Tekee minut hulluksi. Päivä päivältä olen vaan hullumpi. Masennus ei valitettavasti hulluun pure, hihii pääsin siitäkin pahasta. Selkäytimessä tuntuu vaan jokapäivä aina kovempi polte ja energiaa riittää vaikka olenkin yksin. Enää ei kiinnosta mitä muut ihmiset ajattelee, voin tehdä melkein mitä vaan välittämättä, olen paljon "riehakkaampi" ja puhun jopa tuntemattomille, sekä lähden jokaiseen hulluun juttuun mukaan, siis jos vaan pääsisin. Silti vaan jään yksinäiseksi. Vaikka nykyään saa melkein kaiken mitä haluaa, koulutuksen, asunnon, ruuan eikä tarvitse tehdä mitään vastineeksi niin se ei ainakaan minulle riitä, eikä minua kiinnosta vaikka muut sanoisivat minua sen takia hemmotelluksi kakaraksi. Minä en välitä paljoa muusta kuin ihmissuhteista, mitä väliä muulla on kunhan on vaan jotain paskaa jolla pysyy hengissä ja paikka jossa nukkua, häh? Mitä muuta te haluatte? Mitä vittua minä teen autolla tai muulla materialla? Onko kivaa ajella yksin? Minulle ainakaan mikään ihme tässä maailmassa ei ole mitään jos sen joutuu kokemaan yksin.
Inhoan suomalaisia. Mokomat paskiaiset tekivät minusta tälläisen luuserin. Pienenä istuin lähinnä vain tietokoneella kun vanhemmat opetti siihen, ja siitähän minä pidin kuin sain paeta todellisuutta, mutta sinne meni aika monta vuotta jotka olisi voinut käyttää muuhunkin. Minusta tuli nössö jolla ei ole paljoa ihmissuhteita. Koulussa en menestynyt, mutta ei tarvinnutkaan, en ymmärtänyt koulunkäynnin tärkeyttä eikä kukaan edes kehdannut siitä valittaa. Suomalaiset ovat muutenkin niin eristynyttä kansaa joka ajattelee vaan omaa napaa. Ei ihme että täällä vaan kännätään ja tapellaan.
Tältä pirun foorumilta ei apua löydy, ei psykoloogeilta eikä muilta paskanpuhujilta. Kaikki se on tehtävä vain yksin itse. Se on niin raastavaa kun näkee että kaikki muut nauraa ja seurustelee keskenään, ja itse seuraan sitä vieressä. Elä siinä sitten. Miten te muut kestätte? Minä en kohta enää kestä. Mitä sitten kun ei enää kestä?
Epäilen oikeasti ovatko kaikki ihmiset oikeasti ihmisiä? Suurin osa näyttää olevan niin tyhjiä ja tylsiä. Ainiin... en ole nähnyt heitä kännissä. Jos jonkuin harvoin pääsen keskusteluun jonkun tuntemattoman kanssa olen siitä vähästä yleensä todella iloinen. Jokainen sana tuntuu parantavan haavoja, ja tykkään kysellä paljon, kun haluan tietää kaiken muista ihmisistä. Kaikki jotka tuntevat minut paremmpin pitävät minua tosi hyvänä tyyppinä (hehee tässä kohtaan tuli oikeasti tippa linssiin), olen jopa saanut kuulla siitä että "sä oot kyllä hyvä tyyppi" ja arvostankin sitä. Oikeastaan valitan lopulta turhasta... jos kuolisin nyt, niin voisin sanoa kuolleeni onnellisena. En ole jäänyt täysin hylkiöksi vaikka vihaankin vanhempiani ja olen tulossa hulluksi yksinäisyydestä.
Itseasiassa asiat ovat paljon paremmin kuin ennen. Olen parempi kuin koskaan ennen. Itsetunto on hyvä, fyysinen kunto on hyvä, asun omassa kämpässä ja elämä on vasta edessä. Suututtaa vaan tämä suomalainen yhteiskunta jossa yksinäisyys on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Koulussakin kun näkee joitain muita yksinäisiä istumassa ruokalassa yksin toistuvasti niin se vituttaa niin suunnattomasti. Eikö kukaan välitä? Myönnän kyllä ettei minustakaan ole menemään kenenkään yksinään istujan viereen juttelemaan. Omat luokkalaisetkin kun katsoo yleensä kuin halpaa makkaraa, niin entäs sitten ventovieraat? Se että jos toinen ei haluaisikaan minua siihen istumaan, niin se ei minua haittaa paskaakaan, ei vaikka se toinen suoraan sanoisi että "mitä sinä siihen tunget", enemmän estoja tuo se että esim vastakkaista sukupuolta oleviin yksinäisiin en ainakaan voi ottaa kontaktia, koska siinä luulisivat että yritän "iskeä" (ai kuinka inhoankin tuota sanaa) jotain yksinäistä joka saattaisi olla "helppoa saalista" (vielä pahempi). Sitä minä en kestäisi, enkä myöskään sitä jos sitten sen henkilön ystävät tulisivatkin yhtäkkiä pöytään, jäätyisin varmaan. On niin helppo valittaa täällä ja olla tekemättä mitään. Mutta ei se mitään, tiedän että jotakin muutosta on tulossa jos ei muuta niin tämän hulluuden takia.
