En tiedä olenko lukenut liikaa alan kirjallisuutta vai onko asenne tullut äidin maidossa. En vaan enää halua yrittää lasten saantia. Kuinka vaikeaa teillä muilla on ollut selittää itselleen sitä tarkoitusperää ettei tule raskaaksi?
Itse olen aina uskonut siihen, että jos kerran en raskaaksi tule luonnollisin menetelmin, ei minun ole tarkoitettu saada edes lasta jonkun suvulle tulevan epäonnen tai muun kohtalon käänteen vuoksi. Kuinka päästä yli tästä olettamuksesta, että joku suurempi ohjaa koko palettia enkä saa puuttua siihen luonnottomin keinoin?
Itse olen aina uskonut siihen, että jos kerran en raskaaksi tule luonnollisin menetelmin, ei minun ole tarkoitettu saada edes lasta jonkun suvulle tulevan epäonnen tai muun kohtalon käänteen vuoksi. Kuinka päästä yli tästä olettamuksesta, että joku suurempi ohjaa koko palettia enkä saa puuttua siihen luonnottomin keinoin?
Vastaukset 14
Vanhimmat
...sillä ajattelin kun lasta ei kuulunut, että näin tämän on sitten tarkoitus mennä.
Lapsettomaksi jääneistä pareista on esimerkkejä omassa suvussa ja he ovat vaikuttaneet asian jotenkuten (?) hyväksyneiltä, tämäkin on antanut esimerkin ettei kaikkeen voi elämässä vaikuttaa. Lapset ei sittenkään ole "nyt vain järjestän asian" -juttu...
Toisaalta mulla on ollut aina jonkinlainen usko siihen, että asiat menee kuten on tarkoitettu. Tällä en nyt tarkoita sitä, ettei minun pitäisi tehdä mitään jos joku on huonosti, mutta ehkä asiasta on löydettävissä hyvä puoli. Esim. en tullut raskaaksi 10v. kestäneen suhteen aikana (no, silloin ei kauheasti yritettykään, mutta eipä ollut ehkäisyäkään viime vuosina), tuli ero muista syistä ja nykyisin olen tyytyväinen ettei tuosta suhteesta ole lapsia. Jos olisi, ajattelisin varmasti toisin ja iloitsisin lapsistani, mutta nyt siis näin.
Nykyiseen suhteeseen toivottiin lasta ja todella on yritetty. Mitään ei ole kuulunut. Päätimme että selvitämme tutkimuksissa onko meidän edes mahdollista saada lasta (jottei mene vuosia jännittäen joka kuukausi, että joko onnistui...ja taas pettymys). Jos lapsensaantia voi helpottaa jollain pienellä operaatiolla, ok, mutta olemme miehen kanssa puhuneet että mihinkään massiivisiin hoitoihin emme lähde. Ne tuntuvat luonnottomilta, ja ehkä on jokin tarkoitus ettemme voi saada yhdessä lasta. Vaikka joku periytyvä sairaus joka saa raskaudet menemään kesken jo alussa. Vastustan luonnon peukalointia monessa muussakin asiassa, siksi tällainen ajattelu on itselleni ihan luontevaa ja onneksi on löytynyt samoin ajatteleva kumppani.
Niin että enpä voi oikeastaan tarjota keinoja päästä yli ajattelustasi, tämä on enemmän tällaista vertaistukea. Jos asia sinua suuresti vaivaa ja/tai parisuhteeseen tulee jännitteitä kun toinen "luottaa kohtaloon" ja toinen haluaisi kaiken mahdollisen avun ja hoidon tilanteeseen, olisi tietenkin hyvä yrittää lieventää näkemystään. Itse koin avuksi keskustelun lapsettomuusasioiden parissa työskentelevän lääkärin kanssa; hän toi mukavasti esiin sitä ettei jako "luonnollisin ja luonnottomin keinoin" saatuihin lapsiin ole niin mustavalkoinen. Oma mielikuvani lapsettomuushoidoista oli (ja on hiukan edelleen) sitä että pistellään hormoneja ja tehdään kaikkea keinotekoista - samaan aikaan voidaan yhä huonommin (elimistölle rankat hoidot) ja parisuhdekin kärsii kun elämä pyörii vain yhden asian ympärillä. Siis aika synkkä kuva... Lääkäri kertoi että tutkimuksissa voi löytyä joku yksinkertaisesti korjattava syy, joka kannattaa hoitaa kuntoon vaikkei lasta haluaisikaan. Tai apu on vaikka tukkeutuneen munajohtimen avaus pienellä toimenpiteellä. Tai elämäntapamuutoksiin motivoituminen (liian ykspuolinen ravinto, liikaa tupakkaa ja alkoholia), joka hyödyttää muutenkin.
