Olen kesällä kokenut pahan burn outin johtuen todella vaikeasta työtilanteesta ja elämänmuutoksista (muutto, läheisen vakava sairaus, rakkaussuhteen epävarmuus) samanaikaisesti. Sain ensin, eli alkukesällä, ns. exhaustio-diagnoosin unettomuuden ja täydellisen väsymyksen takia.
Sitten tuli äkillinen stressireaktio-diagnoosi kaikkine verenpaine- ja hikoiluongelmineen ja nyt syksyllä työuupumuksen on tullut jälkeinen lievä masennus- ja ahdistustila. Se sitten johtunee siitä, että työnantaja oli kivikova, en viihtynyt organisaatiossa muutenkaan ja irtisanouduin määräaikaisesta työsuhteesta joka joka tapauksessa olisi nyt vuodenvaihteessa mennyt umpeen. Eli työttömyys ja tulevaisuus, huoli toimeentulosta ym painavat mieltä.
Aikaisemmin elämässäni (olen ollut työelämässä 10 v.) olen jaksanut hyvin ja elämäni on ollut suht' kohdallaan, vaikka ongelmia tietystikin on ollut. Mikään ei kuitenkaan ole kaatanut arkeani, ja olenkin jaksanut suhteellisen hyvin pelaamatta mitään "selvitytyjän roolia".
Nyt en kuitenkaan enää tunnista itseäni: kaikkien haasteiden ja ongelmien keskellä en enää tiedä, paljonko jaksan ja mitä voin edes pystyä tekemään. Stressitasoni on jatkuvasti korkealla, vaikka joogat ja meditaatiot ja luonnossa vaeltamiset kuuluvat viikottaiseen ohjelmaani. Huolestun pienistäkin asoista, sydän tykyttää, veri kohisee, ajattelen kielteisiä ajatuksia ja tunnen pelkoa (ei kuitenkaan ihan pahan ahdistuksen tasolle, onneksi). Lääkärini on joka tapauksessa sitä mieltä, että ainakin vuoden loppuun meikäläisen pitäisi olla sairaslomalla.
Tarvitsen eittämättä breikin ja tulenkin saamaan lyhytterapiaa jotta voisin kasata itseni kokoon jotenkin.
Olen kuitenkin ruvennut pelkäämään, etten koskaan palaa entiselleni, varsinkaan ellen löydä töitä (oman alan työllisyystilanne eittämättä surkea). Kuitenkin olen ymmärtänyt, että tällainenkin tilanne voi parantua. Mutta kun on niitä kauhukertomuksia niistä, jotka ensin ovat "vähän huonossa kunnossa", ja joiden tilanne koko ajan pahenee ja lopulta he joutuvat sairaseläkkeelle nuorina... Tuntuu tällä hetkellä siltä, että olen juuri sellaisessa alaspäin menevässä kierteessä joka asteittain vain pahenee ja ahdinko syvenee.
Jos olet ollut vastaavassa tilanteessa ja päässyt siitä entisellesi - lähetäpä muutama rivi tänne lohdutukseksi. If you've been down there and have come up - please write. Kiitos kovasti. Kerro, miten pääsit tilanteestasi, ja miten löysit itsesi uudestaan. Ja miten menee nykyisissä tehtävissäsi. Esim. burn outin kokeneet opettajat ehkä voisivat kokemuksiaan jakaa? Kiitos!!!
Sitten tuli äkillinen stressireaktio-diagnoosi kaikkine verenpaine- ja hikoiluongelmineen ja nyt syksyllä työuupumuksen on tullut jälkeinen lievä masennus- ja ahdistustila. Se sitten johtunee siitä, että työnantaja oli kivikova, en viihtynyt organisaatiossa muutenkaan ja irtisanouduin määräaikaisesta työsuhteesta joka joka tapauksessa olisi nyt vuodenvaihteessa mennyt umpeen. Eli työttömyys ja tulevaisuus, huoli toimeentulosta ym painavat mieltä.
Aikaisemmin elämässäni (olen ollut työelämässä 10 v.) olen jaksanut hyvin ja elämäni on ollut suht' kohdallaan, vaikka ongelmia tietystikin on ollut. Mikään ei kuitenkaan ole kaatanut arkeani, ja olenkin jaksanut suhteellisen hyvin pelaamatta mitään "selvitytyjän roolia".
