olen kahden pienen lapsen yh äiti,ero tuli lähes heti toisen lapsen synnyttyä. kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja kaikki eron tuoma tuska siihen päälle..olin aivan loppu ja aamuisin toivoin etten olisi koskaan enää herännyt.yritin siirtää tuskaa kehonosasta toiseen,lopetin syömisen ja viiltelin itseäni..
elämä kumminkin alkoi sujua paremmin,sain apua lääkäreiltä ja psykologeilta.
nyt tuosta on kulunut kohta pari vuotta ja tuntuu että elämä kaatuu taas vaan päälle..viiltelen päivittäin,oksennan ruoat,saan raivareita ja paiskin kodin irtaimistoa ja tavaroita rikki..
en osaa nauttia yhtään lapsistani ja se saa oloni vielä kurjemmaksi..
tiedän että ennenpitkää tämä käyttäytymiseni alkaa vaikuttaa lapsiini jos ei vaikuta jo..yritän kexiä selityksiä miksi äidin kädet ja jalat on veressä ja pelkään koska lapset alkavat puhua muille,lähinnä isovanhemmille tai sisaruksilleni.
yritän joka päivä hillitä tunteitani ja tekojani,siinä kumminkaan onnistumatta.koen suurta häpeää teoistani,sillä en ole enää mikään nuori,vaan keski-iän ylittänyt nainen,äiti.
tänne on helpompaa kirjoittaa kun saa olla se nimetön..
mahtaako kellään muulla olla samankaltaista kokemusta ja miten tästä pääsisi takaisin ns.terveiden kirjoihin..
viiltelyä ja oksentamista
14
673
Vastaukset
- angel82.
Hei, aattelin kirjoittaa jotain..Itselläni on myös kaksi pientä lasta. Itse oirehdin lasten isästä eroamisesta aikoinaan juomalla paljon.. Onneksi kuitenkin pääsin juomisesta.
Sä oot arvokas ihminen, sun lapset ei varmasti haluis nähdä äidin tekevään itselleen pahaa.
Mistä viiltely/oksentaminen voisi olila oire?
Onko sulla ystäviä joita voisit tapailla ja saisit juteltua asioista? ois kiva tutustua suhun.
Tuntu pahalta lukea että teet itsellesi tuollaista. Haluan uskoa että kuitenkin paranet. Jumala tahtoo meille ihmisille hyvää ja rakastaa sua. Sä oot lapsillesi kuitenkin äärettömän tärkeä ihminen, suhun he haluavat turvata. Älä tee itsellesi pahaa.- ahdistunut
kiitos viestistäsi.sai pienen hyvän olon aikaan.tänäänkin ollut taas tosi huono päivä..ja tekojeni jälkeen on tosi paha olo ja vaan itkettää.
olen ollut yli neljä vuotta lasten kanssa kotona ja hoitanut heidät periaatteessa aina yksin..se on ollut aika rankkaa,isällä lapset ovat kerran kuukaudessa.
tuntuu että hermot on ihan loppu.mikään ei enää kiinnosta,ei edes ystävien tapaaminen..
olen ollut aina hyvin sosiaalinen,mutta nyt eristäydyn pikkuhiljaa kaikesta.
olen yrittänyt miettiä miksi käyttäydyn näin,ja muistan että jo lapsena sain raivareita,paiskin tavarat rikki.ja kun joku harmitti,menin keinun alle makaamaan,annoin vauhtia ja nostin pääni juuri kun lauta tuli kohti ja iskeytyi päähäni...minulla on kumminkin ollut hyvä lapsuus ja ihanat vanhemmat.
olen ollut bulimikko jo 20v joten jonkinlaisia mieleen liittyviä ongelmia on ollut lähes aina.
nyt vaan kun olen äiti,säälin lapsiani millainen äiti heillä on,he ovat kumminkin syyttömiä näihin ongelmiini.
en ymmärrä miksi käyttäydyn näin ja se saa oloni entistä ahdistuneemmaksi.
