Oon ollu jo 6 vuotta että ei ole ollut ollenkaan kavereita ei edes kouluissa eikä vapaa-ajalla, ja ikää on vasta 18v poika eli koko NUORUUS on täysin PILALLA, ja ku on näin kauan ollu ilman minkäänlaista sosiaalista elämää on täysin mahdotonta enään saada kavereita sillä en osaa olla enään ikäisteni kanssa ja en edes kykenisi enään menemään ulos jos joku vaikka kysyisi mikä on täysin epätodennäköistä.
Mulla ei siis oo minkäänlaista sosiaalista elämää, ei edes netissä, ei koulussa, ei vapaa-ajalla, kännykkä ei soi koskaan.
Mun elämässä ei oo koskaan mitään hauskaa, eikä oo ikinä ollutkaan.
Koulussakin on niin mukava aina olla ja istua yksin kun muut ovat omissa porukoissaan ja juttelevat keskenään, oon jo menettäny kaiken toivon ja en jaksa enään edes suutani avata koulussa vastaan vain silloin jos opettaja kysyy jotain tunnilla, sillä oletan että jos joku muu puhuu mulle ne haluu vaan vittuilla mulle.
Ei oo mitään harrastuksiakaan sillä ei yksin huvita harrastaa mitään ja en edes kehtaisi.
Ja ei kavereita voi saada mistään sillä kavereita saa useimmiten kavereitten kautta, ja kun niitä on 0 niin aika vaikea on saada kavereita.
Ylä-asteella mua kiusattiin jonkun verran ja haukuttiin esim homoksi ja vastaavaa mutta nyt kukaan ei edes kiusaa mua enään, välillä tuntuu että koulussakin muut ei ees nää mua siellä.
Ärsyttää kun on jotain ryhmätehtäviä esim koulussa ja saa valita parin niin mä jaan aina ilman paria, ja aina käytävillä kuulee kun muut puhuu juhlista viikonloppuna mutta eipä mua oo koskaan kysytty mihinkään.
Ja sit aina tuskallisen koulupäivän jälkeen kotona 24/7 jokapäivä sama rutiini ei oo ees mitään tekemistä koskaan, aika menee siihen että mietin kuinka epäonnistunu oon kaikessa.
Oon miettiny itsaria monesti mut sisarusten ja perheen takia en tee sitä sillä en halua aiheuttaa muille mielipahaa.
Oon miettiny että jos menisin psykiatrin puheille ja se antais mulle ison kasan mieliala-lääkkeitä syötäväksi, auttaako ne?
Entä onko muilla samanlaista tilannetta, miten kulutatte aikaa?
Mulla ei siis oo minkäänlaista sosiaalista elämää, ei edes netissä, ei koulussa, ei vapaa-ajalla, kännykkä ei soi koskaan.
Mun elämässä ei oo koskaan mitään hauskaa, eikä oo ikinä ollutkaan.
Koulussakin on niin mukava aina olla ja istua yksin kun muut ovat omissa porukoissaan ja juttelevat keskenään, oon jo menettäny kaiken toivon ja en jaksa enään edes suutani avata koulussa vastaan vain silloin jos opettaja kysyy jotain tunnilla, sillä oletan että jos joku muu puhuu mulle ne haluu vaan vittuilla mulle.
Ei oo mitään harrastuksiakaan sillä ei yksin huvita harrastaa mitään ja en edes kehtaisi.
Ja ei kavereita voi saada mistään sillä kavereita saa useimmiten kavereitten kautta, ja kun niitä on 0 niin aika vaikea on saada kavereita.
Ylä-asteella mua kiusattiin jonkun verran ja haukuttiin esim homoksi ja vastaavaa mutta nyt kukaan ei edes kiusaa mua enään, välillä tuntuu että koulussakin muut ei ees nää mua siellä.
Ärsyttää kun on jotain ryhmätehtäviä esim koulussa ja saa valita parin niin mä jaan aina ilman paria, ja aina käytävillä kuulee kun muut puhuu juhlista viikonloppuna mutta eipä mua oo koskaan kysytty mihinkään.
Ja sit aina tuskallisen koulupäivän jälkeen kotona 24/7 jokapäivä sama rutiini ei oo ees mitään tekemistä koskaan, aika menee siihen että mietin kuinka epäonnistunu oon kaikessa.
Oon miettiny itsaria monesti mut sisarusten ja perheen takia en tee sitä sillä en halua aiheuttaa muille mielipahaa.
Oon miettiny että jos menisin psykiatrin puheille ja se antais mulle ison kasan mieliala-lääkkeitä syötäväksi, auttaako ne?