Nyt en kuitenkaan enää tunnista itseäni: kaikkien haasteiden ja ongelmien keskellä en enää tiedä, paljonko jaksan ja mitä voin edes pystyä tekemään. Stressitasoni on jatkuvasti korkealla, vaikka joogat ja meditaatiot ja luonnossa vaeltamiset kuuluvat viikottaiseen ohjelmaani. Huolestun pienistäkin asoista, sydän tykyttää, veri kohisee, ajattelen kielteisiä ajatuksia ja tunnen pelkoa (ei kuitenkaan ihan pahan ahdistuksen tasolle, onneksi). Lääkärini on joka tapauksessa sitä mieltä, että ainakin vuoden loppuun meikäläisen pitäisi olla sairaslomalla.
Tarvitsen eittämättä breikin ja tulenkin saamaan lyhytterapiaa jotta voisin kasata itseni kokoon jotenkin.
Olen kuitenkin ruvennut pelkäämään, etten koskaan palaa entiselleni, varsinkaan ellen löydä töitä (oman alan työllisyystilanne eittämättä surkea). Kuitenkin olen ymmärtänyt, että tällainenkin tilanne voi parantua. Mutta kun on niitä kauhukertomuksia niistä, jotka ensin ovat "vähän huonossa kunnossa", ja joiden tilanne koko ajan pahenee ja lopulta he joutuvat sairaseläkkeelle nuorina... Tuntuu tällä hetkellä siltä, että olen juuri sellaisessa alaspäin menevässä kierteessä joka asteittain vain pahenee ja ahdinko syvenee.
Jos olet ollut vastaavassa tilanteessa ja päässyt siitä entisellesi - lähetäpä muutama rivi tänne lohdutukseksi. If you've been down there and have come up - please write. Kiitos kovasti. Kerro, miten pääsit tilanteestasi, ja miten löysit itsesi uudestaan. Ja miten menee nykyisissä tehtävissäsi. Esim. burn outin kokeneet opettajat ehkä voisivat kokemuksiaan jakaa? Kiitos!!!
Vastaukset 5
Vanhimmat
vastaus: hammasta purren ja "näytän kaikille" -asenteella. Tosin, koskaan et enää oma itsesi ole, vaan toivon mukaan joku hieman vahvempi.
http://www.youtube.com/watch?v=mSg2MLcz-qc
Onhan noita asiantuntijoita kuten vaikka uravalmantaja tai urakonsultti jotka ajattelee stressinkestoa työkseen, ehkä voisi sellaisen kanssa puhuminen auttaa...
Käytät ilmeisesti kofeiinia päivittäin (oireista päätellen). Kokeile luopua siitä täydellisesti, veikkaan, että oireesi katoavat pääosin alle puolessa vuodessa ja kokonaan vuoden tai parin sisään.
http://qmies.blogit.fi/
Minä koin burn outin, joksi paha stressi yltyi. Oli sellaisia univaikeuksia, etten kyennyt nukkumaan ollenkaan, en aina edes unilääkkeillä. Muisti meni, en enää muistanut tehneeni töissä joitain asioita. Olin useilla lyhyillä sairaslomilla ja kerran parin viikon loman jälkeen avasin tietokoneen ja ihmettelin, että kukahan on tehnyt näin hienon excelin - myöhemmin päivällä selvisi, että minä itse olin tehnyt sen, mutta en voinut kuolemaksenikaan muistaa sitä. Jossain vaiheessa unenpuute sekoitti koko elimistöni, tärisin yhtä aikaa kylmästä ja hikoilin, kun kehon lämmönsäätelyjärjestelmään tuli häikkää.
Kärsin tuolloin esimiehen harjoittamasta työpaikkakiusauksesta, jota oli jatkunut jo pari vuotta. Jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt pelastautua sieltä heti. Lopulta minulla meni, ehkä lähinnä unettomuuden ja toivottomuuden vuoksi, elämänhalu niin, etten enää olisi aamulla halunnut herätä, ja illalla oli vaan masentunut siitä, että huomenna on uusi päivä. Välillä toivoin kuolemaa, joka tuntui ajatuksena helpottavalta, elämässä ei ollut mitään sisältöä tai merkitystä enää.