Joskus aikaisemmenkin olen kirjoittanut suomi24 palstalle ja voin sanoa että mitä enemmän kirjoitan "sydämmestä" sitä vähemmän ihmisiä kiinnostaa vastata. En usko että tämä teksti jaksaa ketään ihmistä kiinnostaa, tai jos kiinnostaa niin kukaan ei kehtaa vastata mitään. Ei se mitään... tunkekaa vaan peukku perseeseen ja toivokaa parasta, enhän minä ketään muuta kaipaa eikö niin?
Inhoan suomalaisia. Mokomat paskiaiset tekivät minusta tälläisen luuserin. Pienenä istuin lähinnä vain tietokoneella kun vanhemmat opetti siihen, ja siitähän minä pidin kuin sain paeta todellisuutta, mutta sinne meni aika monta vuotta jotka olisi voinut käyttää muuhunkin. Minusta tuli nössö jolla ei ole paljoa ihmissuhteita. Koulussa en menestynyt, mutta ei tarvinnutkaan, en ymmärtänyt koulunkäynnin tärkeyttä eikä kukaan edes kehdannut siitä valittaa. Suomalaiset ovat muutenkin niin eristynyttä kansaa joka ajattelee vaan omaa napaa. Ei ihme että täällä vaan kännätään ja tapellaan.
Tältä pirun foorumilta ei apua löydy, ei psykoloogeilta eikä muilta paskanpuhujilta. Kaikki se on tehtävä vain yksin itse. Se on niin raastavaa kun näkee että kaikki muut nauraa ja seurustelee keskenään, ja itse seuraan sitä vieressä. Elä siinä sitten. Miten te muut kestätte? Minä en kohta enää kestä. Mitä sitten kun ei enää kestä?
Epäilen oikeasti ovatko kaikki ihmiset oikeasti ihmisiä? Suurin osa näyttää olevan niin tyhjiä ja tylsiä. Ainiin... en ole nähnyt heitä kännissä. Jos jonkuin harvoin pääsen keskusteluun jonkun tuntemattoman kanssa olen siitä vähästä yleensä todella iloinen. Jokainen sana tuntuu parantavan haavoja, ja tykkään kysellä paljon, kun haluan tietää kaiken muista ihmisistä. Kaikki jotka tuntevat minut paremmpin pitävät minua tosi hyvänä tyyppinä (hehee tässä kohtaan tuli oikeasti tippa linssiin), olen jopa saanut kuulla siitä että "sä oot kyllä hyvä tyyppi" ja arvostankin sitä. Oikeastaan valitan lopulta turhasta... jos kuolisin nyt, niin voisin sanoa kuolleeni onnellisena. En ole jäänyt täysin hylkiöksi vaikka vihaankin vanhempiani ja olen tulossa hulluksi yksinäisyydestä.
Itseasiassa asiat ovat paljon paremmin kuin ennen. Olen parempi kuin koskaan ennen. Itsetunto on hyvä, fyysinen kunto on hyvä, asun omassa kämpässä ja elämä on vasta edessä. Suututtaa vaan tämä suomalainen yhteiskunta jossa yksinäisyys on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Koulussakin kun näkee joitain muita yksinäisiä istumassa ruokalassa yksin toistuvasti niin se vituttaa niin suunnattomasti. Eikö kukaan välitä? Myönnän kyllä ettei minustakaan ole menemään kenenkään yksinään istujan viereen juttelemaan. Omat luokkalaisetkin kun katsoo yleensä kuin halpaa makkaraa, niin entäs sitten ventovieraat? Se että jos toinen ei haluaisikaan minua siihen istumaan, niin se ei minua haittaa paskaakaan, ei vaikka se toinen suoraan sanoisi että "mitä sinä siihen tunget", enemmän estoja tuo se että esim vastakkaista sukupuolta oleviin yksinäisiin en ainakaan voi ottaa kontaktia, koska siinä luulisivat että yritän "iskeä" (ai kuinka inhoankin tuota sanaa) jotain yksinäistä joka saattaisi olla "helppoa saalista" (vielä pahempi). Sitä minä en kestäisi, enkä myöskään sitä jos sitten sen henkilön ystävät tulisivatkin yhtäkkiä pöytään, jäätyisin varmaan. On niin helppo valittaa täällä ja olla tekemättä mitään. Mutta ei se mitään, tiedän että jotakin muutosta on tulossa jos ei muuta niin tämän hulluuden takia.