No mikä nyt sitten tässä maailmassa enää on "luonnolista" ja mikä "luonnotonta"? Jos nyt tuolle linjalle lähdetään niinkuin edellä mainitsitte, niin eikös ehkäisykin ole "luonnotonta" ja manipulomista siinä missä lapsettomuushoidotkin? Entäs sitten ylipäätänsä lääketiede, eikös se ole kaikin puolin luonnon manipuloimista? Mikä oikeus syöpäsairaalla ihmisellä on ottaa lääkkeitä ja hoitoja kun "luonto" ja "kohtalo" on määrännyt että hän kärsii ja ehkä kuoleekin sairauteensa? Kuka voi vetää rajan siihen missä vaiheessa lapsettomuushoidot muuttuvat luonnollisista luonnottomaksi? Onko se luonnollista että ottaa vain vähän lääkkeitä, mutta jos pistää hormoonipiikkejä niin silloin on menty sotkimaan kohtalon suunnitelmia...?
Toisekseen mielestäni puhe siitä että joillekkin on "tarkoitettu" saada lapsia ja toisille ei, on paskapuhetta. Miksi alkoholisitit ja mieleterveyspotilaat tulevat raskaaksi pelkästään miestä koskettamalla, kun taas monet "kunnon kansalaiset" eivät onnistu vuosien yritystenkään jälkeen? Mikä tarkoitus siinä on että yhdeltä ja samalta (alkoholisti)naiselta huostaanotetaan kaikki lapset sitä mukaa kun niitä syntyy? Ei se kohtalo ainakaan mitenkään loogisesti tai oikeudenmukaisesti niitä lapsia jaa, eikä varsinkaan sen perusteella että kuka olisi hyvä äiti tai isä!
Tässä muutama hieman kärjistetty esimerkki, mutta halusin vain esittää eriävän mielipiteen ja herätellä ajattelemaan asiaa toiselta kantilta...
Kyllä se vaan niin on että me ihmiset olemme jo kauan aikaa sitten vieraantuneet siitä mikä joskus on ollut puhtaasti "luonnollista". Teknologia ja lääketiede kehityy, ja maailma muuttuu... Hölmöhön sitä olisi jos ei tarttuisi niihin oljenkorsiin mitä meille tarjotaan.
En tiedä. Itse vaan koen asian jotenkin tärkeämmäksi. Onhan kyse kuitenkin ihmisen alusta, ei siitä kuolenko vai en. Jotenkin tuntuu vastuullisemmalta ajatella uutta elämää ja ihan uuden ihmisen perustuksia. Jos ne minulla on kerran huonot, eikö se tarkoita että äitiys ei ole minua varten. No, en tiedä. Niinkuin ensimmäinen vastasi tämä hedelmöityshoitojen luonnottomuus täytyy punnita minun ihan itse tai jonkun spesialistin kanssa.
Mies kun kuitenkin on valmis mihin tahansa hoitoihin. Minä taas olisin mielummin valmis antamaan kodin jollekin maailman lapselle, jolla ei ole omia vanhempia. Se tuntuisi jotenkin vaan paremmalta kuin rahan syytäminen siihen että saa jälkeläisen, kun voisi silti saada lapsen ja tehdä hyvää. Ja mitä muilta on kuullut saattaa näihin hoitoihin mennä ihan yhtä kauan aikaa ja rahaa kuin adoptioonkin. No, ehkä mietin liikaa vastuuta ihmisenä, en niinkään itseäni enää.
