Mikä on patologisen valehtelun ja niin sanotusti "normaalin" valehtelun ja itsensä suojelemisen ero?
Minulla on hyvin heikko itsetunto, pidän usein itseäni muita huonompana ja "alempana", vaikka ulkopuolisen on varmasti hyvin vaikea ymmärtää moiselle syytä. Huonosta itsetunnosta johtuen aloin varhaisteininä kasata ympärilleni suojamuuria kertomalla lähimmälle ystävälleni todella paljon uskomattomia valheita. Halusin piilottaa todellisen huonona pitämäni itseni ja elämäni ja tuntea kelpaavani ja olevani hyvä. Elin suunnilleen vuoden verran valhemaailmassa, jossa koin olevani turvassa, ja jonne en uskonut kenenkään muun yltävän satuttamaan itseäni. En koskaan kadottanut todellisuutta täysin, sillä olin kyllä tietoinen mikä on totta ja mikä ei, mutta uppouduin valheisiin koska en halunnut ajatella todellisuutta.
Loppujen lopuksi sain kamalia tunnontuskia, koko asia muuttuin taakaksi harteillani ja kerroin ystävälleni kaiken. En koskaan halunnut valheillani silloin pahaa, enkä ollut pahantahtoinen. Omasin vain maanrakoon tallotun itsetunnon.
Sen jälkeen vastaavanlaista tilannetta ei elämässäni ole ollut, mutta jokin aika sitten minulle kehittyi taas tarve suojella itseäni ja olla näyttämättä heikkouksiani ja todellista itseäni eräälle ystävälleni. En minä hänelle suoranaisia valheita kertonut joitain lukuunottamatta, mutta koin tarvetta kaunistella asioita omasta elämästäni ja itsestäni ja antaa ymmärtää joitain asioita väärin. Tiedostin koko ajan oman toimintani, ja tiedostin myös syyt sen takana: huono itsetunto ja pelko päästää lähelle.
Näistä asioista huolimatta en ole missään nimessä pahantahtoinen ihminen. En ole halunnut satuttaa ketään. Olen vain halunnut suojella itseäni.
Kysymys siis kuuluukin, missä menee patologisen valehtelun raja? Minä en ole missään tapauksessa ihminen joka valehtelee kaikille silmät ja suut täyteen, noissa kahdessa tapauksessa kyseessä on ollut vain yksi ystävä. Ja toisen heistä kohdalla tapaus on ollut selkeästi lievempi kuin varhaisteininä kokemani. Muille en ole edes juurikaan kokenut tarvetta tällaiseen, ja tuon viimeksi mainitun tapauksen jälkeen uutta ei ole ollut. Jonkun verran kyllä joskus ehkä kaunistelen asioita joillekin muillekin, mutta vähäisesti. Ja minulla on erittäin valpas omatunto, joten tiedän eron oikean ja väärän välillä. Usein tuntuu siltä, että tässä on tosiaan kyseessä vain tarve suojella itseään ja tuntea kelpaavansa. Ehkä teen kärpäsestä härkäsen (siltä alkoi tuntumaan tämän kirjoituksen edetessä...), mutta selasin keskusteluja patologisesta valehtelusta ja aloin pelätä olenko itsekin sellainen. Ehkä toisaalta kuulun niihin jotka näkevät aina oireita itsessään lukiessaan vastaavanlaisia tekstejä. Ehkä nyt on käynyt taas niin...
Minulla on hyvin heikko itsetunto, pidän usein itseäni muita huonompana ja "alempana", vaikka ulkopuolisen on varmasti hyvin vaikea ymmärtää moiselle syytä. Huonosta itsetunnosta johtuen aloin varhaisteininä kasata ympärilleni suojamuuria kertomalla lähimmälle ystävälleni todella paljon uskomattomia valheita. Halusin piilottaa todellisen huonona pitämäni itseni ja elämäni ja tuntea kelpaavani ja olevani hyvä. Elin suunnilleen vuoden verran valhemaailmassa, jossa koin olevani turvassa, ja jonne en uskonut kenenkään muun yltävän satuttamaan itseäni. En koskaan kadottanut todellisuutta täysin, sillä olin kyllä tietoinen mikä on totta ja mikä ei, mutta uppouduin valheisiin koska en halunnut ajatella todellisuutta.
Loppujen lopuksi sain kamalia tunnontuskia, koko asia muuttuin taakaksi harteillani ja kerroin ystävälleni kaiken. En koskaan halunnut valheillani silloin pahaa, enkä ollut pahantahtoinen. Omasin vain maanrakoon tallotun itsetunnon.
Sen jälkeen vastaavanlaista tilannetta ei elämässäni ole ollut, mutta jokin aika sitten minulle kehittyi taas tarve suojella itseäni ja olla näyttämättä heikkouksiani ja todellista itseäni eräälle ystävälleni. En minä hänelle suoranaisia valheita kertonut joitain lukuunottamatta, mutta koin tarvetta kaunistella asioita omasta elämästäni ja itsestäni ja antaa ymmärtää joitain asioita väärin. Tiedostin koko ajan oman toimintani, ja tiedostin myös syyt sen takana: huono itsetunto ja pelko päästää lähelle.
