eli täällä on käyty kiivasta ja väliin asiattomaksikin lipsahtanutta keskustelua erilaisista lasten hoitomuodoista.
Ymmärrän hyviä perusteluja ja joskus emotionaalisesti ymmärrän sitäkin, kun jonkun oma olo ajaa aggressiivisestikin puolustamaan omia valintoja. (Henkilöihin kohdistuneita hyökkäyksiä tosin pidän silloinkin ikävinä)
Kieltäydyn myös uskomasta, että kukaan täällä tietoisesti omasta halustaan valitsisi malleja, jotka sydämessään kokee perheelleen huonoiksi.
Mutta mitä jos mietittäisiinkin toiselta kantilta:
Kokeillaanko miettiä millaisia ovat lastenhoidolliset unelmanne nimenomaan oman perheenne kohdalla? Ei siis naapurin lasten, tutun lasten, ”suomalaisten lasten”, ”nykyajan lasten” vaan nimenomaan oman perheenne kohdalla?
Jokainen tuntee itse parhaiten omat vahvuutensa ja heikkoutensa eikä meistä kukaan ole vanhempana(kaan) täydellinen.
Miten lasten hoito (ja miksei kodinhoitokin, koska ne monella kulkevat osittain käsi kädessä) teidän perheessänne järjestettäisiin näissä inhimillisten ihmisten epätäydellisissä perheissä ellei olisi minkäänlaisia realistisia rajoitteita?
Miten hoitaisitte OMAN PERHEENNE asiat jos olisi määrättömästi rahaa, erilaista apua, paikkakunnalla maailman parhaat tarhat, kerhot jne?
Ja sitten, jos miettii, että miltä kohdin tuo eroaa nykytilanteestanne.
(Useimmilla kai eroaa?)
Millaisia muutoksia toivoisitte kuntanne tarjontaan/sosiaaliturvaan/perhe-suhteisiinnne/työhönne/yleiseen ilmapiiriin jne. jotta pääsisitte lähemmäksi sitä nimenomaan teille ja teidän perheenne tarpeisiin räätälöityä unelma-arjenhallintatapaa?
Entä te, jotka ammattinne tiimoilta toimitte lasten hoitajina tarhoissa, perhepäivehoitajina, kerhotäteinä ja –setinä jne: Miten te muuttaisitte työpaikkaanne lähemmäksi utopiaa?
Onko näissä asioissa sellaisia, joita ihan reaalisesti kannattaisi alkaa sosiaalipolitiikan keinoin ajamaan?
Entä onko sellaisia, jotka hoituisivat ihan vain lapsiperheiden ja sukujen sisäisen solidaarisuuden voimin?
Olisiko meistä tukemaan toisiamme?
Ymmärrän hyviä perusteluja ja joskus emotionaalisesti ymmärrän sitäkin, kun jonkun oma olo ajaa aggressiivisestikin puolustamaan omia valintoja. (Henkilöihin kohdistuneita hyökkäyksiä tosin pidän silloinkin ikävinä)
Kieltäydyn myös uskomasta, että kukaan täällä tietoisesti omasta halustaan valitsisi malleja, jotka sydämessään kokee perheelleen huonoiksi.
Mutta mitä jos mietittäisiinkin toiselta kantilta:
Kokeillaanko miettiä millaisia ovat lastenhoidolliset unelmanne nimenomaan oman perheenne kohdalla? Ei siis naapurin lasten, tutun lasten, ”suomalaisten lasten”, ”nykyajan lasten” vaan nimenomaan oman perheenne kohdalla?
Jokainen tuntee itse parhaiten omat vahvuutensa ja heikkoutensa eikä meistä kukaan ole vanhempana(kaan) täydellinen.
Miten lasten hoito (ja miksei kodinhoitokin, koska ne monella kulkevat osittain käsi kädessä) teidän perheessänne järjestettäisiin näissä inhimillisten ihmisten epätäydellisissä perheissä ellei olisi minkäänlaisia realistisia rajoitteita?