tuntuu että päässä napsahtaa enkä sitten enää mieti tekojeni seurauksia..pelkään sisimmässäni että jossain vaiheessa esim.lyön lastani,kun se raivokohtaus tulee..kamalaa sanoa näin,tulee ihan hirveä olo,mutta sitä pelkään.. - angel82.
ahdistunut kirjoitti:
kiitos viestistäsi.sai pienen hyvän olon aikaan.tänäänkin ollut taas tosi huono päivä..ja tekojeni jälkeen on tosi paha olo ja vaan itkettää.
olen ollut yli neljä vuotta lasten kanssa kotona ja hoitanut heidät periaatteessa aina yksin..se on ollut aika rankkaa,isällä lapset ovat kerran kuukaudessa.
tuntuu että hermot on ihan loppu.mikään ei enää kiinnosta,ei edes ystävien tapaaminen..
olen ollut aina hyvin sosiaalinen,mutta nyt eristäydyn pikkuhiljaa kaikesta.
olen yrittänyt miettiä miksi käyttäydyn näin,ja muistan että jo lapsena sain raivareita,paiskin tavarat rikki.ja kun joku harmitti,menin keinun alle makaamaan,annoin vauhtia ja nostin pääni juuri kun lauta tuli kohti ja iskeytyi päähäni...minulla on kumminkin ollut hyvä lapsuus ja ihanat vanhemmat.
olen ollut bulimikko jo 20v joten jonkinlaisia mieleen liittyviä ongelmia on ollut lähes aina.
nyt vaan kun olen äiti,säälin lapsiani millainen äiti heillä on,he ovat kumminkin syyttömiä näihin ongelmiini.
en ymmärrä miksi käyttäydyn näin ja se saa oloni entistä ahdistuneemmaksi.
tuntuu että päässä napsahtaa enkä sitten enää mieti tekojeni seurauksia..pelkään sisimmässäni että jossain vaiheessa esim.lyön lastani,kun se raivokohtaus tulee..kamalaa sanoa näin,tulee ihan hirveä olo,mutta sitä pelkään....kertonut lääkärille/psykologille näistä raivokohtauksista? tai että pelkäät satuttavasi lapsiasi? ois tosi hyvä että voisit kertoa koska heillä on käsittääkseni vaitiolovelvollisuus.
Sun pitää hakea apua, älä jää enää yksin tilanteeseesi, ettei olosi enää huonone ja sitä kautta myös lapset oirehdi. Onko sulla mahdollisuutta saada lapsia hoitoon minnekään, minkä ikäisiä he tarkalleen ovat?
Ois tosi hyvä että saisit välillä olla yksin, levätä tms. tehdä itsellesi jotain mielekästä? älä pelkää kertoa tilanteestasi, autat lapsiasikin parhaiten että haet rohkeasti apua taas. Koska oot viimeks jutellu psykologille tms? toivon sulle parantumista, sielusi on kipeä mutta tärkeetä on nyt toimia ettei tilanne pahene.
- qwertyuiopå12345
..vaan ei ihan samanlaista. Hävettää raivarit joita välillä saan. Paiskon tavaroita, meni sitten rikki tai ei niin tuntuu vaikealle yrittää kasvattaa kahta pikkuista kun oppivat esimerkistäni..aloitin sen kanssa jo lapsena. Oli ns hyvä koti, isä vain sai raivareita ja oli henkisesti väkivältainen, tietenkin vierailta ihmisiltä salassa..etä sieltä koen kaiken alkaneen. Olen myös eronnut vuosia sitten väkivaltaisesta miehestä..nyt pitäisi kaiken olla hyvin, mutta siellä ne asiat taitaa olla käsittelemättä sisällä. Pitäisi tehdä jotain, mutta pelkään että kaikkea on liian vaikea käsitellä. En osaa, en pysty, en jaksa..lasten takia pitäisi. Toivottavati löydät syyn pahaan oloosi ja osaat paremmin hoitaa sitä. Olisiko mahdollista, että aivan pienenä olisit jo kohdannut jotain mitä et edes voi muistaa..Voimia.