Sori mutta pakko takertua tähän:
"Minä taas olisin mielummin valmis antamaan kodin jollekin maailman lapselle, jolla ei ole omia vanhempia. Se tuntuisi jotenkin vaan paremmalta kuin rahan syytäminen siihen että saa jälkeläisen, kun voisi silti saada lapsen ja tehdä hyvää. Ja mitä muilta on kuullut saattaa näihin hoitoihin mennä ihan yhtä kauan aikaa ja rahaa kuin adoptioonkin."
Tuo on tyypillinen idealistinen ajatusmalli adoptiosta, joka on valitettavan kaukana totuudesta. Adoptioon annettavat lapset eivät yleensä ole orpoja, vaan heillä on elossa olevat vanhemmat. Mietipä uudelleen, tuoko adoptio esim. tuollaisessa tilanteessa pelkkää hyvää osapuolille? Entä onko kuitenkaan moraalisesti oikein viedä lapsi "juuriltaan" täysin vieraaseen maahan, vaikka aineelliset edellytykset olisivat paremmat? Toinen juttu on, että adoptioon ei IKINÄ tule/saa lähteä lähteä sillä motiivilla, että "haluaa tehdä hyvää" tai "tarjota kodittomalle lapselle kodin". Ainoa järkevä ja hyväksyttävä motiivi voi olla halu saada oma lapsi!
Nyt kyllä liioittelet!. Ei tuota ilmoittamaasi lapsikaappausta tapahdu juuri muualla kuin Etelä-Amerikassa, joissain Itämaissa ja Afrikassa. Ja on jokaisen itsensä vastuulla että etenee adoptiossa juuri lain määräämällä tavalla ja nimenomaan laillisia adotiotoimistoja käyttäen. Jos lapsesta joutuu maksamaan huikeita summia, siis muita kuin virkamieskuluja, on adoptio todennäköisesti laiton.
Monessa maassa on hylättyjä lapsia, jotka varmasti mielummin kasvaisivat omassa perheessä, kuin orpokodissa tietäen että tulevaisuus saattaa luvata heille vain kodin kadulta. Esim. Intiassa, Kiinassa ja Itä-blokin maissa on tilanne todella paha.
Suomalaisten adoptiotoimistojen kautta saa yhteydet myös muihin maihin ja heidän orpolapsiin. Saipa yksi tuttavaperhe ottolapsen niinkin läheltä kuin Venäjältä. Jos kerran lapsen haluaa, eikä kuitenkaan tule raskaaksi, on aivan luonteva vaihtoehto adoptoida. On todella julmaa maalata adoptiota jotenkin vääräksi. Se on erittäin humaani keino saada perhe, josta on kauan haaveillut.
Ja ihmisyys punnitaan hyvin pitkälti juuri näissä lapsettomuustapauksissa. Kuinka paljon tärkeämpää on huolehtia maailman lapsista, kun vain ylikansoittaa maailmaa lisää.
http://www.interpedia.fi/adoptio/prosessi.html
Ymmärsit väärin. En suinkaan viitannut kommentillani varsinaiseen lapsikauppaan/-kaappauksiin, vaan siihen että moni adoptioon tuleva lapsi ei ole "aidosti orpo". Kaksi eri asiaa. Siis vanhemmat voivat olla elossa, ja "hylänneet" lapsen olosuhteiden pakosta. Itseäni ainakin mietityttäisi kovasti tällaisessa tilanteessa adoptointi. Esimerkkinä voi mainita esim. Madonnan taannoiset adoptioretket Malawiin. Tapauksessahan oli nimenomaan kyse siitä, että adoptoitavalla pojalla oli kaikki lähisukulaiset elossa, mutta he eivät kyenneet taloudellisesti kasvattamaan lastaan. Eikö tällaisissa tapauksissa heillä kuitenkin ole oikeus toivoa, että lasta ei adoptoida/viedä tuhansien kilometrien päähän ilman mahdollisuutta tulevaisuudessa tavata biologisia sukulaisiaan? Minun mielestäni on.