Joskus aikaisemmenkin olen kirjoittanut suomi24 palstalle ja voin sanoa että mitä enemmän kirjoitan "sydämmestä" sitä vähemmän ihmisiä kiinnostaa vastata. En usko että tämä teksti jaksaa ketään ihmistä kiinnostaa, tai jos kiinnostaa niin kukaan ei kehtaa vastata mitään. Ei se mitään... tunkekaa vaan peukku perseeseen ja toivokaa parasta, enhän minä ketään muuta kaipaa eikö niin?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Suomalaisuus on perseestä. Totta. Mutta pointtina onkin että ruikuttamisen sijaan tekee asiat itse paremmin. On itse se muutos. Itsestäänselvyyksiä. Mutta sisäistettynä suuria valintoja ja tekoja. Hyvää voi luoda. Paljon rakkautta kuolee pelkojen tähden.
Haluat uusia tuttavuuksia. Ja olet ylimielinen kyyninen pelkuri. Paska kombo. Syvälliset suhteen on pop, mutta kannattaa olla tekemisissä myös kusipäiden kanssa niin ei pysy se pää niin syvällä siellä perseessä. Tekstisi oli monotoninen. Yksinäisyys raiskaa mielen. Tämän oletkin jo saanut kokea.
Jostain tarvitsisit sitä tukea ja polttoainetta tekemiseen. Niitä et ainakaan tästä tekstistä saa. Enkä kyllä tiedä mistä. Ihmisiltä ehkä. Tai ojanpohjilta. Tai liukuhihnoilta. Kunhan vaan kunnolla tajuaisit että vittu!
Kirjoitin pitkän ja hyvän vastauksen (jonka otsikko oli tosin "Paska vastaus"), mutta just kun olin lähettämässä niin painoin jotain linkkiä ja kaikki katos. Ääh.
Noh, sanomani piti, että tekstilläs oli ainakin suuri vaikutus minuun. Muistutit siitä hulluudesta johon oon itekkin päässyt joskus, mutta olin jo unohtanut. Siis sellaseen hulluuden tilaan ettei kerrankin pelkää muita ihmisiä ja niiden mielipiteitä, vaan uskaltaa tehdä sen mitä haluaa. Saa koko elämän kadoksissa olleen toimintakykynsä takaisin. Pääsee tilaan jossa voi tehdä asioita, joita ei pystyisi muuten tehdä. Tuntee kerrankin elävänsä kunnolla. Ei ole se porukan kivi joka murjottaa jossain nurkassa. Jälkeenpäin tosin oikeastaan hävetti ja joutui miettimään että olenko minä pelkuri oikeasti tehnyt/sanonut tuollaista. Kaikki tämä ilman aineita. Olisikohan se adrenaliini. En kyllä pistäis pahakseni jos tuo hulluus jäisi päälle pidemmäksikin aikaa.
Kaksi kysymystä: Mikset voi olla niiden ihmisten kanssa jotka tuntevat sinut paremmin, ja miten pääsit masennuksesta?
"Kaksi kysymystä: Mikset voi olla niiden ihmisten kanssa jotka tuntevat sinut paremmin, ja miten pääsit masennuksesta? Kaksi kysymystä: Mikset voi olla niiden ihmisten kanssa jotka tuntevat sinut paremmin, ja miten pääsit masennuksesta?""
No olen tavallaan vieraantunut niistä. Paras kaverini rupesi riippumaan ryyppäyspiireissä ja sitten ns erkaannuttiin toisistamme, kun hänelle tuli sitten uusia ystäviä jne. Toinen vanha kaverini jota tosin näin ehkä pari kertaa vuodessa (asui ulkomaillakin jne) oli muuttunut ihan omituiseksi. Epäilen että sekin johtui elämäntyylin muutoksesta viikonloppuryyppäykseen (enkä ihan huterilla perusteilla). Ennen meillä oli aina hauskaa keskenämme, mutta nyt kun kyselin kuulumisia niin se mutisi vaan jotain eikä ollut oikein innokas. Myöhemmin hän lähti vain kesken kaiken pois, sanoi jotain että haluaa olla muiden kavereiden kanssa. Voit uskoa mitkä tunteet siitä tapaamisesta jäi. Taas yksi kaveri vähemmän, yksi kerrallaan...