Miten hoitaisitte OMAN PERHEENNE asiat jos olisi määrättömästi rahaa, erilaista apua, paikkakunnalla maailman parhaat tarhat, kerhot jne?
Ja sitten, jos miettii, että miltä kohdin tuo eroaa nykytilanteestanne.
(Useimmilla kai eroaa?)
Millaisia muutoksia toivoisitte kuntanne tarjontaan/sosiaaliturvaan/perhe-suhteisiinnne/työhönne/yleiseen ilmapiiriin jne. jotta pääsisitte lähemmäksi sitä nimenomaan teille ja teidän perheenne tarpeisiin räätälöityä unelma-arjenhallintatapaa?
Entä te, jotka ammattinne tiimoilta toimitte lasten hoitajina tarhoissa, perhepäivehoitajina, kerhotäteinä ja –setinä jne: Miten te muuttaisitte työpaikkaanne lähemmäksi utopiaa?
Onko näissä asioissa sellaisia, joita ihan reaalisesti kannattaisi alkaa sosiaalipolitiikan keinoin ajamaan?
Entä onko sellaisia, jotka hoituisivat ihan vain lapsiperheiden ja sukujen sisäisen solidaarisuuden voimin?
Olisiko meistä tukemaan toisiamme?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minä toivoin lapsia pitkään ja toivoessani ajattelin, että hoidan kyllä kaikki lapset kotona kouluikään. Eli minun haaveeni ja unelmani on ollut se, että lapset saavat viettää lapsuutensa omassa kodissa vanhempien hoidossa. Tuolloin en tietenkään voinut tietää että olenko edes sellainen ihminen joka viihtyy kotona lasten kanssa.
Sain ensimmäisen lapseni ja haave kotihoidosta eli jonkin aikaa mutta tunnustan rehellisesti että taloudellisten syiden takia poika meni perhepäivähoitoon 2 vuotiaana. Hoitopaikka aivan ihana; siellä 3 lasta ja "mummo sekä ukki". Eli hoitaja vähän vanhempi nainen ja hänen puolisonsa oli kotona ja touhusi tosi paljon. Poika ennätti olla hoidossa 1,5 vuotta kun pikkusisko syntyi. Hoito loppui siskon syntymään ja siitä alkoi minun kotiäitiura joka jatkuu eräällä tavalla vieläkin. Eli olen ollut kotona kohta 10 vuotta täysipäiväisesti, tosin tähän kotonaoloon liittyy myös työtä.
Haave lasten hoidosta kotona ei toteutunut täysin; kaksi nuorinta lasta ovat erityislapsia ja heidän kuntoutuksen kannalta on ollut erittäin terveellistä olla myös päiväkodissa. Tyttö oli 3 päivää viikossa ja siirtyi sieltä sitten eskariin. Nuorimmainen oli ensin 3 päivää ja viimeisen vuoden ennen eskaria joka päivä. Lasten kuntoutuken kannalta hoito on ollut tärkeää vaikka alussa sitä epäilinkin ja mietin, että olenko niin kelvoton äiti että en pysty lapsiani itse hoitamaan. Mutta hoidon ansiosta minä sain olla "vain" äiti eikä minun tarvinnut olla enää terapeutti.
Turvaverkko olisi hyvä olla jokaisella perheellä, minulta se on aina puuttunut. Jostain syystä täällä ei lapsiperheet tee yhteistyötä vaan jokainen hoitaa lapset itse tai oman sukunsa kesken. MLL:n lapsenvahtiapalvelua ei ole eikä mitään muutakaan järjestöä joka järjestäisi hetken vapaata vanhemmille. Onneksi minulla on ihanat naapurit jotka ovat auttaneet ja antaneet minulle silloin tällöin aikaa hengähtää.
En tiedä oliko tästä kirjoituksesta mitään hyöytä mutta tällaisia ajatuksia tänä iltana.