- kysymyksiä ja vastauksia
ensimmäisenä tulee mieleeni,oletko seksuaalisesti hyväksikäytetty tai väkivallan uhri?
Monesti lapsen syntymä aiheuttaa häpeän ja myöhemmin vihan itseen kohtaan.
Oman lapsen kauttahan monesti elämme lapsuuden uudelleen.
Tarkoitus ei ole provosoida,vaan käytöksesi hämmentää sinua itseäsikin, sinuna kyselisin itseltäni,miksen rakasta itseäni? Onko sinua kohdeltu väärin?- ahdistunut
paljon lapsuuttani,koska psykologi joskus myös esitti kysymyksen,tapahtuiko silloin jotain pahaa..vanhempani asuivat joskus vähän aikaa erossa ja muutin isäni kanssa isovanhempieni luokse.olen yrittänyt miettiä isoisän käyttäytymistä itseäni kohtaan,mutta kun en kertakaikkiaan muista..
olisikin helpompi osoittaa jotakuta syyttävällä sormella,mutta kun en muista niin en voi sitä tehdä.
se on totta etten ole koskaan rakastanut itseäni ja tietyt ongelmat siihen liittyen aiheuttivat myös eron,sanotaanhan että jos et pysty rakastamaan itseäsi,et myös muita.lapsiani tietenkin rakastan,mutta välillä tuntuu ettei minun olisi koskaan edes pitänyt saada heitä,koska olen tällainen äiti etten pysty antamaan heille sellaista elämää,joka heille kuuluisi.
ja huonolla esimerkilläni teen heille koko ajan hallaa,hekin paiskivat tavaroita rikki ja huutavat rumasti takaisin,ovat vasta 2v6kk ja 4v ..
kukaan ystävistäni ei osaisi ikinä aavistaa millaista elämää elän näiden seinien sisällä.ulospäin osaan esittää iloista ja ns.kaikki aina hyvin ihmistä.ihmettelevät välillä ääneen kun jaksan yksin lasten kanssa niin hyvin..voi kun tietäisivät totuuden.tämä käytökseni on niin hävettävää,etten kehtaa siitä kellekkään kertoa.
olen käynyt psykologilla,mutta useamman käynnin jälkeen,en kokenut saavani sieltä enää mitään apua.ehkä se on paljon psykologista kiinni..
eilen hajotin lastenhuoneesta taas kasan tavaroita rikki ja jälkikäteen harmittaa kun rahat on tosi vähissä.viiltelin kädet ja jalat,mutta se tuo jotenkin hyvänolon tunteen,se kipu.kuulostaa varmaan ihan sairaalta,mutta niin se vain on.tavallaan yritän siirtää sen sydämmessä olevan tuskan toiseen paikkaan.
olen aika yksin lasten kanssa koska vanhempani ovat jo aika iäkkäitä,niin harvemmin haluan pyytää heiltä apua.ja jotenkin ajattelen että kun olen nämä lapset hankkinut,minun ne myös pitää hoitaa.joka aamu päätän että tänään tulee parempi päivä,tänään hillitsen itseni,mutta ei...
voi kun saisi kaikki tämän tuskan olon pois ja pystyisi taas olemaan oikeasti hyvä äiti ja nauttimaan lapsista..ja nauttimaan elämästä..nyt se vaan tuntuu niin kaukaiselta..
- -
Kuulostaa siltä että voit todella huonosti. Oletko hakenut viime aikoina apua? Käynyt esim. terveyskeskuksessa tai neuvolassa ja kertonut tilanteesta? Uskon että tilanteenne paranisi jos saisitte apua esim. Tarvitset todennäköisesti mielialalääkkeitä ja keskusteluapua. Uskon myös että, sinun olisi mahdollista saada lastenhoitoapua esim. tukiperheen muodossa, ehkä myös taloudellista apua jos teillä on taloudellisia ongelmia.