Voisin sanoa että masennus on tauti. Olen ollut enimmäkseen masennuksen tapaisessa olotilassa koko ikäni, siis sellaisessa normaalissa, kun on vaan paha olla, jota ei oikeastaan saisi sanoa masennukseksi, sillä se ei ole oikeaa sellaista. Oli minulla kuitenkin suhteellisen hyvä lapsuus, varhaislapsuus olikin ehkä parasta aikaa mitä minulla on ollut. Silloin olin ns "normaali", minut kutsuttiin lasten synttärijuhliin, minua pyydettiin pelamaan jalkapalloa ja minulla oli hyvät välit vanhempien kanssa. Sitten yksi kerrallaan kaikki romahti. Pienenä olin erittäin sinisilmäinen, iloinen ja kiltti. En koskaan pyytänyt mitään, minulle riitti että kerran viikossa sai pelata tietokoneella, syödä karkkipäivänä karkkia, ja leikkiä muiden lasten kanssa. Vanhemmilla oli hyvä työpaikka jossa minäkin toivoin isona työskenteleväni, ja autoinkin siellä joskus vähäpätöisissä töissä ja minulle luvattiin että kun kasvan isommaksi saan vastuullisempia hommia ja tienata sitten taskurahaa.
Siinä oli minun unelmani ja odotukseni tulla samanlaiseksi kuin vanhempani, mutta kaikki meni tietysti pieleen. Osuudet työpaikasta myytiin ja vanhemmat tappelivat kokoajan varsinkin lomilla. Meinasivat erotakkin monta kertaa ja minä vaan itkin ja itkin aina kun vanhemmat tappelivat. Isäni rupesi olemaan erityisen ilkeä minulle. Hän haukkui minua aina ja sanoi hirveitä asioita etten ole hänen poikansa ja että hän haluaisi tappaa minut jne. Miten hän kidutti minua henkisesti on liian hirveää kuvailla. Hän saattoi joskus yöllä tulla ovelleni ja vain tuijottaa sanomatta mitään. Onneksi en enää muista hirveimpiä juttuja, yleensä unohdin melkein kaiken jälkeenpäin.
Nyt meni kyllä jo offtopicciin, mutta ei ole mikään ihme että sairastuin masennukseen. Se oli todella hirveää aikaa, ja isäni vain suuttui ja huuti minulle sen takia.
Kaikista hirveintä on kuitenkin se ettei kukaan välitä mistään. Vaikka minut hakattaisiin ja pidettäisiin vuosia vankina kidutettavana, niin ei se ketään oikeasti liikuttaisi. Ihan sama mitä minä koskaan sanon tai ajattelen, ei se ketään kiinnosta tai se ei merkitse mitään. Sanokaa vaan että valitan turhasta, mutta jos maailma on tälläinen niin en kyllä jää kaipaamaan. En todellakaan odottanut kenenkään kiinnostuvan edes aiheesta, nytkin vain joku toinen vastasi sinun lisäksesi.
Ainiin kysyit että miten pääsin masennuksesta eroon? No se oli helppoa, niinkuin sanoin että hulluus vaan tulee. Muistan kun joskus ehkä 14 vuotiaana tunsin vastaavanlaista poltetta (kyllä, ihan kirjaimellisesti polttavaa tunnetta) ja tiesin että se lisääntyy ajanmittaa. Nytkin tätä kirjoittaessani tuntuu kuin selkäranka palaisi hiljaisella liekillä, mutta se ei ole ollenkaan epämukavaa. Tuntuu kuin siitä saisi jotain outoa energiaa. Oli miten oli vaikka nyttenkin väsyttää ja on tämän kirjoittamisen jälkeen vielä pahempi olo, niin on pakko vaan mennä salille. Pahinta mitä voi tehdä on jäädä tuleen makaamaan.
