Mulla on ollut paniikki/ahdistushäriötä jo viitisen vuotta.. Olen nyt 21.v. ja olisin luullut jo menneen ohi iänkin karttuessa mutta ei ei.. Ahdistusta kokoajan, joka ikinen päivä, en osaa enää puhua muille, saati edes vanhemmilleni punastumatta.. Säikähdän jos joku tulee puhumaan kanssani ja sydän vaan alkaa tykyttää nopeammin.. ja käytän beetasalpaajaa, siihenkin olen tullut riippuvaisemmaksi.. ei enää sama annos riitä kuin ennen.. ilman sitä alkaa ahdistaa vain enemmän ja en pysty tekemään mitään. Luulisin kaiken olevan okei, mutta ystäviä joille voin puhua puuttuu... tämä jatkuva ahdistus on aivan hirveetä.. Aamulla herään sydämen tykytyksiin, sitten siihen beetasalpaajat päälle... sitten ahdistaa ja ahdistaa vaikka mitä teen.. Toivoin että edes jotain häikkää olisi ollut kilppariarvoissa mutta nekin kuulema normaalit eli ei mitään sen kummempaa... ja muutenkin 'perusterve'.. En ymmärrä miten musta on voinut tulla näin säikky ja ahdistunut olento.. Kaikki on niinkuin näytelmää, en osaa tehdä mitään aidosti.. ehkä joskus kun olen yksin niin voin olla hiukan rennommin, mutta yleensä vaikka olen yksin niin olen silti kovin ahdistunut ja sellainen... Miten tästä voi päästä yli? Oon koittanut ajatella asioita positiivimmin.. ja tehnyt tehtäviä ym. mutta vatsaa joutuu kokoajan jännittämään ja siis todellakin säikyn heti jos joku tulee kyselemään ja juttelemaan mulle.. punastun, haluan pois tilanteesta niin nopeasti kuin mahdollista.. :((
Mitä tehdä, en jaksa...!!!
tytt4444
5482
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Yritin lukea hieman rivien välistä...ongelmasi taitaa olla sosiaalinen fobia. Jonkin asteisena erittäin yleinen mutta kun se saa ylivallan niin tulos on sitten tuo. Hyviä lääkkeitä tähän on liikunta ja hyvät ystävät joiden kanssa voi puuhailla kaikenlaista. Yksi parhaista olisi joku joukkuepeli jota voisit harrastaa säännöllisesti.
On sitten nämä lääkärin määräämät terapiat sun muut ja johan sulla on lääkekin. Tosin tuo on aika vaatimaton lääke, lähinnä fyysisiin oireisiin. jos tuntuu oikein ylitsepääsemättömältä niin pyydä tehokkaampia lääkkeitä tuohon ahdistukseen. Niillä pääsee alkuun mutta loppu on sinusta itsestäsi kiinni.
Tuo kaikki perustuu liikaan itsensä tarkkailuun johon herkempi helposti toimettomana joutuu. Ensin säikähtää jotain pientä tykytystä tarpeettomasti ja sitten alkaa pelätä sen toistumista, tarkailee itseään ja reaktioita entistä tarkemmin joka johtaa lopulta siihen että tämä tarkkailu saa pamppailun (pakoreaktion) aikaan. Lopulta tuntuu ettei osaa tehdä mitään ns normaalisti, kaikki voimat menee siihen että yrittää "näyttää" normaalilta. Lopulta pelko siitä että joku huomaa "jotain" johtaa ihmisten karttamiseen.
Todella rasittavaa sehän on selvä. Eli yleistynyt ahdistusreaktio siitä lopulta seuraa.
Erikoista tässä on vielä se että näistä kärsii juuri ns perusterveet. Voi jo kysyä kannattaako olla liian terve? :)
Monelle olisi varmasti helpompaa jos esim sormi olisi kipsissä jatkuvasti ym.
Väittäisin vielä että ahdistus oireesi katoavat oudosti olessasi flunsassa tai ainakin helpottavat?
Tämä johtuu siitä että keskittymisesi ja huomiosi vie flunssa. Hyvä harrastus ja tarpeeksi rasittava liikunta tekee saman.
