Kun vauvva, tai pikkulapsi joutui, tai pääsi sairaalahoitoon 50-luvulla niin millaiset käytännöt silloin oikeasti mahtoivat olla. Olen kovasti kiinnostunut asiasta siksi, että itse olin sairaalahoidossa vauvvaikänäni kuukausikaupalla. Ilmeisesti fyysiseltä puolelta hoito oli ihan hyvää, mutta miten suhtauduttiin ja millainen ohjeistus omaisten tapaamiseen oli? hoivattiinko ja pidettiin paljon sylissä, vai oliko toiminta enemmän teknistä ja inhimillisen puolen unohtamista? Olen kuullut tarinoita joissa kerrotaan, että vanhempien ei ollut suositeltavaa käydä katsomassa lasta, koska se silloin alkoi turhaan ikävöidä ja sopeutuminen hidastui. Kun lapsi lakkasi itkemästä, sitä pidettiin merkkinä siitä, että se oli sopeutunut sairaalaolosuhteisiin. Todellisuudessa lapsi kaiketi olikin syvästi masentunut, koska hänen itkuunsa ei enää reagoitu.
Varmasti vielä on paljon elossa tuon ajan hoitotyöntekijöitä. Haluaisin kuulla totuutta heiltä, kuten myös kokemuksia sen ajan vanhemmilta. Vakavat psyykkiset vammat saattaisivat olla seurauksena, jos hoitosuositukset todella olivat tuollaisia.
Varmasti vielä on paljon elossa tuon ajan hoitotyöntekijöitä. Haluaisin kuulla totuutta heiltä, kuten myös kokemuksia sen ajan vanhemmilta. Vakavat psyykkiset vammat saattaisivat olla seurauksena, jos hoitosuositukset todella olivat tuollaisia.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minä en ainakaan muista olin näet niin pikkuinen tyttö ja terve pullukka ainakin kuvista päätellen ; )
Olen ymmällä taas täsät aloituksesta me kun ollaan synnytty 40-luvun lopulla tai 50-luvun aikana ja kysyt meiltä sen ajan vanhemmilta tai hoitotyössä olevilta kokemuksia. No eihan sitä tarvii kaikkea ymmärtäkään.
Ja lue vanhoja tilastoja. Tutkimuksia asiasta löytyy esim. erilaisilta potilasjärjestöiltä. Seurantatutkimuksia on tehty ainakin Lastenklinikalta lasten sydänleikkauksien osalta.
Hieno asia, että aihetta tutkitaan ja siten ne tutkimukset auttavat tulevia potilaita.
ja paljon myöhemminkään, ei tajuttu, että lapsikin on älyllinen olento. Häntä käsiteltiin massaan kuuluvana, jolla ei pitänyt olla mitään yksilöllisiä tarpeita, joten niitä ei kyselty, eikä huomioitu.
.
Olin noin 6v sairaalassa. Näin ikkunasta kun isäni tuli käymään, ei päästetty luokseni. Sanoin hoitajille isäni käynnistä, väittivät ettei ollut käynyt.
Antoivat minulle pihlajanmarjapussin(sen oli isä jättänyt), söin pussillisen ja pyyhen käteni valkoisiin ikkunaverhoihin.
Minulle tuotiin kalakeittoa jossa ei ollut ruotoja, kotona oli ruotoista keittoa jota olin oppinut syömään. Leipiä en jaksanut syödä, piilotin ne pönttöuunin taakse(russakoille varmaan hyvää ruokaa). Iltarukousta en suostunut lukemaan, oli minulle se levolle laske opetettu. Huone oli iso, ketään muita potilaita en nähnyt. Ulkona mies heitti narun päässä olevaa palloa, myöhemmin ymmärsin sen moukariksi.
Hoitajat haukkuivat äidin kun hän tuli minua hakemaan, olin huonosti kasvatettu lapsi, muistan kun äiti itki.
Isäni ei ollut kuulemma saanut tavata minua juuri tuon ikävöinti asian vuoksi.
Kummalle lie tullut enempi raumoja, minulle vai äidille. Vai hoitajille?
Siihen sairaalaan, missä olet ollut hoidettavana.
Pyydät arkistoista sinua koskevat potilastiedustelut, niin pääset asiassa eteenpäin.
Vierailuajat oli 50 -luvulla aivan erilaiset, kuin nykyään.Vanhemmat saivat käydä muksujaan tapaamassa iltaisin klo 18 -19
Tarinat ovat tarinoita, eipä niihin aina ole uskomista.
Itse olin kakruna....alle kymmenvuotiaana muutamia kertoja sairaalahoidossa, mutta voin puhtaalla omallatunnolla sanoa sinulle, että ainoa kammo, mikä jäi sieluni syöveriin....oli tuo kauhea nukutusaine eetteri.
Hoitsutädit ja lääkärisetä oli mukavia, ruoka ravitsevaa....henkiin jäätiin.