Niin, missä olosuhteiden pakossa? Saat sen kuulostamaan jotenkin pahalta. Eikö monet lapset juuri tule adoptioon tätä kautta. Vanhemmat ei halua heitä, tai heillä ei ole varaa pitää heitä. Mikä siinä arveluttaa että antaa kodin kodittomalle? Voihan lapselle antaa sitten lapsen ollessa isompi tietoon vahempiensa olinpaikan, jos tämä tieto on olemassa, tai pitää heihin itse yhteyttä jo lapsen ollessa pieni. Se on juuri osa yhteiskunnallista vastuuta. Ja vähintään se, että opettaa lapselleen myös tämän omaa kulttuuria ja kieltä.
Jos menet virallisia kanavia pitkin adoptoimaan lasta, tälläinen esittämäsi tilanne on jokseenkin mahdoton, koska lapsen taustat tutkitaan hyvin huolella.
"Mikä siinä arveluttaa että antaa kodin kodittomalle?"
No juuri tätä näkökohtaa mielestäni selitin jo aika kattavasti viesteissäni... Olen adoptiomyönteinen ihminen. Halusin tässä ketjussa tuoda esiin, että adoptiossa on kuitenkin kyse niin paljon muistakin (suuremmista) asioista kuin tuosta klassisesta "kodin antamisesta kodittomalle". Muun muassa useamman kuin yhden ihmisen kohtalosta...
Niinpä, mikä enää on luonnollista; ruoka kasvatetaan lannoitteilla / hormoneilla, ihmiset leikellään kauneusihanteita vastaaviksi ja kaikki vaivat lääkitään.
En ole halunnut käyttää hormonaalista ehkäisyä (poikkeuksena kun olin nuori (16-19v.) ja pojat ei halunneet käyttä kondomeja - niinpä...tyhmää, mutta kun oli altis miellyttämään muita) juuri sen vuoksi että siinä elimistöä "peukaloidaan". Syöpä on kiinnostava esimerkki; ehkä omalla kohdalla ajattelisin niin, että hoitoja kokeillaan johonkin rajaan saakka. Mikä rajana olisi, vaikea sanoa kun ei ole siellä käynyt. Raskaana ollessa en halua elää vuodepotilaana, jos lapsi on tarkoitettu tulemaan kesken, se tulee ja sillä on tod.näk. jokin tarkoitus; vakava sairaus tms.
Kohtalo ei tietenkään ole oikeudenmukainen, ei katso kuka olisi paras äiti tai isä. Mutta pointtini omassa kohtalonuskossani on se, että niillä korteilla pelataan mitkä kädessä on ja yritän aina löytää jonkin positiivisen selityksen omaan elämääni liittyvissä asioissa. Se ei tarkoita että täytyy passiivisena jäädä möllöttämään jos jotain ikävää käy, mutta rajansa kaikilla korjaamisyrityksilläkin. Tuntuu hullulta että täällä länsimaissa jokaisen täytyy väenvängällä lisääntyä kun valtaosa maailman lapsista elää surkeissa oloissa ja väestönkasvu ylittää maapallon kapasiteetin. Ok, ajatusleikki: kaikissa maissa määrättäisiin lapsilukuun rajoitus jotta lapset jakautuisivat tasaisemmin ja kaikki "saisivat" lisääntyä. Mutta mitenpäs toteutamme? No, uskoisin että elintason nousu köyhissä maissa vähentää lapsilukuja, niin on käynyt länsimaissakin. Mutta siihen saakka mennään näin.
Adoptio on minustakin hyvä vaihtoehto, mutta vierastan sitä siinä liikkuvan rahaliikenteen vuoksi. Tottakai adoptiosta syntyy kuluja, mutta mitä...10 000 euroa?! / lapsi tuntuu hurjalta. Mihin ne rahat oikeasti menee?! Haiskahtaa bisnekseltä ja sitäkään en haluaisi tukea.
Toinen juttu on, että adoptioon ei IKINÄ tule/saa lähteä lähteä sillä motiivilla, että "haluaa tehdä hyvää" tai "tarjota kodittomalle lapselle kodin".
Ja miksikäs ei?
Tässä sinulle lainaus KaksPlussan sivulta aiheesta "10 kysymystä adoptiosta". Selvittääkö tämä asiaa?
"8. Mitä kannattaa harkita ennen adoptioprosessiin ryhtymistä?
