Olen pitkään miettinyt kuuluuko tämä vain luonteeseeni vai onko jotain oikeasti vialla? Ja jos on, mistä haen apua kun en halua kenellekkään puhua?
Olen 18-vuotias tyttö ja minulla on ollut jonkinlaista masennusta/surumielisyyttä jo kolme vuotta. En muuten edes osaisi arvioida kuinka kauan, mutta muistan miten vaikeaa riparilla oli. Tämä masennus tulee aina jaksoittain, joskus se kestää viikkoja, joskus päiviä ja sen jälkeen tunnen itseni normaaliksi - en mitenkään erityisen onnelliseksi, mutta pystyn kuitenkin suoriutumaan normaaleista asioista ja nauramaan.
Masennusjaksot ovat lähinnä aloitekyvyttömyyttä, väsymystä, itkuisuutta, epätoivoa ja itseinhoa. Mietin itseni tappamista silloin lähes joka päivä, mutta tiedän etten oikeasti sitä tekisi, sillä en halua aiheuttaa poikaystävälleni ja äidilleni sitä tuskaa minkä läheisen menetys saa aikaan. (Oma isäni kuoli ollessani 10) Lisäksi pelkään liikaa.
Olen monesti miettinyt missä olisin nyt ilman poikaystävääni joka kuuntelee ja lohduttaa vaikka tiuskin enkä aina kerro mikä minulla on. Pelkää myös hänen menettämistään enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa.
En odota tulevaisuudelta mitään hyvää, miten muka jaksaisin työelämässä kun en jaksa edes opiskella. Minulla ei myöskään ole motivaatiota mihinkään - varsinkaan koulunkäyntiin. Nukun ja syön kuitenkin normaalisti. En halua käydä kaupassa tai kävellä kadulla enkä halua että kukaan katsoo minua. Tahtoisin vain lakata olemasta. Ajatuskin laskujen maksamisesta, rahan ansaitsemisesta, ruoan laitosta, siivoamisesta, suihkussa käymisestä ja toisinsanoen täysin normaaleista asioista saa aikaan niin suurta epätoivoa että se sattuu jo fyysisesti. Tekisi mieli vain huutaa. Keskittymiskykyä minulla ei ole laisinkaan, kaikki koulussa kerrottu menee sisään toisesta korvasta ja tulee ulos toisesta. Raivostun pienistä asioista.
En ole puhunut tästä kellekkään näin rehellisesti kuin nyt kirjoitan. Minusta tuntuu että kavereitani ei kiinnosta eivätkä he ota tätä vakavasti. Äidilleni kertominen ei ole edes vaihtoehto - en kertonut hänelle asioistani edes silloin kun asuin kotona. Tuntemattomalle on vaikea puhua enkä halua olla huomionhakuinen.
Olen 18-vuotias tyttö ja minulla on ollut jonkinlaista masennusta/surumielisyyttä jo kolme vuotta. En muuten edes osaisi arvioida kuinka kauan, mutta muistan miten vaikeaa riparilla oli. Tämä masennus tulee aina jaksoittain, joskus se kestää viikkoja, joskus päiviä ja sen jälkeen tunnen itseni normaaliksi - en mitenkään erityisen onnelliseksi, mutta pystyn kuitenkin suoriutumaan normaaleista asioista ja nauramaan.
Masennusjaksot ovat lähinnä aloitekyvyttömyyttä, väsymystä, itkuisuutta, epätoivoa ja itseinhoa. Mietin itseni tappamista silloin lähes joka päivä, mutta tiedän etten oikeasti sitä tekisi, sillä en halua aiheuttaa poikaystävälleni ja äidilleni sitä tuskaa minkä läheisen menetys saa aikaan. (Oma isäni kuoli ollessani 10) Lisäksi pelkään liikaa.