Entä onko muilla samanlaista tilannetta, miten kulutatte aikaa?
Vastaukset 16
Vanhimmat
nuorempana koko kouluelämäni samalla tavalla, tosin 16v jälkeen en ole koulussa ollut! annan vähän vanhenpana sulle kokemuksen neuvon! käy koulusi loppuun ja yritä vaan elää positiivisella asentella, sillä tulet pärjäämään! tunnen monia kaltaisiasi ja tiedän että siinä vähän ennen tai jälkeen 20v ovat löytäneet tyttöystävän ja elämä ruvennut hurraamaan! näin tulee käymään myös sinulle! henkinen kypsyys kasvaa sinulla koko ajan ja huomaat parin vuoden sisään että myös sosiaalinen elämä kasvaa ja kehittyy tuona aikana, tulet saamaan hyvän elämän! ihan varmastin niin kauan kun pysyt tuossa yhteiskunnallisessa elämässä. aivan VARMASTIN!!! itse en pystynyt opiskelujani suorittamaan ja syrjäydyin tosi pahastin kaikesta, älä tee samaa mokaa! Sinun elämä hyvässä kondiksessa tällähetkellä! ja lupaan että saat sen mitä haluat ja kaipaat lähivuosina!!!!
netissä ja kerro rehellisesti tilanteesi. Voi olla, että sitten samassa tilanteessa olevat uskaltavat lähestyä sinua. Sitten alat vaan avaamaan suutasi koulussa muiden läsnäollessa, aloitat vaikka kyselemällä jostain pikkujutusta esim. oletko oikeassa paikassa, kellonaikaa yms. vaikka jotain ihan turhanpäiväistä ja yrität pikkuhiljaa hivuttautua toisten seuraan. Ajattelet, että olet ihan yhtä hyvä kuin muutkin ja rupeat juttelemaan ihmisille. Kyllä ne muut sut sitten seuraansa huolii, jos ei heti niin ainakin ajan kanssa.
Ei todellakaan kannata mitään lääkkeitä vetää, ne eivät poista ongelmaasi ja pahentavat vaan sitä. Jäät riippuvaiseksi ja tuet ökyrikasta lääkebisnestä. Onko sekään sitten niin hienoa saada joku keinotekoinen iloisuus päälle.
Olen samanlainen mutta (poika)tyttö. Pärseestä on kyllä olla yksin, mutta joskus se on toivottuakin.
Kulutan aikaa kuuntelemalla musiikkia ja syömällä. En kuitenkaan ole mikään jättiperse, en edes liikuntaa harrasta (en pidä yksin liikkumisesta, pelkään mahdollisia sekopäitä).
Ei ne mielialalääkkeet auta oikeastaan mihinkään, oon ite syönyt niitä joskus. Psykiatrille puhuminen voi kuitenkin helpottaa, kannattaa ehdottomasti mennä sinne puhumaan.
Missä päin asut? Oon itse 18-vuotias tyttö pääkaupunkiseudulta. Jos yhtään kiinnostaa, niin mä ainakin voisin jutella sun kanssa ihan mielelläni vaikka sähköpostissa tai mesessä tai missä vaan :)
Sulla vaan on ollu kova elämä ja huonot kortit jaettu. Mut sä et oo yksin, muitakin on jotka tuntee täysin samoin. Itsari ei oo ratkaisu mihinkään, onneks sä viisaana tajuat sen. Ja kuule voi, sä oot vielä nuori ja koko tulevaisuus edessä, kaikki on mahdollista! Eikä se tarkoita että vaikka menetkin psykalle puhumaan ett saat vaan nipun lääkkeitä, voisit ainaki aluks vaan puhua tosta kaikesta sille. Ei oo hyvä patoo kaikkee sisälleen. Ja hei ne koulussa kikattelijat, pinnallisia ihmisiä kaikki. Ajattele ittees fiksuna, hyvänä tyyppinä, hiljaiset maan perii :)
Haluisin kyllä mennä vaikka psykiatrin juttusille mut ku ei kehtaa, on aika noloo ku on niin paljon ongelmia.
Ja ees mun vanhemmat ei tiedä mun ongelmista.
Keskusteluavun hakemista ei tarvitse häpeillä, ammatti-ihmiset on tottuneet kuulemaan monenlaisista ongelmista. Et todellakaan ole ainut, jolla on ongelmia. Ja voisit yrittää puhua myös vanhemmillesi.