Jos olet aiemmin ollut samanlaisessa tilassa (vaikeasti masentunut) on suuri riski että se nyt uusii entistä pahempana, ilman oikeanlaista lääkitystä tila voi muuttua psykoosiksi, jolloin on todellakin suuri riski ettet hallitse tekemisiäsi ja vahingoitat myös lapsiasi, kuten itsekin pelkäät. Lapsesi ovat varmasti jo nyt hyvin peloissaan ja voivat huonosti jos näkevät sinun rikkovan tavaroita ja viiltelevän itseäsi.
Mielestäni olisi hyvä jos uskaltaisit kertoa tilanteestanne sisaruksillesi ja vanhemmillesi, mielestäni on heidän velvollisuutensa tukea sinua ja lapsiasi. Voit myös soittaa milloin tahansa sosiaali- ja kriisipäivystykseen ja kertoa heille tilanteestanne, he järjestävät kyllä apua perheellesi. Puhelin numeron löydät kun kirjoitat googleen: sosiaali- ja kriisipäivystys (ja paikkakunnan jolla asutte). - eitervettä
hoidon tarpeessa.
Hankkiudu hoitoon. Sen olet velkaa lapsillesi.- ahdistunut
paljon vastauksista,joita jaksoitte kirjoittaa.puhuin jonkin verran äidin kanssa tilanteestani,kerroin vain tavaroiden paiskimisesta ja olosta ettei mikään kiinnosta eikä ole hermoja mihinkään.oli jo aavistellut ettei kaikki ole ihan hyvin.äitikin oli heti sitä mieltä että tilanteeseen täytyy puuttua ennenkuin lapsille tapahtuu jotakin.
olen päättänyt nyt hakea apua koska tiedän etten selviä yksin tästä..ja olen todellakin sen velkaa lapsilleni,haluan että heillä on äiti johon voivat luottaa ja turvautua,ei äiti jonka tekoja täytyy pelätä..
toivottavasti kaikki muuttuu paremmaksi eivätkä lapset muistaisi tulevaisuudessa tätä aikaa.. - Adhdtyttö
ahdistunut kirjoitti:
paljon vastauksista,joita jaksoitte kirjoittaa.puhuin jonkin verran äidin kanssa tilanteestani,kerroin vain tavaroiden paiskimisesta ja olosta ettei mikään kiinnosta eikä ole hermoja mihinkään.oli jo aavistellut ettei kaikki ole ihan hyvin.äitikin oli heti sitä mieltä että tilanteeseen täytyy puuttua ennenkuin lapsille tapahtuu jotakin.
olen päättänyt nyt hakea apua koska tiedän etten selviä yksin tästä..ja olen todellakin sen velkaa lapsilleni,haluan että heillä on äiti johon voivat luottaa ja turvautua,ei äiti jonka tekoja täytyy pelätä..
toivottavasti kaikki muuttuu paremmaksi eivätkä lapset muistaisi tulevaisuudessa tätä aikaa..Kärsin joskus hyvin, hyvin monta vuotta sitten vastaavasta. Raivarialtis olen ollut aina, ja parikymppisenä minulla oli ensin parin vuoden syömishäiriövaihe, ja myöhemmin masennusta ja itseni vahingoittamista. Niin, ja teininä ennen sh-aikoja myös vastaavaa, mutta silloin en vielä saanut mitään apua.
Terapiassa tajusin joitain asioita, olin ollut ihan pihalla, koska minulla oli ollut ns. perinteisesti ajatellen hyvä lapsuus. Monien mutkien kautta ymmärsin vasta hakea apua myös neuropsykologilta ja neurologilta, ja kävi ilmi, että olen melko selkeä ADD-/ADHD-tapaus. sain lääkkeet, joiden avulla maailma alkoi näyttää aivan toisenlaiselta, ihmettelin, voiko tällaista tosiaan olla.
Nyt olen pärjännyt jo pitkään ilman stimulantteja, ja olen nykyään äiti. Aina ei ole helppoa, mutta diagnoosi auttaa minua ymmärtämään itseäni ja hyväksymään pienet vajavaisuuteni. Ja ymmärrettyäni, mihin raivarini liittyvät, olen myös oppinut hallitsemaan niitä. Toki olen ja tulen aina olemaan kiivasluonteinen, mutta en enää raivoa sillä tavalla hulluna suhteettomasti, kun itseinho ja viha itseäni kohtaan ei enää kalva samalla tavalla.