Vielä on pakko sanoa yksi asia. Tästä minun tekstistäni voi saada ERITTÄIN väärän käsityksen siitä minkälainen ihminen minä olen. Nytkin kirjoitan (tai yritän kirjoittaa) näin korrektisti ja äidinkielellisesti oikein, mutta en minä nyt sentään oikeasti puhu näin, ja kerro asioita näin apaattisesti. On ehkä vaikeaa uskoa, mutta olen usein huumorimiehiä, enkä ole mikään palikka, paitsi jos joudun olemaan yksin. Hymyilenkin varmaan usein. Pakko näitä tunteita on vaan jossain purkaa.
dimetyylitryptamiini. Olen kokenut noita kuvailemianne tunteita kanssa pitkin ikääni, kiinnostukseni näitä mieltä manifestoiviin päihteisiin on tullut juuri tuon yksinäisyyden kautta. DMT:a kokeiltuani moni asia loksahti paikoilleen maailmankuvassani, mm. sen yhteys arkimaailman havannointiin ja tuohon hullun itseluottamukseen. Yhteiskuntamme kuitenkin kaikessa järjettömyydessään kieltää tämän kaltaisten aineiden käytön, joten kannattaa miettiä kannattaako niitä lakeja rikkoa. Vaihtoehtoja saavuttaa pysyvä itseluottamus henkisen(=hulluuden) kautta on helpompiakin ja oppaita on paljon. Vaikea varmasti valita minkä kautta, mutta kaikki ne samaan yhteiseen pisteeseen vie.
Oon miettiny monia samoja asioita.
Mitä sitten kun ei enää kestä? Usein tuntuu ettei jaksa enää, ja silti tällasen hetken jälkeen elämä jatkuu niin kuin tähänkin asti: liikun ympäriinsä kuin unissa kävellen, täysin omassa maailmassani koska en vaan yksinkertasesti jaksa yrittää enää ottaa kontaktia muihin, koska niskaan tulee vaan paskaa. Tiedän että tämä on typerää, mutta haluan vaan pitää tauon kaikesta. Mutta kauan tämä tauko kestää?
Mitä sitten oikeesti tapahtuu kun ei enää kestä? Meenkö huutamaan itkien tohon pihalle että saatanan ihmiset, miksi te ette välitä? Lyyhistyisin polvilleni kuin suoraan jostain leffasta? Niin mun nimittäin tekis mieli tehdä.
Enkä myöskään tykkää ajatuksesta, joka usein päässäni pyörii, että haluaisin heittää tuolini ikkunasta ulos ja huutaa: joko nyt näette etten voi hyvin? Olenko nyt tarpeeksi hullu että joku tajuaisi auttaa minua?
Tällä hetkellä kuitenkin tyydyn siihen, että hankin itse itselleni apua. Mutta helppoa se ei ole.
Juuri tuo oli ainakin yksi tavoite kirjoituksellani, kysyä että mitäs sitten kun yksinkertaisesti ei kestä? MITÄS SITTEN??? Mitäs sitten jos talot syttyy palamaan, entäs jos löytyy kuolleena ojan pohjalta, entäs jos entäs jos. Sitä kun ei tiedä, mutta pidättää ei voi ikuisesti. Juuri noin minäkin haluaisin tehdä, mitä sanoit huutamisesta. Juuri näin. Tajusin muuten äsken jännän jutun. Olen kokoajan yrittänyt olla syyllistämättä muita ihmisiä ihan vain sen takia ettei minua pidettäisi turhanvalittajana ja idioottina. Tajusin että minun mielestäni oikeasti syy on lähes kaikissa muissa ihmisissä ja tajusin sen juuri tuon tekstisi takia:
"Meenkö huutamaan itkien tohon pihalle että saatanan ihmiset, miksi te ette välitä? Lyyhistyisin polvilleni kuin suoraan jostain leffasta? Niin mun nimittäin tekis mieli tehdä."
Niin, turha sitä on kieltää mitä oikeasti ajattelee. Minä syytän muita ihmisiä kaikesta mitä minulle on sattunut, itseäni syytän vain siitä että olen ollut liian heikko.
Joo, tajuan. Epätäydellinen maailma & herkkä luonne on vaikea yhtälö.
Mutta kun sä olet vielä nuori, etkö vois ajatella harrastaa jotain, missä tutustut muihin ihmisiin? Kirjoitustyylisi perusteella pidän sua aika älykkäänä. Ei tarvi olla ujo ;-)
Sanot, ettet voi mennä istumaan kenenkään yksinäisen viereen... no miten? Esmes ruokalassa/kuppilassa ei ole mitenkään outoa, jos kysyy "voiks tähän istua?" Silloin ei nolaa ketään, itseäänkään. Sitten vaan jotain yleistä jutunjuurta kehiin. Eihän tämä tietty paljon mitään ole, mutta täydellisen ystävättömälle-yksinäiselle se merkkaa paljon. Nimim. kokemusta on.