Se on ihan kauheeta ku ei oo ketään kelle kertoa. Ei se välttämättä oo siitä, ettei ois ihmisiä joihin vois luottaa, vaan siitä ettei vaan osaa luottaa. Siis pitäishän vanhempien olla luotettavia, mutta kun ei osaa luottaa... En siis tiedä sinusta mutta itselläni näin.
Muutama koulukaveri minulla on, mutta useimmiten minusta tuntuu että he pitävät minua omituisena. Ja yksi hyvä ystävä oli ja meni (muutti ja unohti), ja on minulla yksi toinenkin ystävä, jonka kanssa tulee varsinkin mesessä juteltua. Tuntuu tosi itsekkäältä täällä olla valittamassa, kun näin kirjoitettuna tuo ystävieni määrä näyttää paljolta, mutta minulla ei tosiaan ole kykyä luottaa ihmisiin, olen äärimmäisen vainoharhainen... Eli en voi puhua kellekään, koska tiedän ettei kukaan välitä eikä ketään kiinnosta... Nyt tuntuu tosi pahalta kun ees alotin kirjottaan mitään, miksi sinuakaan kiinnostaisi? Mutta koita jaksaa, eiköhän se tästä kun nuoriakin vielä ollaan, eikös?
Kyllä sitä "nuoruutta" on koko elämä jos sikseen haluaa... Eikä 18v ole "ikä eikä mikään"...
Sinun pitää vain itse olla aktiivinen tuolla saralla... Et välttämättä saa "opiskelukavereista" ystäviä mutta voit tutustua ihmisiin niin netin kautta kuin muutenkin...
Kokeile hankkia harrastuksia.. Ala käymään kuntosalilla (ota selvää vaikka kuntosaleista) tai sitten jokin muu juttu johon rupeat käyttämään aikaa....
Elämä ehtii muuttua muutamassakin vuodessa totaallisesti... Jos muuten elämä on kunnossa ja terveys kunnossa jne.. Rupeat vaikka matkustelemaan tai liikkumaan ympäriinsä... Kannattamaan jotakin yhtyettä tai jalkapalloa tms. ja rupeat käymään kyseisissä tapahtumissa jossa nämä esiintyvät... Ehkä olet aluksi yksin ja käyt yksin näissä tapahtumissa mutta kun opit olemaan yksin osaa olla myös muiden kanssa ja tutustua muihinkin paremmin.
Mä oon kans 18, helvetin yksinäinen ollu 7. luokalta alkaen. Koulussa on aina ollu jotain "tuttavia" joilta on voinu kysyä läksyjä tms, mutta hengailukavereita ei koskaan oo ollu.. eikä nytkään, muuton jälkeen, vaikka yritin kovasti ystävystyä.. koska päätin että tästä tulee minulle se Uusi Alku..
Hieman alle 2kk sitten yritin itsemurhaa; yksinäisyys, stressi, huono itsetunto, ihmispelko.. kaikki nämä olivat osasyynä siihen. Ammattiauttajalla kävin 4 kertaa, sitten mut katsottiin jälleen yhteiskuntakelpoiseksi.. ei se auttanut mitään... Lääkkeitä ei edes määrännyt, en kyllä niitä olisi suostunut ottamaankaan.. Nyt vaan koitan jatkaa eteenpäi jollai keinolla
Joo mäkin vietin ton 6 vuotta ylä-aste ja amis vähän samanmoisissa merkeissä. No ylä-asteel oli yks toine yhtä epä-sosiaalinen kaveri, jonka kans edellee välil jotain sulkkista pelaan. Mut joo... samaa rataa jatkuu vaan. Kulutan päivät koneella, ja kylhän siinä tekemistä on, kun ohjelmointi kiinnostaa. Tulee töissäkin käytyä koneella istumassa 8 tunnin päiviä.
Kyl tää vaan alkaa olee aika ykstoikkosta istuu koneella kaikki päivät, jee :|
Anna sun sähköpostiosoite ni voitas kirjotella....toi mitä kerroit ni oli iha ku mun itteni kirjottamaa,paitsi et mä oon sua 3v vanhempi ja naispuolinen,joten voi olla et sua ei kiinnosta :( Mistä päin oot?
Vähänkuin omastakin menneisyydestä toi teksti. Yli 6vuotta takana koulukiusaamista turpaanottamista, noh "paremmin" mulla meni kun kavereita sentään on pari ollut tuohon aikaan mutta kouluaikana ne sitten vaihtu kaikki, eli ei oo lapsuudesta/kouluajoilta ketään. Välillä oli aivan yksin.