Sinun pitäisi olla valmis kohtaamaan pelkosi. Pelottavaa mutta muuta tietä ei oikein ole. Ja kertoa avoimesti vaikkapa aluksi vanhemillesi miltä tuntuu ja mistä kärsit. Olla ihmisten ilmoilla.
Ota vaikka motoksi - häpeily loppuu nyt! Ennen ei toipumisprosesssi voi oikein alkaa.
Mutta usko pois aurinko paistaa vielä!
Jos käytät kofeiinia, jätä se pois kokonaan, se vie osalta stressinsietokyvyn nollille, minulta se pilasi koko elämän.
Sulla on ahdistushäiriö, johon löytyy erilaisia lääkkeitä, ja kokeilemalla selviää mikä olisi paras.
En ole koskaan kuullut beetasalpaajaa käytettävän tähän vaivaan.
Oletko käynyt psykiatrilla? Jos et niin sieltä saat avun, ja sinne sinun pitää mennä.
Tiedän miltä sinusta tuntuu, kun itsekin kärsin ahdistuksesta, mutta mulla on ollut läkkeet jo monta vuotta, ja terapiassa käyn.
Sä oot nuori vielä. Tuntuu hassulta, että sut on jätetty noin yksin ton asian kanssa. Määrätty jotkut vaivaset beetasalpaajat ja niillä olet nyt sitten 5v kitunut! Noh, jos sun oloa ne parantaa, niin älä nyt siitä ainakaan kanna huonoa omaatuntoa. Se laskee pulssia ja verenpainetta, ei siihen voi jäädä koukkuun - muuta kun tietysti päänsisäiseen koukkuun.
Sosiaalisten tilanteiden pelko pitää hoitaa, jos se haittaa normaalielämää. Jos et voi hoitaa normaaliasioita. Itse ahdistushäiriöisenä kyllä liittyisin tuohon yhteen edelliseen kommenttiin. Jos tunne on se, että jännität ja olet ahdistunut koko ajan enemmän tai vähemmän, kyse ei ole paniikkihäiriöstä. Oletko varmasti puhunut rehellisesti ja suoraan kaikki oireesi sinua hoitavalle taholle?
Olet ollut niin nuori silloin sairastuessasi ettet tietysti ole osannut vaatia tarpeeksi hoitoa. Nyt on kuitenkin aika. Älä tyydy tähän tilanteeseen! Ei se itsekseen katoa. 26-vuotiaaksi asti saa kelalta kuntoutustukea, jolloin psykoterapia on käytännössä ilmainen.
Eli nyt hakeudu psykiatrille. Jos tilanne on niin paha, että luulet ettet selviä enää huomiseen, ensi viikkoon tai vuoteen elossa, ota lääkkeet. Jos kuitenkin jotain uskoa tulevaisuuteen on, niin hakeudu mieluummin terapiaan. Lääkkeet on paras tapa hävittää oire, terapia paras tapa hävittää sairaus.
Googletapa ahdistuneisuushäiriöitä ja katso kuulostaako tutulta.
Jos yhtään lohduttaa et ole yksin. :) Itellä tää paskankierre on jatkunut jo ylä-asteelta saakka, mutta en ole tajunnut sitä vaan aikaisemmin.
Kaikki alko kun ystävystyin 7-8lk aikoina tunnollisesti koulua käyvien jätkien kanssa kun sentään samalla luokalla oltiin, jonka vuoksi ihmiset alkoivat pitämään minua "hikkenä" vain ja ainoastaan sen takia, koska liikuin heidän kanssaan. Itse sain yleensä kokeista numeroksi seiskaa.
Meillä oli luokalla suuri joukko tyttöjä, jotka seurustelivat muutaman vuoden vanhempien jätkien kanssa, joille ulkonäkö oli tärkeää ja alkoholikin maistui. Heiltä sai päivittäin kuulla jotain moittimista
pukeutumisesta, hiuksista, käytöksestä tai ihan mistä vaan, josta menin aina ihan lukkoon ja ahdistukseeksi, koska en pystynyt sanomaan mitään vastaan. Aloin pelkäämään näitä tilanteita luokassa ja koitin esimerkiksi mennä kaukaisempaan pulpettiin istumaan heistä. Silloin myös itsetuntoni romahti.