En minäkään ymmärrä (enkä oikeastaan hyväksy..), miksi just minun elämä on (aina) näin surkeaa. Kaikenlaisilla 'rumilla tyhmillä ääliöilläkin' on kavereita - miksei sit minulla?
Hmmm... ehkä olemme positiivisella tavalla poikkeavia, mutta erilaisuutta ei tunnetuti suvaita. Esim. jos ei juo eikä polta, kuuluu jo vähemmistöön. Mutta en minäkään rupea idiootiksi siksi, että saisin kaltaisiani kavereita.
Jos pysyt kasassa 'muutamia vuosia', voin kertoa että iän myötä helpottaa. Johtunee hormonien tasaantumisesta yms. ;-)
"Mutta kun sä olet vielä nuori, etkö vois ajatella harrastaa jotain, missä tutustut muihin ihmisiin? "
Itseasiassa tulin juuri harrastuksesta jossa on muitakin ihmisiä, ja olenkin avoin, tänäänkin juttelin tuntemattomien kanssa niinkuin ihmiset ainakin, mutta se on niin lyhyttä, joku pari sanaa tulee vaihdettua aina. Kaikilla on silti ns omat piirinsä joihin ei oikein voi ängetä.
"Ei tarvi olla ujo ;-)"
Ei minua oikeastaan ujoksi ainakaan enää voisi haukkua... Pari päivää sitten kun koulussa oli ryhmätyö niin pystyn olemaan ihan "normaali" ja jopa naurattamaan muita. Pienissä ryhmätöissä olen jopa ollut se aktiivisin kaikista joka on aina äänessä.
Tosi hienoja ne ryhmätyöt joissa opettaja päättää ryhmät, kun niissä voi ainakin jotain kontaktia saada tuntemattomiin ihmisiin. Olen oikeasti todella iloinen silloin, mutta se on aika harvinaista herkkua. Koululiikunta on kanssa ihan parasta jos vaikka pelataan jotain joukkuepelejä niin olen kyllä liekeissä, silloin kanssa saa jotain kontaktia muihin ihmisiin ja saatan olla todella riehakas.
Sori että en kirjoita nyt enempää, pitää mennä jo nukkumaan. Suunnitelmien mukaan olisi pitänyt mennä jo paljon aiemmin.
en ihan tykkää tuosta "ujoksi haukkua"... Onko ujo haukkumasana?
enkä tykkää tuosta iänikuisesta neuvosta "hanki harrastus jossa tapaa muita". Ei tämän ikäsenä enää voi mennä vaan jonnekin kun ei mitään osaa (siis mitään "missä tapaa muita") ja muutenki tietää, ettei pysty tutustumaan ihmisiin vaan jossain harrastuksessa.
Hulluksiko tässä sitten lopulta tulee? Minulla on kyllä koulussa tyyppejä joiden kaa olla, mutta en voisi olla heidän kanssaan muuta kuin koulukaveri. He ovat niitä juoruilijatyttöjä. En kestä tyttöjä, ne on ilkeitä ja kun ne tosiaan juoruilee. Tulisin varmaan poikien kanssa paremmin toimeen, vaikka tyttö olenkin, mutta pojat ei koskaan ees puhu mulle. Niin rumako oon vai mitä?
Ärsyttää nämä pikkukaupungit. Kaikki luulee tuntevansa mut, tietävänsä millanen oon, mutta kukaan ei oikeesti tiä musta yhtään mitään. Ku en itekään tiä. Täällä kaikki tuntee kaikki mut ei mua ja mä en ketään.
Sanoit että tuntuu, että kukaan ei välitä. Sanoisin, että totta kai välittää, mutta tuntuisi tosi naurettavalta sanoa niin, kun en itsekään usko että minusta välitetään. Mutta voin sanoa, että minä ainakin välitän, vaikka hullulta kuulostaakin. Haluaisin muutenki sanoa jotain rohkasevaa ja auttavaa, mutta en osaa. Ärsyttää, kun asuu suomessa joka on niin "hyvä maa" ja kaikkee, niin tuntuu ettei oo oikeutta ees valittaa, kun tavallaan on "kaikki". Mutta se tärkein puuttuu.
Vanhempien riitely on perseestä, suomalaiset on perseestä, maailma on perseestä. Miks näitä ihmisiä, jotka tänne kirjottaa, ei oo todellisessa maailmassa, vain netissä?
