilla on, mutta ei ilmeisesti jatkuvasti. Muilla ihmisillä on myös ystäviä ja perhe, jostain syystä olen onnistunut kadottamaan omani, jos niitä koskaan olikaan.
Mitä minun pitäisi tehdä? Haluaisin kuitenkin normaalin elämän, en tällaista sotkua.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hesarissa oli viime talvena tutkimuksesta siitä, miten syömishäiriöstä lopulta parannutaan. Muistikuvani ovat valitettavasti vähän hataria.
Jonkinlainen muutos suhteessa omaan äitiin oli ollut osa paranemisen alkuun lähtöä jokseenkin kaikilla. Sikäli kun muistan, ei kaikilla samanlainen muutos, mutta joku muutos kuitenkin. Varmaan saattoi olla lähentymisiä ja etääntymisiä, tilanteen mukaan. Luulisin. Tai ehkä suhteessa perheeseen, eikä yksin äitiin. Myös muutto uuteen kaupunkiin oli aika monella liittynyt paranemisen alkamiseen. Ja uusi poikaystävä, jonka kanssa oli jotenkin hyvä suhde.
Varmaan olisi ensiarvoisen tärkeää arvostaa itseään. Itsensä myyminen ei kyllä kuullosta oikein hyvältä idealta. Terapian vastaanottamista saattaisi kannattaa harkita. Jos löytyisi sellainen ihminen, joka auttaisi oman hyvän tiesi löytämisessä.
"...jättää vastaamatta kaikkiin puheluihin ja kirjeisiin. Toisaalta teen sitä jo nyt, sosiaalitoimiston ja kelan kanssa olen sotkenut asiat pahasti, olen myös velkaa useammalle kuin yhdelle ihmiselle."
Oli minullakin aikoinaan vastaava tilanne. Onneksi pääsin korkean kynnyksen yli ja ryhdyin panemaan asioitani kuntoon, vaikka en siitä tietenkään enää kuivin jaloin selvinnyt.
Eli ensimmäinen askel on vaikein. Aloita vaikka sosiaalitoimistosta ja jo tänään.