Olen monesti miettinyt missä olisin nyt ilman poikaystävääni joka kuuntelee ja lohduttaa vaikka tiuskin enkä aina kerro mikä minulla on. Pelkää myös hänen menettämistään enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa.
En odota tulevaisuudelta mitään hyvää, miten muka jaksaisin työelämässä kun en jaksa edes opiskella. Minulla ei myöskään ole motivaatiota mihinkään - varsinkaan koulunkäyntiin. Nukun ja syön kuitenkin normaalisti. En halua käydä kaupassa tai kävellä kadulla enkä halua että kukaan katsoo minua. Tahtoisin vain lakata olemasta. Ajatuskin laskujen maksamisesta, rahan ansaitsemisesta, ruoan laitosta, siivoamisesta, suihkussa käymisestä ja toisinsanoen täysin normaaleista asioista saa aikaan niin suurta epätoivoa että se sattuu jo fyysisesti. Tekisi mieli vain huutaa. Keskittymiskykyä minulla ei ole laisinkaan, kaikki koulussa kerrottu menee sisään toisesta korvasta ja tulee ulos toisesta. Raivostun pienistä asioista.
En ole puhunut tästä kellekkään näin rehellisesti kuin nyt kirjoitan. Minusta tuntuu että kavereitani ei kiinnosta eivätkä he ota tätä vakavasti. Äidilleni kertominen ei ole edes vaihtoehto - en kertonut hänelle asioistani edes silloin kun asuin kotona. Tuntemattomalle on vaikea puhua enkä halua olla huomionhakuinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
hyvä että voit edes tänne kirjoittaa rehellisesti ja saat toivottavasti jotain apua. voin hyvin samaistua tuntemuksiisi. erona vaan että oma mielialani heittelee päivänmittaa aikalailla. esimerkiksi nyt vitutuksessa, ahdistuksesta ja alakulosta lähdin lukemaan näitä palstoja kun taas tossa päivällä oli taas ilo ylimmillään. en tiedä onko tää ihan normaalia mielialanvaihtelua vai jokin häiriö taustalla.
välillä vaivun epätoivoon opiskelujen, elämäni tarkoituksen ja menneisyyden takia. oma isäni kuoli viime vuonna ja kaikkea muutakin paskaa on sattunut. itse en voi kertoa äidilleni esim itsetuhoisista ajatuksistani, sillä en halua rasittaa häntä. meillä on hyvä suhde, mutta en halua hänelle enää yhtään lisää murheita. poikaystäväni on kyllä tukena, mutta ei ehkä ymmärrä millä tavalla mua pitäisi lohduttaa. tosin enhän tiedä sitä itsekään. kavereilleni tai oikeastaan hyville ystävilleni en myöskään voi paljastaa pimeitä puoliani, sillä en halua että he tietävät kaikkea.
kirjoituksestasi välittyy että sulla on todella paha vaikee olla välillä. taitaa myös olla niin että pahaolosi haittaa "normaali elämää" (mitä se nyt sitten ikinä onkaan), mutta tarkoitan siis sitä että esim opiskelusi häiriintyy. ei kenenkään pitäisi joutua olemaan masennuksen tms kanssa yksin. en tiedä millä asteella opiskelet, mutta voisitko lähteä hakemaan apua vaikka oppilaitoksesi terveydenhoitajalta tai psykologilta? jos sellaista ei ole, voit ehkä ottaa yhteyttä johonkin nuorten kriisipisteeseen tai auttavaan puhelimeen? tai sitten vaikka terveyskeskukseen. apua on saatavilla, älä jää märehtimään pahaa oloasi yksin. itsekin kävin tuntemattomalle psykologille puhumassa viime vuonna. kannattaa yrittää, mitään et menetä! se että haet apua, ei tee sinusta huomionhakuista. toivottavasti löydät itsellesi sopivan paikan hakea apua! ainakin näillä palstoilla voi hieman purkaa tuntojaan ja mua se on ainakin jotenkin auttanut.