En sano, että sinulla olisi välttämättä juuri tarkkaavaisuushäiriö. Kyse voi olla ihan puhtaasti psyykkisistäkin vaikeuksista. Mutta ehkä miettisin sinuna tätäkin mahdollisuutta, hakisin ehkä tietoa, ja juttelisin lääkärin kanssa. Kaikki lääkärit eivät oikein ota näitä juttuja kuuleviin korviinsa, ajattelevat ihmisten olevan "ilmaisten huumeiden" tms. perässä. Sääli silloin, kun ihminen voisi tästä näkökulmasta ja ehkä lääkityksestäkin todella hyötyä.
- kokenut tuon
Itselläni oli nuorena itseviiltelyä. Se oli tukahdutettua vihaa. Kävin pitkään terapiassa ja sain vihaa pois itsestäni. lapsuuskotini oli syy käytökseeni.
Lyhyt terapia ei olisi auttanut, eikä pelkkä keskusteluterapia. Mielestäni sinä tarvitsisit pidempään kestävää terapiaa jossa saisit vihaasi purkaa pois.
Kirjoitatko ja maalatko koskaan?
Ensiavuksi voisit kokeilla tuntettesi purkamista silltavalla.
Toivon, että jaksat hakea sitä pidempää terapiaa sillä tuo on vahingollista ja surullista. Sinun tulisi olla itsesi puolella eikä kostaa itsellesi muiden syntejä. Voimia.- ahdistunut
päiväkirjaa,mutta en kylläkään kaikkein tuskallisinta kokemaani,koska ajattelen että jos joku joskus löytää ja lukee sitä...
olen käynyt terapiassa,mutta sanoivat ettei ole määrärahoja jatkaa pitempiaikaisempaa terapiaa,jossa aloitetaan vyyhdin purkaminen lapsuudesta.kai taustalla pitäisi olla esim.itsemurhayritystä tms.jotta tapaukseni katsottaisiin ns.vaikeammaksi.ja kun terapeutti alkoi joka käynnillä vaan toitottaa että mun pitäisi löytää itselleni mies,alkoi ehdotella treffipalstoja ym.niin lopetin käymisen ennen viimeistä käyntikertaa.
en todellakaan koe minkäänlaista tarvetta tässä elämäntilanteessa sekoittaa pakkaan uutta ihmistä,eiköhän ensin päämääränä ole saada itseni henkisesti kuntoon ja luoda lapsille turvallinen olo.
olen niin paljon yrittänyt mennä ajassa taaksepäin ja miettiä tapahtuiko jotain lapsuudessa.muistan että kärsin joskus ns.pakkoliikkeistä ja olen ala asteella kirjoittanut liitutaulun täyteen:haluan kuolla!
enkä ymmärrä miksi...
omat vanhempani ovat hyviä ja rakastavia ihmisiä ja lapsuuteni oli normaali,mutta väkisinkin mietityttää,koska tämä outo käytös on alkanut jo lapsena.ja mitä enemmän yritän muistaa,niin tämä käytös on alkanut sen jälkeen kun asuin jonkun aikaa isovanhempieni luona..
voi olla että mitään ei ole tapahtunut,ehkä en vaan ole kestänyt lapsenakaan mitään vastoinkäymisiä.
on vaan niin epätoivoinen olo,mixen kestä,jaksa,halua.. - kvgnnbcb
ahdistunut kirjoitti:
päiväkirjaa,mutta en kylläkään kaikkein tuskallisinta kokemaani,koska ajattelen että jos joku joskus löytää ja lukee sitä...
olen käynyt terapiassa,mutta sanoivat ettei ole määrärahoja jatkaa pitempiaikaisempaa terapiaa,jossa aloitetaan vyyhdin purkaminen lapsuudesta.kai taustalla pitäisi olla esim.itsemurhayritystä tms.jotta tapaukseni katsottaisiin ns.vaikeammaksi.ja kun terapeutti alkoi joka käynnillä vaan toitottaa että mun pitäisi löytää itselleni mies,alkoi ehdotella treffipalstoja ym.niin lopetin käymisen ennen viimeistä käyntikertaa.