Olen aina ennen ollut tosi pärjäävä ja fiksu, sellainen tunnollinen suorittaja ja hyvä oikeastaan kaikessa. Itsetunto on ollut ihmissuhteissa huono ja miellyttämisen tarvetta, mutta ammattillisesti tosi hyvä. Nuo muutamat vuodet sen persoonallisuushäiriöisen pomon alaisuudessa jotenkin musersivat minut täysin. Itsetuntoni meni nollaan. En enää uskonut osaavani mitään ja ajattelin olevani tyhmä ja huono. En luottanutu kelpaavani mihinkään.
Minun ratkaisuni oli se, että irtisanouduin. Sain työttömyysturvasta karenssin, kun jätin työpaikan oma-aloitteisesti. On sanottava, että sen jälkeen on ollut vaikeaa saada töitä, kun helposti tulee "heikon", "epäluotettavan" ja "uupumisalttiin" ihmisen leima tällaisesta. Rahahuolia on ollut jonkinverran, välillä enemmän, välillä vähemmän.
MUTTA
Tuo oli se huono puoli ratkaisustani.
Oikeasti en ole katunut irtisanoutumista sekuntiakaan. Kesti joitakin kuukausia ja lopullisesti pari vuotta toipua tuosta kokemuksesta, mutta nykyään minulla on todella vahva itsetunto sekä persoonana että ammatillisesti. Olen saanut takaisin luottamuksen itseeni. Opiskelin uuden alan, joka oikeasti kiinnostaa. Töitä saa toki tehdä uuden uran luomiseksi verrattuna aikaisempaan valmiiseen työpaikkaan, mutta se ei haittaa. Teen töitä mielelläni paljon, sillä saan siitä ihanan onnistumisen tunteen ja tämä nykyinen hommani ei edes tunnu työltä vaan on niin hauskaa ja merkityksellistä.
Nykyään joka päivä voisin sanoa olevani onnellinen. Parasta tuossa alusta aloittamisessa on se, että yhtäkkiä elämä on taas kokonaan avoinna edessä. Ennen tuntui, että ei ollut elämältä enää mitään odotettavaa, nyt ón ihan hirveästi. Olen "saanut tulevaisuuteni takaisin". Tein siis kaikin puolin oikean ratkaisun, pitää vain muistaa, että silläkin on tuo oma hintansa työllistymisen suhteen. Minusta se hinta vain on selkeästi kuitenkin pienempi paha verrattuna siihen kamalaan oloon, josta ennen kärsin. En olisi kuitenkaan uskaltanut tehdä tällaista radikaaliratkaisua, ellei olisi ollut todella viimeisellä viivalla ihan pakko. Pelko jotenkin halvaannuttaa ihmisen, eikä pysty enää tekemään ratkaisuja ja toimimaan. Mietin usein sellaista kysymystä, että "mitä tekisit, jos et pelkäisi", kun oli vaikeat paikat.
Tietenkään irtisanoutuminen tyhjän päälle ilman suunnitelmaa ei ole järkevää kaikkien kohdalla. Kannattaa kuitenkin olla rohkea ja ottaa oma elämä omiin käsiin, eikä vain ajelehtia päämäärättä jonnekin, varsinkin jos burn out on jo paha. Suosittelen miettimään ensin avoimin mielin, että millaiset asiat ovat itselle tärkeitä, ja millaisen elämän haluaisi. Itse tein sen omin päin, mutta apua saa myös sellaisesta kuin logoterapia, joka opastaa itse kutakin miettimään oman elämän tärkeitä arvoja. Sitten kun on niitä miettinyt ja vaikka uudelleenkouluttautumista, niin pitää vain ryhtyä toimeen.
Olen varma, että ap pärjää, vaikka nyt tuntuu vaikealta. Et ole ainoa, ja muista, että se mikä ei tapa, vahvistaa!
Jotain neuvoja tässä:
- Ole kärsivällinen ja palaa töihin vasta kun tunnet todella olevasi tolpillasi ja lääkärisi on asiasta samaa mieltä
- Älä mieti työasioita ollessasi sairaslomalla
- Riippuen uupumuksesi syistä, voisi olla parempi vaihtaa työpaikkaa tai ainakin työtehtäviä, vaikka itse muuttuisitkin olosuhteet ja ihmiset eivät kovin helposti muutu