Menihän siinä nuoruus ihan vituiksi mutta minkäpäs sille mahtaa enää.. Joskus toivoi että voisi aloittaa elämän alusta tai pyyhkiä huonot muistot pois(eipä niitä hyviäkään kyllä ois ollut tuolta ajalta). Nykyisinkin näkee samoja naamoja halveksiva ilme naamallaan. Pinnallisia paskoja kaikki.
Nyt ikää on 23v. En oo käyny koskaan missään psykiatrilla ja nyt vasta oon uskaltanu joillekin hyville kavereille puhua noista asioista. Nyt on siis asiat paljo paremmin kun on muutamia todella hyviäkin kavereita. Vasta viimeaikoina on jo pystyny jopa hieman luottamaan ihmisiin. Ehkä joskus jopa joku tyttöystävä löytyis, kun itseluottamus on ruvennut tulemaan takaisin, uskaltaa mennä ihmistenilmoille ja jutella tuntemattomillekin jotenkin jos tarve vaatii... Mutta helppoa se ei ole edelleenkään.
Ainoa mikä siihen auttaa että vitut välittää mitä muut susta ajattelee ja yrittää vaan luoda sosiaalisia kontakteja niinkuin noissa muissa viesteissä on kerrottu.. Vaikkakin se on ihan helvetin vaikeaa. Itse oon netin kautta löytäny pari hyvääkin kaveria..
Jos joku sulle nauraa tai jättää ulkopuolelle niin ei siitä kannata masentua, tietääpähän suoraan että kyseessä on yksi turha ihminen sulle.
Tosta psykiatrista, mitä siinä voit menettää, et yhtään mitään... Mene ihmeessä niin saatte aukastua solmuja sun ongelmista. Ja sinne kun menet ni ei sun ekalla kerralla tarvii kaikkee tai mitään kertoa edes sille, pikkuhiljaa, ja siihen ihmiseen voit ainakin luottaa... Ehkä oot nopeammin paremmassa jamassa ku esim minä ja ei mene niin paljon vuosia hukkaan.
On mukava lukea että en ole ainoa jolla menee näin huonosti, ei siis sillä että kukaan ansaitsisi tällaista, ja monet kyselee sähköpostia ja yms mikä on tosi kiltisti ajateltu mut ku ei oo enään ees sen vertaa rohkeutta jäljellä että viittis lisätä.. hitto ei musta oo mihinkään.
Jokainen päivä tuntuu edellistä vaikeammalta ja epätoivoisemmalta.
...nyt vaan se sähköpostiosote ja mieti sitä onko sulla rohkeutta vastata ihmisille sit kun oot saanu postia. Ihan yhtä tuntemattomia ne ihmiset sähköpostin välitykselläkin on ku täällä "julkisilla" paikoilla. Sä oot uskaltanu tulla ihan keskustelupalstallekin, ni kyllä sulla riittää rohkeus antaa joku osote, josta ei selviä mitään sun henkilökohtasia tietoja. Kirjota se, pure hammasta ja paina enter, sillä se on tehty.
Mua autto ihan helvetisti kun jutteli netissä yhdelle tyypille jolla oli samoja ongelmia. Pysty välillä avautuu ku tuntu pahalta. Tohon huonoon aikaan ei ollu ketään muuta jolle puhua ongelmista...
Ja sulle on nyt tarjonnu 3 henkilöä sposti/mese seuraa, kyllä nyt se vaan kannattaa ruveta jostain aloittamaan... Mieti joskus kun muutat pois kotoasi, jos siellä vielä asut olet sitten AIVAN yksin ei ole edes vanhempia seurana.
Mitä voisit menettää ottamalla yhteyttä noihin henkilöihin? Mitä menetät menemällä psykiatrin juttusille? Tai menemällä johonkin vertaistukiryhmään? Mieti mitä hyödyt ja mitä voit hävitä, tulos on ihan oikeasti että et voi menettää mitään. Aivan, et yhtään mitään.
Mutta jos pysyt passiivisena niin pikkuhiljaa vaan tilanne pahenee. Toki varmasti tulee vastoinkäymisiä yritettäessä tehdä uusia ihmissuhteissa mutta kyllä se siitä, uutta yritystä vaan perään.
Kukaan ei valitettavasti voi aiheuttaa muutosta parempaan kuin sinä itse omalla toiminnallasi.
Esim kannattaa myös mennä sinne psykiatrille, siinä ei ole tasan MITÄÄN noloa, se on niitten leipätyö kuunnella ja auttaa. Ite oon vaan yksin miettiny näitä mikä vois auttaa ja mistä nää ongelmat johtuu, ehkäpä psykiatrilla ois pikkasen nopeampia vastauksia tullut.
Tsemppiä, joskus olet ihan erinlainen ihminen.