Sori, ei todellakaan varmaan rohkase tää teksti...
elämänkoulu takana siihen liittynyt vuosien varrella paljon alkoholia, huumeita ja väkivaltaa ja kaikkea tohon elämäntyyliin liittyvää, itsellä alkoi nuorempana samoista syistä tollainen elämänkierre, itsellä jäi kokonaan koulut peruskoulun jälkeen käymättä kaikki, samanlaista kohtaloa en sinulle tahdo, enkä toivo mutta käy koulu loppuun ja yritä noudattaa tota suomalaista koulutusjärjestelmää ainakin että saat ammatin ja unohda ne kusipäät ja pellet! jos ruvennut liikaa ahdistaan paikkakunnalla niin kun valmistut voit tuosta vaan vaihtaa maisemaa, itse joudun ensi viikolla istumaan vankilaan kolmatta kertaa nyt 8 kuukauden tuomion, mutta tsemppiä sinulle!!! ja sori jos itsekin avauduin...
"en ihan tykkää tuosta "ujoksi haukkua"... Onko ujo haukkumasana?
enkä tykkää tuosta iänikuisesta neuvosta "hanki harrastus jossa tapaa muita". Ei tämän ikäsenä enää voi mennä vaan jonnekin kun ei mitään osaa (siis mitään "missä tapaa muita") ja muutenki tietää, ettei pysty tutustumaan ihmisiin vaan jossain harrastuksessa."
Ei pidä ottaa kaikkea niin vakavasti mitä tässä sanon, mutta hyvä kun toit asian esille. Se haukkumisjuttu kuulosti ehkä pahalle näin kirjoitettuna, mutta sen ei ollut tarkoitus olla vakava, vaan vähän niinkuin vaikka jossain suomalaisissa elokuvissa: "-no kukas sinä olet? -Pertikshän nuo haukkuuvat".
Kyllä muuten meidänkin harjoituksissa on yksi vanha pappakin ja se aloitti meidän nuorempien kanssa, eikä se mitään osannut ennestään, niin miksi et sinäkin voisi?
"Sanoit että tuntuu, että kukaan ei välitä. Sanoisin, että totta kai välittää, mutta tuntuisi tosi naurettavalta sanoa niin, kun en itsekään usko että minusta välitetään. Mutta voin sanoa, että minä ainakin välitän, vaikka hullulta kuulostaakin. Haluaisin muutenki sanoa jotain rohkasevaa ja auttavaa, mutta en osaa. Ärsyttää, kun asuu suomessa joka on niin "hyvä maa" ja kaikkee, niin tuntuu ettei oo oikeutta ees valittaa, kun tavallaan on "kaikki". Mutta se tärkein puuttuu."
Säästä vaan sanojasi, ymmärrän kyllä. Minäkin välitän tavallaan kaikista ihmisistä, enkä haluaisi että kenelläkään on paha olla.
"Vanhempien riitely on perseestä, suomalaiset on perseestä, maailma on perseestä. Miks näitä ihmisiä, jotka tänne kirjottaa, ei oo todellisessa maailmassa, vain netissä?"
Varmaan sen takia että ainakin lähes kaikki tätä palstaa lukevat ovat näitä yksinäisä, joka on kuitenkin pieni osa väestöstä (vai onko?). Voisithan sinäkin kohdata minut, mutta tuskin ajattelisit että olisin mitään tälläistä kirjoittanut, eihän sitä ikinä tiedä mitä ihmisten päässä liikkuu, ja harva ihminen nyt paljastaa sisempiä tunteitansa vieraille ihmisille.
toisiinne, te suht samanikäiset, te jotka tunnette olevanne vieroksuttuja ilman syytä.
Meilikaveritkin on parempi kuin ei mitään - ja voihan siitä hyvässä lykyssä kehkeytyä ihan RL ystävyyskin... Toivoa EI SAA heittää, koskaan!!
tuota noin...luin nää sinun (keskustelun aloittaja/päätyyppi) jutut. Oikeesti tosi hyvin oli kirjoitettu. Ite oon just melkee ina vapaa-ajalla yksin (1-2kertaa viikossa suhkot 30min yhen kaa) ja koulussa liki 6h yhen kaa joka vtää aina porukkoihin ja en tahdo mutta on pakko. Niin mun kysymys oli jos voisit vastata: Miten vaan tottuu kunnolla yksin olemiseen?