Ensinnäkin kannattaa miettiä, miksi haluaa adoptiolapsen. On tärkeää, että perhe miettii motiivejaan. Hyväntekeväisyys ei ole hyvä motiivi adoptioon. Hyväntekeväisyyttä voi harrastaa vaikka kummilapsitoiminnan kautta. Adoptiovanhemmalla täytyy olla tahtoa ottaa vieras lapsi täysin omakseen. Adoptiovanhemmuudessa tarvitaan joustavuutta kohdata mahdolliset vaikeudet.
Adoptio on purkamaton. Se ei katkea vaikkapa avioeroon. Kannattaa miettiä myös sitä, onko valmis luopumaan joistain asioista adoptiolapsen vuoksi. Adoptiolapsi tarvitsee erityisen paljon vanhempiensa aikaa ja läsnäoloa. Adoptiolapsella on olemassa toiset vanhemmat, joista hän kiinnostuu jossain vaiheessa elämäänsä. Se täytyy hyväksyä, ja sille asialle täytyy antaa tilaa. Lapsi tarvitsee tukea taustansa käsittelyyn."
Mikä tarkoitusperä sitten on sairauksilla?Jos kaikki suhtautuisivat ongelmiin samalla tavalla ei olisi nykyistä lääketiedettä eikä mitään muutakaan tieteiden tuomaa kehitystä.Jokainen saa uskoa mihin haluaa, mutta kyllä ihmiselle on annettu myös aivot.
Mutta siksipä ihmisiä onkin jo liikaa kuluttamassa luonnonvaroja. Tällä lisääntymisen kaarella varat on jo loppu vuonna 3000. Eli tee ympäristöteko, älä tee lapsia, tai ainakaan itke sitä jos niitä ei tule!
Kuinka mukava se onkaan jättää lapsen-lapsen-lapsilleen perinnöksi kuollut planeetta tai lukematon määrä ympäristökatasrofeja. Tämä on ikävä tulevaisuus, jos ihmisiä on liikaa.
ei voi mielestäni rinnastaa sairauteen. Lapsettomuus voi aiheuttaa henkistä kärsimystä ja jopa sairastumista, mutta se ei ole itsessään sairaus jota tarvitsee välttämättä hoitaa.
Kohta kai meidät lääkitään kaikki. Ujoista halutaan jo rohkeita maailmankansalaisia. Potenssivaivaan täytyy saada lääke jotta seksi rullaa aina ja ikuisesti. Vanheneminen täytyy pysäyttää jotta saadaan olla nuoria forever. Koskaan ei voi olla alakuloinen, masennuslääkettä vaan. Lääketehtaan omistajasedät ja tädit nauraa matkalla pankkiin.
Minun on helppo kohdata lapsettomuus koska en ole ollut niitä jotka jo nuorena haaveili tulevansa äidiksi, ei ole ollut vauvakuumeita. Tajuan kyllä joillekin asian olevan puolestaan niin tarkeä, että lapsettomuushoidoissa voidaan mennä vuosien yritykseen saada se oma jälkeläinen. Ja mikäs siinä sitten. Mutta se ei välttämättä tee onnelliseksi, ja siksi voin etsiä onnellisuuteni jostain muusta jos jokin asia ei tunnu minulle "lankeavan". Itselleni yksi pysäyttävä esimerkki on ollut tuttavaperhe, jossa haaveiltiin vuosia lapsesta. Käytiin hoidot, podettiin hormonimyrskyt ja vaivat, surut kuukautisista ja keskenmenoista. Lopulta asiat loksahti paikoilleen, saivat kaksi lasta. Mutta kuinka kävi. Kun perheen myötä piti onni alkaa, perheen äiti sairastui psyykkisesti ja vietti lastensa varhaiset vuodet pitkälti sairaalahoidossa. Kotiutui, masentui ja yritti itsemurhaa useamman kerran, pukkasi uutta sairaalajaksoa. Ei tullutkaan onni lasten myötä. Tämä ja muutamat muut kokemukset, nähdyt ja eletyt ovat kai osaltaan opettaneet minua etten voi väkisin tehdä itselleni asioita. Voi vaikuttaa asioihin, mutta on myös minua vahvempia tapahtumakulkuja, kohtaloa tai jotain, jotka vaikuttavat.