Näistä asioista huolimatta en ole missään nimessä pahantahtoinen ihminen. En ole halunnut satuttaa ketään. Olen vain halunnut suojella itseäni.
Kysymys siis kuuluukin, missä menee patologisen valehtelun raja? Minä en ole missään tapauksessa ihminen joka valehtelee kaikille silmät ja suut täyteen, noissa kahdessa tapauksessa kyseessä on ollut vain yksi ystävä. Ja toisen heistä kohdalla tapaus on ollut selkeästi lievempi kuin varhaisteininä kokemani. Muille en ole edes juurikaan kokenut tarvetta tällaiseen, ja tuon viimeksi mainitun tapauksen jälkeen uutta ei ole ollut. Jonkun verran kyllä joskus ehkä kaunistelen asioita joillekin muillekin, mutta vähäisesti. Ja minulla on erittäin valpas omatunto, joten tiedän eron oikean ja väärän välillä. Usein tuntuu siltä, että tässä on tosiaan kyseessä vain tarve suojella itseään ja tuntea kelpaavansa. Ehkä teen kärpäsestä härkäsen (siltä alkoi tuntumaan tämän kirjoituksen edetessä...), mutta selasin keskusteluja patologisesta valehtelusta ja aloin pelätä olenko itsekin sellainen. Ehkä toisaalta kuulun niihin jotka näkevät aina oireita itsessään lukiessaan vastaavanlaisia tekstejä. Ehkä nyt on käynyt taas niin...
Vastaukset 4
Vanhimmat
on teko, ei sairaus.
Minun mielestä ei kuulosta patologiselta valehtelulta, joten ole huoleti. Mutta sinuna keskittyisin miettimään oleellista, eli miksi sinulla on huono itsetunto ja mitä voi tehdä, että saisit sen normaalimmaksi. Kirjoita lista asioista, mitkä mielestäsi ovat pahimmat vikasi ja sen tehtyäsi istut alas ja alat miettimään miten ratkaiset kohdan ja kirjoitat sen siihen ongelman perään.
Esim ei ammattia - menen kysymään harjoittelupaikkaa paikasta X, jotta näen olisiko ala minua varten
ei töitä - googlaan alueeni vapaat työpaikat 2krt viikossa tästä eteenpäin
olen ruma - menen uudelle parturille/kampaajalle jota kehutaan ja pyydän tekemään minulle hänen mielestään sopivan uuden tyylin
Kuullostaa monen mielestä tyhmälle ja naiiville, mutta itseäni on auttanut paljon. Ihan liikaa aikaa elämässä meni siihen, että mietin vain heikkouksiani ja sitä, miten huono olenkaan. Kun asiat pisti paperille ja alkoi ratkaisemaan niitä niin pikkuhiljaa ne ratkesivatkin. Kannattaa kokeilla. Ja ohjeistaa itseään, esim ratkaisen yhden ongelman viikossa (ei se aina niin helppoa ole, mutta jokin tavoite asioiden purkamisessa pitää olla). Ei elämässä kaiken tarvitse ikuisesti jatkua samana, mutta kukaan muu ei voi muuttaa sinun elämää, vain sinä itse voit sitä työstää.
Asian alku ja juuri on tuo huono itsetunto, ja se on se asia mitä täytyy työstää ja mihin minun kuuluu huomioni keskittää. Olen asiaa miettinyt paljon, mutta ulkopuolisen silmin mitään syytä näille tunteille ei ole. Itsetunto-ongelma on tosiaan lähtöisin jo kaukaa ja haluan sen asian korjata.
Näin jälkeenpäin ajatellen kun mietin tuota aloitusviestiäni, koko asia tosiaan tuntuu jo vähän ylireagoinnilta. Varsinkin kun tuosta varhaisteininä tapahtuneesta asiasta on jo vuosia. Sitä vaan muiden ongelmia ja keskusteluja lukiessa alkaa analysoida omaa käyttäytymistään joskus liikaa, ja alkaa mielessään tehdä kärpäsestä härkästä.
Itsetunto-ongelmien perimmäiset syyt ovat niin moninaiset, että niiden lopulliseen selvittämiseen tarvitsisi varmaan ammattilaisen apua. Mutta aion tehdä itse sen minkä pystyn ja yrittää saada asiaa korjattua parhaani mukaan. Ehkä ikäkin osaltaan vaikuttaa tässä asiassa positiivisella tavalla lopulta, tilanne ei itsetunnon suhteen esimerkiksi ole ollenkaan yhtä paha kuin silloin varhaisteininä, joten aikuistuminenkin on antanut asioihin perspektiiviä. Työnsarkaa riittää vielä, mutta eiköhän se tästä pikkuhiljaa :)
vastasin hänen ensin lähettämään kirjeeseen. Sanoin, etten halua hänen lähettävän mitään, koska hän juonitteli. Sitten hän valehteli koko tyttöporukalle, että olin sanonut kaikkia inhottaviksi. Tänä päivänäkään hän ei ole kertonut totuutta.
Se on patologista valehtelua.