en todellakaan koe minkäänlaista tarvetta tässä elämäntilanteessa sekoittaa pakkaan uutta ihmistä,eiköhän ensin päämääränä ole saada itseni henkisesti kuntoon ja luoda lapsille turvallinen olo.
olen niin paljon yrittänyt mennä ajassa taaksepäin ja miettiä tapahtuiko jotain lapsuudessa.muistan että kärsin joskus ns.pakkoliikkeistä ja olen ala asteella kirjoittanut liitutaulun täyteen:haluan kuolla!
enkä ymmärrä miksi...
omat vanhempani ovat hyviä ja rakastavia ihmisiä ja lapsuuteni oli normaali,mutta väkisinkin mietityttää,koska tämä outo käytös on alkanut jo lapsena.ja mitä enemmän yritän muistaa,niin tämä käytös on alkanut sen jälkeen kun asuin jonkun aikaa isovanhempieni luona..
voi olla että mitään ei ole tapahtunut,ehkä en vaan ole kestänyt lapsenakaan mitään vastoinkäymisiä.
on vaan niin epätoivoinen olo,mixen kestä,jaksa,halua..veikkaan näin. Oma syy itseviiltelyyn oli se, että vanhempani eivät olleet minulle vanhempia vaan jouduin kantamaan vastuun itse. jäin täysin henkisesti yksin. Äitini käytti minua terapeuttinaan ja vei minulta toivon. isäni ehkä käytti siskoani hyväkseen tai ainakin yhden kerran.
Ei pahoinvointi itsestän tule.
Valehtele vaikka itsemurha riskisi jotta saisit terapiaa.
kysele myös psykotraama terapiaa.
- myöhäinen
olen nuori ja itsekkin joka kerta, kun harmittaa ihan vitusti niin en voi sille mitään, että hakkaan päätäni lattiaan tai pistelen neulalla tai leikkaan ihoani tai lyön itseäni. pahin on, että viiltelen itseäni paljon. kaverini yrittävät saada minut lopettamaan. en pysty, sillä se on paras tapa purkaa tunteet. ja monesti sillä hetkellä haluan kuolla...yritä jaksaa, minäkin yritän. kyllä elämä on toivottavasti sen arvoista, että yrität kestää.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Uskalla lähestyä minua
Mitä siinä menetät? Vai tyydytkö kirjoittelemaan täällä? Minä olen jo tehnyt aloitteen. Paitsi jos sinua ei kiinnosta. S606144- 1003172
Oulaskankaan päätöksistä
https://www.facebook.com/share/v/1BSCFTMTyX/ Nyt tuli kova päätös, arvostan tätä Kuoppamäen suoraselkäisyyttä.252456- 212118
Mitä toivot Suomi24:ltä? Osallistu sivuston kehitykseen!
Moikka keskustelijat! Terveisiä Suomi24:n kehitystiimiltä. Vuosi lähenee loppuaan, mutta ennen kuin rauhoitumme joulun3511772Kaikki menevät kouluu tai töihin
Hyvää huomenta vaan. 😊 Minä menen kohta uudelleen nukkumaan. Se on kuin laittaisi rahaa pankkiin. 😊☕🎄🧡🐺3911737Et varmaan edes sitä uskoisi
Mutta varattunakin sydämeni on pohjimmiltaan aina kuulunut sinulle. Toivottavasti vielä jonain päivänä saan viimein oll791666- 271646
Huh, huh. Aitolehti eronnut?
Osui Gekkosessa silmiini uutinen, jossa vihjataan, että Aitolehti olisi kenties eronnut kihlatustaan, joka on viimeksi o691541Suomessa oikeistohallitus vallassa: nälkäiset lapset hakevat jo Punaiselta ristiltä ruoka-apua
Sosiaaliturvaleikkaukset ovat lisänneet asiointia ruoka-avussa. Kyllä tämän maan tilanne on surkea, kun lapset näkevät n2231384