Suomalainen yhteiskunta on hirviömäisellä tavalla vieraannuttava, vaihtoehdoton ja fasistisen yksimielinen. Joka aamu, kun luen lehdestä lätinää siitä miten pitäisi kehittää tätä ja kohdistaa lisää resursseja tuonne, tekee mieli parahtaa ääneen, että jumalauta, mitä nämä ihmiset kuvittelee. Että tämä yhteiskunta on jotenkin ideaalinen paikka elää, kunhan vaan säädetään hieman sieltä ja kehitetään hieman tuolta? Ihmiset sekoavat kaiken tämän vierauden ja sosiaalisen yksinäisyyden keskellä, ja ratkaisuksi ei tarjota muuta kuin aivokemiaa säätelevää lääkitystä. Loisto homma, taitetaan kemiallisesti terä ikävimmiltä fiiliksiltä ja ihminen ei edes älyä ajatella miten tyhjää elämä on.
Juuri äsken kaupasta tullessani mietin taas miksi minulle kävi niin kuin kävi, en saanut loppututkielmaa valmiiksi ja nyt en meinaa saada työtä, ja kaverit on karanneet maailmalle, osa opinnot keskeyttäneenä ja osa mallikkaasti valmistuneina, mutta joka tapauksessa paremmin pärjäävinä. Mietin päivittäin työn ylivaltaa ihmisen elämässä, miten sitä ei osata kyseenalaistaa, vaan sitä puolustetaan henkeen ja vereen vaikka omakin pää olisi leviämässä näyttöpäätteen ääreen, ja vielä leviämisen jälkeenkin. Miten tämä elämä on muuttunut tällaiseksi? Vapaata muka! Mitään vapaata ei ole yhteiskunnassa, joka tuhoaa sinut henkisesti, jos et sopeudu ja menesty.
Mutta tärkeintä on työntää epätoivo sivuun. Pitää yrittää katsoa asioita muusta kuin yhteiskunnan tarjoamasta näkökulmasta. Henkinen sopeutuminen tähän järjestelmään on se ansa, jossa ihminen menettää järkensä. Järki lähtee, kun sisäistää omistamiseen ja menestymiseen perustuvan itsetunnon ideologian ja tajuaa, ettei voi koskaan sopia sen mukaiseen kansalaisen ihannekuvaan. On opittava olemaan patologisoimatta omaa inhimillisyyttään, pois siitä ajatustottumuksesta, että yhteiskunnan tarjoama mielikuva onnistuneesta ihmisyksilöstä on oikea ja että juuri siihen tulee peilata omaa itseä.
Moderniteetti on ansa. Edistykseen ja kasvuun perustuva yhteiskunta on hulluksi tekevä umpikujajuoksu. On riuhtaistava itsensä Irti keskiluokkaisen hyvinvoinnin oksettavasta itsetyytyväisyydestä ja ryhdyttävä koko ihmisenä olemisen ehtojen radikaaliin uudelleenarvioimiseen. Mitä ihminen on todella? Mitä hän tarvitsee kokeakseen elämässään tyytyväisyyttä? Kun tätä miettii oikein juurta jaksain, huomaa ennen pitkää, että koko teollinen massayhteiskunta on pahasta todelliselle, ihmislähtöiselle hyvinvoinnille. Ihmisen onni tulee elämän pienimuotoisuudesta, elämän sovittamisesta ihmisen mittoihin. Nykyinen systeemi perustuu sen sijaan ihmisen pakkosopeuttamiseen aina vain suuremmaksi ja tavoittamattomammaksi käyvään yhteiskuntaan.
Minäkin mietin että mikä on tämän elämän tarkoitus? Mihin me ihmiset oikein tähtäämme? Ehkä haluamme tulla vain huomioiduiksi, kuulluksi ja ihailluiksi. Kilpaileminen toisia ihmisiä kohtaan pitää meidät hymyilemässä koska olemme "parempia" kuin muut. Sanoit osuvasti tiivistettynä sen pointin, jota olen kirjoissani koittanut tuoda esiin. Voi kunpa sinä lukisit minun kirjojani!
Paremmuus toisia ihmisiä vastaan on se bensa, joka pitää hullun, paskaisen ja lempeän liekkimme tulessa ja ponnistelemme toisiamme vastaan erilaisin suorituksin.
No löytypähän ainakin pari tyyppiä, jotka ajattelee samalla tavalla kuin itse. siis Pieni minä vain ja crusader. Täyttä hulluutta, jota useat ei tajua, vaan menee niinkun yhteiskunta määrää. Tuntuu että ei ajatella omilla aivoilla ollenkaan. Ja jotenkin niin pinnallista touhua. Naama irvessä kilpaillaan kaikesta.