Aloin sen jälkeen tarkkailemaan itseäni (syömistä, pukeutumista), laihdutin 20kg ja vaihdoin kaveri piiriä. Tuntui kun olisin taas päässyt hiukan pinnalle ja lopulta myös ystävystyin hyvin luokkamme tyttöjen kanssa ja vieläkin vaihdettaan aina kuulumia jos törmätään jossain. Löysin myös kuvankauniin entisen tyttöystäväni ja kaikki tuntu olevan kohdallaan. Huomasin usein, että minua jännitti sosiaaliset tilanteet ja se, että joutui tekemisiin vähemmän tuttujen ihmisten kanssa, eikä silloin oikein osannut käyttäytyä luonnollisesti.
Ylä-aste sitten päättyi ja korotin kesän aikana itseni lukioon. Erosin tyttöystävästäni, koska en luottanut häneen ollenkaan, vaikka todellisuudessa kysy oli vaan ja ainoastaan minun ongelmistani. Muutama päivä erostamme alkoi lukio ja oli kaikki uudet ihmiset edessä, vanhat kaverini oli päässyt samalle luokalle ja minä en. Mikään ei tuntunut kiinnostavan, eikä ollut niitä samoja vanhoja kavereita tukena. Tästä lähtien ahdistus, keskittymiskyvyttömyys, levottomuus ja muut oireet ovat aina vaan pahentuneet.
Onneksi luokallani oli yksi tuttu kenen kanssa ystävystyin todella hyvin. Ensinmäiseksi se alkoi siitä, että aloin välttelemään koulun ruokailuun menoa. Menin aina välituntisin kotiin syömään.
Joskus saatoin käydä ruokailussa, mutta tarkkailin itseäni silloin joka hetki ja ajattelin, että tälläkin hetkellä ihmiset tuijottavat minua ja puhuvat seläntakana kaikkea negatiivisia asioita. Se ahdisti
ja tuntui epätodelliselta. Alku lukiossa sujui sentään joten kuten. Arvosanatkin olivat ihan kohtalaisia, mutta sitten oireet pahenivat ja masennus iski vieläkin kovemmin. Aloin kokea myös ahdistusta
keskustella ihmisten kanssa ja pyrkisin koulussa aina olemaan entisten kavereitteni kanssa, enkä halunnut tehdä pahemmin tuttavuutta muiden kanssa, koska vanhojen kavereiden kanssa tunsin oloni
turvalliseksi. Tiesin siinä vaiheessa, ettei kaikki ollut kunnossa ja hain apua.
Oltiin 2008 talvessa, jolloin minulla todettiin vakava depressio. Johon sain cipralex lääkityksen, joka oli todella voimakas ja kohensi mielentilaa. 2009 vuoden lopputalvesta aloin syömään päivittäin
kofeiini-pillereitä, koska se piristi ja tunsin silloin itseni paremmaksi muiden silmissä kun olin äänessä. Oireet olivat pahentuneet entisestään. Koulussa tai kaupassa käynti pelotti ja ahdisti ja varsinkin
silloin kun olin yksin. Aloin pelkäämään että syrjäydyn. Ystäväni keneen olin tutustunut koulujen alussa alkoi hakeutua muiden ihmisten seuraan ja varmaan senki takia, koska pyrin aina vaan olemaan vanhojen
kavereideni kanssa. Silloin tunsin itseni hylätyksi ja syrjäytyneeksi. Koulun käynti sujui huonosti, koska keskityin vain siihen mitä muut minusta ajattelee, joka vähitellen alkoi näkyä numeroissa.
Aloin juomaan runsaasti, koska se rentoutti ja poisti ahdistusta. 2009-keväällä aloin lintsailla tunneilta, koska luokassa oleminen oli mahdotonta. En vaan kertakaikkiaan
pystynyt olemaan siellä. Ahdistuneisuutta tuli jopa nyt vanhojen kavereideni seurassa ja kotona. Olin koko ajan levotan ja en pystynyt keskittymään mihinkään. Pian tuli kesäloma jolloin yritin selvittää,
mikä minua vaivaa ja asiat menivät vaan huonompaan suuntaa ja -09 syksyllä en pystynyt edes alottamaan koulua ja silloin päädyin hämeenlinnaan nuorten psykiatrisille osastolle hoitoon.